Image

Mihin katosi sivistysporvari?

Mihin katosi sivistysporvari?

Missä ovat sivistysporvarit, kun hallitus tekee koulutusleikkauksia? Tätä kyselee oppositio, vihreät etunenässä. Mutta parempia kysymyksiä olisivat: Millaisia sivistysporvarit edes olivat? Ja miksi vihreät heitä niin kovasti kaipaa?
Teksti Oskari Onninen
Kuvat Vilma Pimenoff
Mainos

En voi olla ihmettelemättä, edustaja Zyskowicz, miten vanha sivistyspuolue kokoomus, vieläpä oman opetusministerinsä johdolla, on ajamassa alas koulutuksen arvoa. Missä ovat sivistysporvarit nyt, kun heitä tarvitaan? Missä ovat?”

”Kyllä ihmetyttää tässä vaiheessa, että missä ovat sivistysporvarit, missä ovat ne kansainväliset kokoomuslaiset, jotka tietävät, että maailma on globaali, jotka tietävät, että maailman konflikteissa tapahtuvat asiat vaikuttavat muuhun maailmaan.”

”Arvoisa puhemies! Nyt sivistysporvarit ovat hylänneet sivistyksen!”

”Minä sivistysihmisenä olen aina luullut, että Suomessa on sivistysporvareita, jotka kannattavat koulutuksen tasa-arvoa!”

Näin puhuivat vihreät. Ville Niinistö. Ozan Yanar. Emma Kari. Ville Niinistö.

Eduskunnan suuressa salissa termi ”sivistysporvari” on mainittu kuluvan vaalikauden aikana yhdeksästi. Lähes kaikkien mainintojen tarkoitus on ollut sama: koulutusleikkausten vastustaminen.

Suomalaisessa poliittisessa historiassa koulutuksesta leikkaaminen on poikkeus. Kun leikkaajana on porvarihallitus ja opetusministeriön johdossa kokoomus, oppositiolle on tarjolla retorisesti vastustamaton kysymys: minne ovat kadonneet sivistysporvarit?

Samaan aikaan kokoomus on tehnyt parhaansa etääntyäkseen kaikesta, mitä sivistyksellä on tavattu tarkoittaa.

Ensin oli fantastinen yliopistouudistus.

Sitten pääministeriksi tuli Alexander Stubb, jonka Twitter-tili oli vuoroin selfhelp-opas ja vuoroin ministerin urheilusuorituksia listaava tulospalvelu. Ja osasi Stubb myös puhua:

”Jos aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu – niin jatkossa näin ei enää ole.”

Ja:

”Itse kuuntelen huomattavasti mieluummin ulkoministeriön diplomaattia kuin jotain päivystävää dosenttia.”

Sitten opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen lähetti korkeakouluille paimenkirjeen, jossa hän totesi, että ne ovat tehottomia eikä tutkimukseen annetuille rahoille saada vastinetta. Hän peräänkuulutti elinkeinoelämäyhteyksiä ja kaupallistamista.

Petteri Orpo nimesi itsensä sivistysporvariksi kommentoidessaan puheenjohtajakampanjansa aikana koulutusleikkauksia.

”Kyllä ne osuivat minun, sivistysporvarin, sydämeen rajusti”, hän sanoi Uuden Suomen haastattelussa.

Kyllä Orpo maisteri on, mutta ainoa julkinen merkki ministerin kulttuurimieltymyksistä on voittopuheen päälle kuultu Elastisen kappale Eteen ja ylös. Hän on kertonut harrastavansa kalastusta, kuntoilua ja kokkausta.

Onko vihreät siis oikeassa? Ovatko sivistysporvarit kadonneet?

Jotta voisimme etsiä sivistysporvareita, on ensin tietenkin määriteltävä, mitä termillä tarkoitetaan. Se ajaa heti hetteikköön, sillä sekä sivistys että porvarius ovat jo kauan sitten paenneet merkitysten tuolle puolen.

Nythän meillä on kulttuuri, että kun kysytään, mikä on ihmisen harrastus, kaikki kertovat jostain urheilusta. Jos metsästää tai juoksee jonkin pallon perässä, se kelpaa kerrottavaksi muille. Mutta kukaan ei kerro lukemisesta tai muusta sellaisesta. Sitä ei ymmärretä tai pidetä tärkeänä asiana, tai se on liian vaativaa.”

Näin puhuu Suomen historian professori emeritus, Suomen todellinen Monsieur Sivistys, Matti Klinge. Hän istuu valkoisessa puvuntakissaan putkiremonttiväistöasuntonsa olohuoneen tuolilla ja kritisoi maailmanmenoa.

”Seurasin viimeksi olympialaisia 11-vuotiaana. Sen nyt luin, että tänä kesänä oli taas olympialaiset ja että suomalaiset atleetit eivät siellä menestyneet. Se on rohkaisevaa, koska se vähentää tätä urheiluun kohdistuvaa ajan, voimien ja mielenkiinnon haaskaamista.”

Tuskin maailma kuitenkaan kääntyy, vaikka Klinge kuinka jyrisisi. Sivistyskäsitys on muuttunut, niin kutsuttu klassinen sivistys ei ole enää arvossaan, ja juuri se arvonlasku on hävittänyt sivistysporvarin julkisesta keskustelusta. Paksuja kirjoja ei enää lueta, ja harvassa ovat ihmiset, jotka käyvät säännöllisesti oopperassa.

On selvää, että yhteiskuntamme on yhä enenevissä määrin meritokratia: valta jaetaan omien saavutusten, ei syntymässä saadun aseman perusteella. Meritokratia on jatkuvaa pyrkimystä erinomaisuutta kohti. Tämä on elimellinen osa kapitalismia ja amerikkalaista menestymisen kulttuuria. Pohjoismaiset hyvinvointivaltioperiaatteet ovat mahdollistaneet laajan sivistyksen, mutta toisaalta ne ovat menestyksen estävää tasapäistämistä.

Jos puolue painottaa mahdollisuuksia menestykseen, sen on vaikea painottaa sivistystä. Ehkä juuri siinä on kokoomuksen ongelma.

Mutta mitä sivistysporvareihin tulee, Klinge on sitä mieltä, että heidän utopiastaan on jo hyvin merkittävä osa toteutunut. Devalvoituna vain, mutta toteutunut silti, hän sanoo.

”Suomalaisten sivistystaso on noussut merkittävästi.”

Sillä: Suomessa on edelleen poikkeuksellisen hyvä kirjastolaitos, josta luetaan ja lainataan kirjoja. Ihmiset käyvät konserteissa, ja musiikkiopistojen ansiosta suurella osalla lapsistakin on henkilökohtainen suhde musiikkiin. Helsinki on täynnä gallerioita, käytöstavat on opittu siihen malliin, että kaduilla voi liikkua tulematta ryöstetyksi tai herjatuksi. Suomalaiset ovat kielitaitoisia, ja konservatismikin näkyy siinä, että vanhoja rakennuksia ei ole enää vuosikymmeniin purettu vaan restauroitu isolla rahalla.

Toinen puoli on kuitenkin se, että vaikka suomalaiset ovat koulutetumpia ja asuvat enemmän kaupungeissa kuin koskaan, klassisella sivistyksellä on entistä vähemmän tilaa missään.

”Suomalaisen lehdistön ja radion taso on surkea”, Matti Klinge toteaa lakonisesti. Sitten hän ojentaa pöydältä ranskalaisen viikkolehden ja näyttää. Värikkäästi taitetut seitsemän sivua filosofi André Gorzista.

”Tässä on nyt, filosofinen kesä. Kun ranskalainen menee rannikolle, vanhemmat keskustelevat Platonista ja Cicerosta samalla, kun lapset leikkii hiekalla. Täällä Suomessa ihannoidaan mökkeilyä ja sienestystä”, Klinge sanoo.

”Minä seuraan Le Mondea ja Frankfurter Allgemeinea. Suomessa lehtien talous on pakottanut supistamaan sivuja. On liian paljon toimittajia ja niiltäkin pitää saada juttuja ulos. Lehtiin ei mahdu, vaikka meillä professoreilla ja muilla olisi kyllä sivistynyttä sanottavaa.”

Mutta professoritkin keskittyvät vääriin asioihin: niihin, joita opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen paimenkirjeessään vaati. Yliopistojen juhlavuodet huipentuvat keynote lectureihin, eivätkä professorit ajattele tarpeeksi, kuinka he voisivat ole esikuvia nuorille. Opetusfunktion sijaan tuijotetaan kansainvälisiä rankingejä, vaikka niissä painottuvat yksittäiset tieteenalat.

Se taas johtuu siitä, että tehokkuus on mennyt sivistyksen edelle, vaikka tehokkuus estää kulttuurin synnyn.

”Ei uusia ideoita voida millään tieteenalalla saavuttaa suunnitelmien ja pakotusten tietä. Se vaatii viisaan lepoa, otium sapientis, kuten yliopiston kirjaston vanhassa sinetissä lukee. Se lepo on korkeamman asteen työtä; silloin viisas toteuttaa sitä viisauttaan.”

Tämä on aikamme johtajille suoranainen harhaoppi. Jos levätään ja rentoudutaan, niin ei koskaan itsetarkoituksellisesti, vaan siksi, että jaksettaisiin tehdä entistä kovemmin työtä.

Sivistysporvareiden etsiminen nyky-Suomesta on kadonneen ajan löytämistä (Matti Klingen muistelmien nimeä lainataksemme). Heitä nimittäin löytää sotien välisen ajan Suomesta, eivätkä he tainneet olla aivan sellaisia, joita eduskunnassa nyt kaivataan.

Alkujaan sana sivistysporvari tulee saksasta. Bildungsbürgeriksi kutsutaan 1700-luvun puolivälissä saksalaisissa valtakunnankaupungeissa noussutta yhteiskuntaluokkaa. Kouluttautuneita porvareita, kauppiassukuja siis, jotka arvostivat tiedettä, antiikin ideaaleja, laajaa sivistystä ja vaikuttivat valtiollisissa tehtävissä. Parempaa väkeä henkisesti ja materiaalisesti. Vastakohtaisia pikkuporvareiden kaltaisille pyrkyreille, joita kiinnosti vain status, ja aatelisille, jotka olivat etuoikeutetuinta eliittiä jo nimiensä puolesta.

Suomalaiset sivistysporvarit ovat 1920- ja 1930-lukujen kokoomuslaisia, sanoo Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares. Silloin kokoomus oli pappien ja professorien puolue ja ylioppilastutkinto ja oppikoulu arvossaan.

Suomea hallitsivat koti, uskonto, isänmaa ja bolševismin pelko.

Sivistyneistö näki marxilaisuutta melkein kaikessa muutokseen pyrkivässä, ja kun se näihin asti oli vain lievästi vastustanut sosiaalista kehitystä omien intressiensä vuoksi, alkoi se nyt vainota sitä maanpetoksena, kuvasi Väinö Linna vuoden 1963 esseessään Suomi – Skandinavia – Eurooppa.

Heidän traumansa oli, että Suomen kansa oli jakautunut kahtia. Sotinut itseään vastaan. Sivistyneistöllä piti kuitenkin olla yksi kansakunta ja kansakunnalla yksi kieli. 

”Sitten kun se kansa ei ollut sellainen kuin edellisellä vuosisadalla oli keksitty, tuli pettymys ja hämmennys. Miten suomalainen työmies vuonna 1918 lähti sille tielle, mille lähti, ja miten se saataisiin takaisin kansakunnan yhteyteen”, sanoo historiantutkija Oula Silvennoinen, yksi keväällä julkaistun Suomalaiset fasistit -kirjan kirjoittajista.

”Mutta se itsetutkiskelu ei kääntynyt itsekriitikiksi.”

Sivistysporvarit eivät olleet demokraattisia. Hyvin suuri osa suomalaisista ei nähnyt ongelmaa siinä, että vasemmiston toimintaa rajoitettiin.

”Turvallisesti voi lähteä siitä, että tuolloin sivistyneistö oli nationalisteja ja nationalistinen puhe hallitsi julkista keskustelua.”

Tämä kokoomuslainen sivistyneistö koostui vanhasuomalaisista, fennomaanien perillisistä, koulutetuista konservatiivimiehistä korkeissa asemissa. Oppi-isä oli J. V. Snellman ja oppi nationalismi.

Kosmopoliitteja sivistysporvarit sentään olivat, mutta valikoiden: pyörivät itse Euroopassa mutta huolehtivat samalla, etteivät turmiolliset vaikutteet pääse sotkemaan suomalaista kulttuuria.

”Sääty-yhteiskunnan ideologia oli siinä taustalla. Talonpoika ei voinut olla herra”, Silvennoinen sanoo.

Sivistysporvareiden suhtautuminen taiteeseen ja kulttuuriin muistutti kovasti Perussuomalaisten taannoista kulttuuripoliittista ohjelmaa. Nyt muistettiin 50 vuotta unohduksissa ollut Seitsemän veljestä (ja julkaistiin se ensimmäistä kertaa sensuroimattomana). Kalevalaa mytologisoitiin saman suomalaisuuskertomuksen osaksi ja jopa historialliseksi dokumentiksi muinaissuomalaisuudesta.

Vuonna 1919 säädetty painonvapauslaki kielsi poliisin, armeijan ja kirkon halventamisen, 1930-luvun puolivälin kiihotuslaki taas loukkaamasta uskonnollisia arvoja, siveellisiä periaatteita ja häpäisemästä kansallisia muistoja.

Kustantajat jättivät penttihaanpäiden teoksia julkaisematta, ja Kouluhallituksen Arvostelevassa kirjaluettelossa arvioitiin kirjoja sen mukaan, voiko kirjastoille antaa valtionapua niiden hankintaan.

1940-luvun alussa kirjailijat liittyivät sankoin joukoin natsien perustamaan Eurooppalaiseen kirjailijaliittoon, jonka varapuheenjohtaja oli kansallismielinen intellektuelli V. A. Koskenniemi.

Sivistysporvareista merkittävä osa oli valmis hyväksymään Lapuan liikkeen kaltaiset ilmiöt ja natsit itsenäisen Suomen hintana.

Tästä historiantutkimuksessa on tietenkin puhuttu ääneen vasta viime vuosikymmeninä. Ja toisia se tuntuu provosoivan yhä.

Professori emeritus Seikko Eskola on pitkän linjan kokoomusaktiivi, kahdeksankymppinen historian apulaisprofessori Tampereen yliopistosta ja Kanava-lehden päätoimittaja 1970-luvulta. Hän sanoo, että Suomalaiset fasistit -kirjassa liioitellaan fasismia.

”Se käsittelee näitä ilmiöitä, joiden vaikutus oli alun perin vähäinen, ja antaa niille aivan liian suuren roolin”, Eskola kritisoi. ”Oli oikeistolaisia ja kansalliskonservatiivisia liikkeitä, mutta ei samanlaista fasistista liikettä kuin Mussolinin Italiassa.”

Yhtä kaikki, kannattaa olla varovainen, kun haikailee sivistysporvareita takaisin.

Kansanedustaja Wille Rydman, 30, on sivistysporvarien perillinen. Hän on kokoomuslainen, joka ei kuuntele räppiä, harrasta maratonia tai käytä trikoita. Hänellä on myös nationalistisia ja maahanmuuttovastaisia ajatuksia, sillä hän on huolissaan suomalaisesta kulttuurista.

Rydman on Helsingin kaupunginorkesterin johtokunnan puheenjohtaja ja on säveltänyt muun muassa kokoomusnuorten liittokokouksessa vuonna 2010 esitetyn Aino-sinfonian, joka on ”velassa Wagnerille ja Bachille”. Hän käy konserteissa, oopperassa ja näyttelyissä ja sanoo lukeneensa viimeksi Edvard Radzinskin Rasputin-elämäkerran. (Paksuudeltaan pari romaania.)

Termiä sivistysporvari hän silti vierastaa.

”Sivistys on sen tiedostamista, että tiedämme rajallisesti, mutta myös pyrkimystä saavuttaa mahdollisimman laajaa tietoa päätöksenteon tueksi. Mutta sivistykseen kuuluu myös nöyryys. Jos kutsuu itseään sivistyneeksi, se on vähän huonotapaista itsensä jalustalle nostamista”, Rydman sanoo. ”Ja vierastan porvariakin, sillä se on vähän menneen maailman termi.”

Rydman on oikeistokonservatiivi, joka puhuu historiattomuudesta kuin mikäkin Erkki Tuomioja.

Hän on huolissaan välinpitämättömyydestä ”menneiden sukupolvien saavutuksia ja älyllisiä ponnistuksia” kohtaan ja sanoo, että hänen arvopohjansa ylin taso, varsinkin päätöksenteossa, ovat ”kauneus, totuus ja oikeus” mutta ne taas vaativat yhtä asiaa:

”Että yhteiskunta toimii.”

Silloin säntillisyys ja porvarillinen moraali kiilaavat ylevän ja akateemisen edelle. Koska jostain oli leikattava, oli Rydmanin mielestä loogista, että koulutuksesta ja sosiaali- ja terveysrahoista otettiin, sillä ne ovat suurimmat menoerät.

Silti paremminkin olisi voinut mennä, hän sanoo.

”Mun henkilökohtainen mielipide on, että näiden sopeutustoimien painotuksen ei pitäisi olla näin vahvasti koulutuksessa eikä varsinkaan näin vahvasti siellä kaikkein menestyneimmän koulutuksen puolella”, hän sanoo. Hän viittaa Helsingin yliopistoon.

”Olen helsinkiläisenä ja suomalaisena ollut harmissani, että meidän kaikkein laadukkain yliopisto kärsii leikkauksissa suhteellisestikin eniten. Tutkimusta ei pitäisi jättää aluepolitiikan jalkoihin.”

Eli tässä mielessä opposition puheet kadonneista sivistysporvareista ovat ihan ymmärrettäviä?

”Mä oon vähän pettynyt siihen, miten oppositiolla on houkutus on vastustaa jokaista leikkausta kerrallaan, eikä anneta koherenttia vaihtoehtoa”, Rydman sanoo. Sitten hän vaihtaa ylevämpään, sivistysporvarille sopivaan tyylilajiin.

”Mutta jos lähdetään siitä, että kauneuden, totuuden ja oikeuden tavoittelu on korkeimman mahdollisen hyvän tavoittelua, niin ennen kuin sivistyksen temppeliin voidaan rakentaa tämä kattofasadi, siinä pitää olla taloudellisesti kestävät tukirakenteetkin. Nykyisillä alijäämillä ne eivät ole kestävät.”

Sotien jälkeen käsitteet sivistys ja kulttuuri siirtyivät oikealta vasemmalle. Taloudellinen menestys jäi kauas niiden oikealle puolelle.

Tämän vahvistaa Tampereen yliopiston valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari, joka on tutkinut suomalaisia eliittejä kolmen vuosikymmenen ajan. Hän päätyi kirjassaan Vallan sisäpiirissä (2014) johtopäätökseen, että juuri kulttuurieliitti ja elinkeinoelämän eliitti ovat kaikista eliiteistämme kauimpana toisistaan.

Lähtöpisteenä erkaantumiskehitykselle voi pitää vuotta 1968, vaikka jo heti sotien jälkeen Suomi oli aivan erilainen kuin ennen. Säätykierron tulppa oli auennut, ylioppilaita valmistui enemmän kuin koskaan ja valkolakki menetti erityisyytensä. Yhtäkkiä kaikki olivat enemmän tai vähemmän sivistyneitä, eikä sivistys enää tarkoittanut yhtä tiettyä ajatusmallia. Ennen sotia oli rajoitettu vasemmistoa, nyt paitsioon joutui kokoomus.

”Kokoomuslaisilla ei ollut valtionvirkoihin juuri asiaa 1960-, 70-, ja 80-luvuilla, kun valtiokoneistoa rakennettiin. Yliopistossa muutos ei tapahtunut samoin, mutta sielläkin kokoomuslaiset vetäytyivät julkisesta poliittisesta argumentoinnista”, Seikko Eskola sanoo.

Porvarilliset arvot hautautuivat, kun radikalisoitunut 60-lukulainen sukupolvi tunsi niitä kohtaan suoranaista halveksuntaa. Kuin hyvästeiksi vanhalle maailmalle panssarit vyöryivät Prahan kaduille, Vanha vallattiin ja keskiolut vapautettiin vuonna 1968.

Ylioppilasradikaalit menivät puoluepolitiikkaan ja SKDL:stä vasemmalta ohi. Kekkonen tuki heitä, yrittiväthän he kaataa Kekkosen politiikan keskeisimmän vastavoiman, vuonna 1944 lakkautetun Akateemisen Karjala-Seuran perilliset.

Yhtäkkiä oltiin tilanteessa, jossa taistolaiset olivat valmiit uhraamaan demokratian suuremman hyvän puolesta – aivan kuten jyrkimmät sivistysporvarit aikoinaan.

Suomessa oli nyt yhtä vaikea olla oikeistolainen kulttuurihenkilö kuin vasemmistolainen ennen sotaa. Joitain porvariston sivistyslinnakkeita oli, kuten Suomen Kuvalehti, joka tosin sekin oli 1960-luvun lopussa viihteellistynyt ja laittanut Spede Pasasen kanteensa. Ja tietenkin Kanava, jota Seikko Eskola päätoimitti.

”Kulttuuriosastot joutuivat enemmän tai vähemmän vasemmistolaisten haltuun, mikä näkyi kriitikoiden otteessa. Toimittajakunnassakin tapahtui semmoista yhtenäistymistä, ettei kauhean voimakkaasti kannattanut olla toista mieltä. Uudessa Suomessa ja Kanavassa esitettiin toisenlaisia argumentteja, mutta se oli tasapainottelua, koska vasemmistolaiset tekivät 70-luvulla parhaansa leimatakseen kaikki oikeistolaisiksi”, Eskola sanoo.

Taustalla painoi tietenkin Kekkosen ulkopolitiikka, jossa oikeistolaisuus merkitsi ennen muuta länteen katsomista.

Vastaliikkeenä tälle 1970-luvun taitteessa nuoret kokoomuslaiset ”remonttimiehet”, kuten Ilkka Suominen, Juha Vikatmaa ja Pertti Salolainen, näyttivät, että kokoomuskin voisi myötäillä Kekkosen ulkopolitiikkaa. Lisäksi he julistivat, että tuloerojen ja yksityisen taloudellisen vallan kaventaminen ei ole sosialismia, vaan lähes ”välttämättömiä edellytyksiä” porvarillisen ihmisihanteen eli ”vapaan, itsenäisen ja vastuullisen yksilön” kehittymiselle. Verotukseen ei ollut syytä suhtautua ”nurjamielisesti”, sillä sen tavoitteena oli aina kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen.

Opiskelijajärjestö Tuhatkunta jopa julkaisi vuonna 1969 Nykypäivä-lehdessä nootin emopuolueelleen, jonka ”kristillismaahenkinen maailmankatsomus” katsottiin esteeksi ”optimistiselle, dynaamiselle ja uusille virikkeille avoimelle asenteelle”.

Hyvinvointivaltio oli nyt kaikkien yhteinen projekti. Elitismistä tuli tuomittavaa, ja sivistysporvareiden olo vaikeutui entisestään. Tasavertaisuus kiilasi luokkaristiriidan edelle. Kokoomuksen remonttimiehet olivat vasemmistolaisempia kuin 90-luvun demarit.

Nykyisessä sivistysporvareiden kaipuussa saattaa olla myös kaipuuta vasemmistolaisempaan sosiaalipolitiikkaan; kuin kadonneet sivistysporvarit olisivat kaiken muun lisäksi niitä, jotka eivät koskaan leikkaisi huono-osaisimmilta.

Kansalliskirjasto on Suomen anarkistisin instituutio – ja katsokaa, millaisella paikalla se sijaitsee ja millaisessa arvossa sitä pitävät Suomen porvarillisimmat, vauraimmat, koulutetuimmat ja fanaattisimmin kokoomusta äänestävät ihmiset – herrasväki puolustamassa taloa, joka tulvii paskahousujen mielikuvituksen tuotetta.

Näin kirjoittaa Antti Nylén teoksessaan Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Ja syystä. Tuskin mikään on kapinallisempi tapa käyttää aikaansa kuin lukea kymmenen osaa Proustia, josta sitten ei voi edes jutella kenenkään kanssa missään.

Sivistysporvari on se, jolla on varaa tehdä niin.

Pekka Himanen Kukoistuksen käsikirjoituksessaan ehdotti, että tieteen ja taiteen lahjoitukset säädettäisiin verottomiksi, jotta ”sivistysporvaristo ja valistuneet valtiaat” nousisivat ”henkisen kulttuurin mesenaateiksi”. Himanen on oikeassa siinä, että kun julkiset taideinstituutiot ovat korkeasti subventoituja ja korkeakirjallisuuden julkaiseminen silkkaa laupeutta, sivistysporvarit ovat ne, jotka tämän kaiken maksavat. He ovat poliittisesti ja taloudellisesti riippumattomia ja yhä lähempänä eurooppalaisen arvoliberaalin ihannetta. Sellaisen, joka ei 1900-luvulla koskaan kunnolla kotiutunut Suomeen. (Tästä puutteesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Väinö Linna vuoden 1963 esseessään ja Markku Eskelinen tuoreessa Raukoilla rajoilla -kirjassaan.)

Nyt tilanne on tyystin eri: Helsinki on eurooppalainen pääkaupunki, ja nuorempi helsinkiläinen porvaristo on kosmopoliittia sekä elin- että kulttuuritottumuksiltaan.

Mutta elitistinen, kapinallinen sivistysporvari asettaa yksinolon verkostoitumisen edelle ja tuottamattomuuden tuoton edelle.

Nykyajan sivistysporvari on se, jolla on aikaa, sillä tehokkuuden yhteiskunnassa sitä on vähemmän kuin koskaan; pitää tehdä töitä ensin toimistolla ja sitten kotona, joogata, jotta jaksaa tehdä töitä, joita on vältellyt tuntikausia Facebookissa, ja yrittää vielä nukkuakin, jotta jaksaa toistaa kuvion seuraavana päivänä.

Sivistysporvarin ei tarvitse tästä välittää. Rahaa ei tarvitse miettiä, koska sitä on. Eikä statustakaan, koska sitäkin on. Silloin on varaa asettua sosiaalisten pelien ulkopuolelle ja sivistää itseään.

Sivistysporvarin (porvariston sisäinen) vastakohta on Slush-porvari, joka noudattaa elämässään osakeyhtiölakia: yrittää tuottaa voittoa. Jos tehdään pitkiä päiviä, tehdään niitä, jotta saavutettaisiin exit tai edes Tesla. Jos tällaiset uusporvarit lukevat, he lukevat bisnesoppaita, ”ajattelua parantavaa” amerikkalaista populaaritiedettä tai menestyneiden ihmisten elämäkertoja toivoen, että inspiraatiota tihkuisi. (Tosin nekin voi helposti korvata TedX-videoilla.)

Jos ennen pyrittiin sivistymään siksi, että se poikisi menestystä, nyt riittää, kun keskittyy menestymään ja raataa sen eteen. Ja mikäs siinä, sillä silloin menestyy Suomikin.

Toinen vastakohta on boheemi porvari, josta on viime vuosina puhuttu paljon enemmän kuin sivistysporvarista. Ärsyttävän mutta täsmällisen määreen lanseerasi yhdysvaltalaistoimittaja David Brooks hittikirjassaan Bobos in Paradise vuonna 2000.

Bobo on henkilö, josta on vaikea sanoa, onko hän espressoa juova taiteilija vai cappuccinoa juova pankkiiri. Ei tiedä, onko hän establishmentin puolella vai sitä vastaan, sillä hän käyttäytyy jatkuvasti molemmilla tavoin. Hänen kapinansa on kulutusvalintoja. Hän rakastaa työtään jo siksi, että ”yhtiö, jolle sitä tekee, on yhtä cool kuin hän”. Boheemi porvari, tai lifestyle-porvari, kuten tässä lehdessä pari vuotta sitten kuvattiin, on se treenaamiseen, kulutukseen ja taksimatkoihin viehtynyt hipsterinkaltainen, jonka elämän keskiössä ovat sellaiset oksymoronit kuin kulttuuriteollisuus ja intellektuaalinen pääoma.

Kas näin! Olemme näppärästi määritelleet 2010-luvun Suomen porvarikolmion. On rahalle perso Slush-porvari, kulutusvalintoihin keskittyvä lifestyleporvari ja sitten on nykyajan sivistysporvari, joka tavoittelee jotain ylevämpää kuin kumpikaan lajitovereistaan. Nyt pitäisi enää löytää nämä kolmannet.

Petteri Orpon lisäksi yksi toinen kokoomuspoliitikko on kutsunut itseään sivistysporvariksi: Euroopan investointipankin johtajaksi lähtenyt Jan Vapaavuori.

Vapaavuori tuntuukin omaksuneen 70-lukulaisen kokoomusperinteen. Asuntoministerinä hän veti läpi ohjelman, jolla vähennettiin pitkäaikaisasunnottomuutta.

Helsingin Sanomien taannoisen haastattelun mukaan hänen sivistysporvariutensa on sitä, että asioita ei yksinkertaisteta liikaa ja ymmärretään, että joskus markkinataloutta tulee rajoittaa.

”Sivistysporvarit kautta historian ovat pitäneet huolta yhteiskunnan kaikkein vähäosaisimmista”, hän sanoi lehdessä.

Taideharrastuksiin hän ei termillä viitannut. Vapaavuori piti itseään kulttuurin ”monitoimikuluttajana”. Sellainen lausunto kertoo yleensä enemmän maun puutteesta kuin sen monialaisuudesta.

Vanhaan sivistysporvareiden aikaan politiikka oli täynnä professoreja, mutta nyt he ovat kadonneet. Poliitikkoudesta on tullut uravalinta, valmiiksi suunniteltu polku Lukiolaisten liiton ja opiskelijapolitiikan kautta kohti arvokkaampia vaaleja.

Ainoa poikkeus tähän on Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta kansanedustajaksi siirtynyt taloustieteilijä Juhana Vartiainen. Hän kyllä kuuntelee jazzia ja lukee Proustinsa ranskaksi (Twitterissä hän on @filsdeproust) mutta on silti sisimmässään porvarin sijaan demari, jolle SDP vain teki itsestään mahdottoman paikan olla.

Toinen talousmies Sixten Korkman on hänkin markkinatalouden ymmärtäjä, ja hyvinvointivaltion ja pehmeiden arvojen kannattaja.

Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokkaana ollut Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja Tapani Ruokanen on taustaltaan pappi. Hän osoitti humaaniuttaan kritisoimalla kovaäänisesti Esko Ahon porvarihallituksen säästöjä 1990-luvun alussa.

Matti Apusen porvariutta ei kiistä kukaan ja sivistyksenkin vain ne, joita porvarius ärsyttää.

Ja sitten olisi joukkio muita vieläkin iäkkäämpiä miehiä ja heidän pian hiljeneviä ovikellojaan Etu-Töölön geriatrisimmilla kaduilla.

Missä naiset? Ja nuoret?

Taidemuseo Emman johtaja ja taidehistorioitsija Pilvi Kalhama vastaa sähköpostiin, ettei tunnista itseään porvariksi eikä halua tulla tulkituksi sellaiseksi ja jatkaa, että ”uudet käsitteet voisivat nykypäivässä olla trendikkäämpi tapa pohtia sivistyneistön tilaa”.

Koneen säätiön varapuheenjohtaja, suomen kielen dosentti Ilona Herlin sanoo pysyvänsä säätiössä harmaana eminenssinä ja pitää hänkin sivistysporvarin ja kulttuurieliitin kaltaisia ”nimeämisstrategioita” arkikielelle vieraina.

Mutta kuka muukaan sitten? Olisi tragikomedia myöntää, että lopulta Jenni Haukio olisi se alle nelikymppinen porvari, jolla ei todellakaan ole ajasta tai statuksesta puutetta.

Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava antaa listan potentiaalisia sivistysporvareita. Listalla on liike-elämässä ansioituneita henkilöitä keski-iän molemmin puolin, mutta heiltä ei yhteiskunnallisia kannanottoja kuulla juuri koskaan.

Professori Vesa Vares sanoo, että sivistysporvari on vanhanaikainen määre jo siksi, että nykyajan sivistysporvari, hyvin toimeentuleva taiteellisesti tai tieteellisesti orientoitunut, todennäköisesti äänestää vihreitä mutta välttelee sitoutumista. Ehkä se ei ole tarpeen, sillä eurooppalaisen, liberaalin ja sivistyneen Suomen puolesta puhuvat jo kovaan ääneen taiteilijat, tieteilijät – ja ne vihreät.

Sivistysporvarin kaipuuseen on sisäänrakennettu argumentti siitä, että sivistysporvari kyllä toimisi oikein, on Suomi kuinka vaikeassa tilanteessa vain.

Vihreiden jatkuva sivistysporvarijankkaus on paitsi populismia myös täsmällistä ja strategista kiusantekoa kokoomukselle. Vaikka Orpo kuinka yrittäisi ”hyvää yhteistyötä” Sipilän ja Soinin kanssa, ponnahtaa Ville Niinistö kerta toisensa jälkeen esiin muistuttamaan, että hei, te olette nyt varsin kelvottomassa hallituksessa ja moni äänestäjänne on muuten sitä mieltä myös.

Siksi Orpo toi puheenjohtajakampanjassaan julki huolen, että vihreistä voi tulla Helsingin suurin puolue.

”Kokoomuksen on oltava tämän maan johtava sivistyspuolue!” hän julisti voittopuheessaan – ja mainitsi seitsemästi sivistyksen.

Ja kas, elokuussa kokoomus veti takaisin oman aloitteensa päivähoitomaksujen korottamisesta.

Joka kerta, kun suuressa salissa kajahtaa sana sivistysporvari, se on kokoomukselle kutsu määrittelemään itseään suhteessa vihreisiin. Ja joka kerta puolue liikahtaa piirun verran sosiaaliliberaalimpaan suuntaan. Se taas hilaa koko yhteiskuntaa suuntaan, jossa vihreiden ajamat arvot ja sosiaalipoliittiset ajatukset olisivat valtavirtaa.

Ehkäpä hallituksessa sittenkin pian on sivistysporvareita. ■

Lähteenä on käytetty myös Matti Virtasen väitöskirjaa Fennomanian perilliset – poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka.

Julkaistu: 12.11.2016