Kahden kerroksen väkeä – Miesten Superpesiksessä tasoerot kasvavat, syy löytyy seurojen pankkitileiltä

Miesten Superpesis on jakautunut selkeästi kahden eri kerroksen sarjaksi. Ylimmässä kerroksessa majailevat sarjan laajentuneen kärjen kahdeksan joukkuetta ja kerrosta alempana sijaitsevat sarjapaikasta vuosi toisensa jälkeen taistelevat häntäpään joukkueet. Nämä erot eivät tulevaisuudessa tule kaventumaan.

Syitä tähän on yksi: raha. Huippujoukkueet ja -organisaatiot pystyvät maksamaan pelaajille lajin vaatimustasoa vastaavaa korvausta, jonka vuoksi ne menestyvät vuodesta toiseen ja pysyvät kiinnostavina vaihtoehtoina huippupelaajille.

Sarjapaikasta kamppailevat joukkueet eivät pysty tarjoamaan taloudellisesti tai kilpailullisesti kiinnostavia vaihtoehtoja, vaan joutuvat hankkimaan potentiaalia pariksi vuodeksi kerrallaan. Ne keiden potentiaali pystytään ulosmittaamaan tuossa ajassa, siirtyvät nopeasti suurempiin organisaatioihin pelaamaan menestyksestä ja alakerrassa työ aloitetaan alusta.

On hienoa, että miesten Superpesiksessä on päästy eteenpäin niistä ajoista, kun ennen kauden alkua pystyttiin sanomaan, että syksyn finaaleissa kohtaavat Sotkamo ja Vimpeli. Mestariehdokkaita ei edelleenkään ole rajattomasti, mutta välieriin on realistinen mahdollisuus peräti kahdeksalla joukkueella. Se tekee sarjasta todella mielenkiintoisen ja jokaisella ottelulla on suuri merkitys taistelussa asemista ennen pudotuspelien alkua. Surullisempi asia on se, että tuohon kahdeksan joukkueen Kultapossukerhoon ei ole tulevina vuosina uusille joukkueille tilaa.

En halua syyttää näitä kahdeksaa parasta seuraa mistään. Kehua niitä pitää, etenkin nyt kun siihen on aihetta. Ne ovat omilla satsauksillaan saaneet aikaan ennennäkemättömän tasaisen ja mielenkiintoisen sarjan. Joukossa on joukkueita, jotka on rakennettu pelkästään suurilla taloudellisilla panostuksilla.

Sieltä löytyy myös Vimpelin Veto, jonka menestys perustuu lähes täysin kunnassa ja lähialueella tehtyyn erinomaiseen juniorityöhön. Eniten löytyy kuitenkin välimuotoja, missä laadukas juniorityö ja hyvä taloudellinen tilanne ovat mahdollistaneet nousun kärkiseurojen joukkoon.

Mielestäni pesäpalloihmisten keskuudessa korostetaan liikaa sitä, millä seuralla pelaa eniten omia kasvatteja. En halua vetää mattoa alta kasvattajaseuroilta, mutta kun katsotaan muita lajeja, niin ei siellä tällaista keskustelua käydä. On ihan varmaa, että jokainen menestyvä joukkue haluaa omia kasvattejaan kokoonpanoonsa, koska heidän merkityksensä esimerkkeinä seuran junioreille on korvaamaton. Omilla kasvateilla on kuitenkin lähes mahdotonta huippua saavuttaa.

Lupaavat nuoret seurasta riippumatta kiinnostavat useita seuroja, ja heidän peräänsä kysellään viimeistään siinä vaiheessa, kun ykköspesistasolla alkaa näytöt olla kohdallaan. Hyväkin kasvattajaseura tarvitsee täsmähankintoja päästäkseen Superpesikseen, säilyttääkseen paikkansa siellä ja erityisesti silloin, kun tavoite on kärkijoukkueiden joukossa. Mikä seura on edellisen kerran kohonnut kestomenestyjäksi ilman isoja taloudellisia riskejä?

Kilpailua kärjen sisällä vääristävät seurat, joilla on käytössään lähes rajattomat resurssit oivallisesti kasatun taustaryhmän ansiosta. Se johtaa vääjäämättä tilanteeseen, missä nyt ollaan. Huippumiehille tulee maksaa hyvää korvausta pelaamisesta ja seuran johtamisesta menestykseen, mutta koska heitä on rajallinen määrä tarjolla vuosittain, niin kakkoskorin pelaajat nauttivat tällä hetkellä itsensä ylihinnoittelusta huudattamalla pakkoraossa pelaajia etsiviä seuroja.

Ne seurajohtajat, kenen ei tarvitse todellisuudessa laskea euroja rahoittajien kuitatessa tappiot, lupailevat keskitason pelaajille sellaisia korvauksia yhdestä kaudesta, että monella samoista sijoista pelaavilla, saati pienemmillä seuroilla ei ole mitään mahdollisuuksia vastata tarjouksiin. Tämä suuntaus on koko lajin kannalta erittäin vaarallinen, sillä välieräpaikkoja ja mahdollisuuksia tehdä taloudellisesti hyvää tulosta on vuosittain vain neljä. Rahaa ei riitä kaikille huutokaupassa mukana oleville seuroille millään.

Niissä seuroissa, joissa jokainen euro lasketaan tarkasti ja toimintaa pyöritetään hankittujen yhteistyökumppaneiden, merkittävien yleisötulojen tai junioreiden vanhemmilta kuukausimaksuista kerätyillä rahoilla tulee olla nyt tarkkana ja ottaa mallia alempaan kastiin juuttuneilta seuroilta.

Esimerkiksi Seinäjoen Jymyjussien urheilujohtaja Santeri Haipus kertoi avoimesti kevättalvella, että seuran heikohko taloudellinen tilanne pakottaa heidät luoviin ratkaisuihin uusia pelaajia etsiessä. Haipus kertoi, että kun valmiita, joukkuetta vahvistavia pelaajia ei ole mahdollista näillä pelaajapalkkioilla hankkia, niin Seinäjoella on tehty strateginen ratkaisu toimia kasvattajana nuorille ja lupaaville pelaajille.

Jymyjussit maksaa pelaamisesta merkittävästi vähemmän kuin moni muu lupaa, mutta järjestää taustalla nuorten pelaajien muuhun elämään liittyviä asioita kuntoon opiskelupaikkojen ja muihin pelaajan tulevaisuuteen vaikuttavien asioiden suhteen. Tottahan Seinäjoellakin tiedetään, että parhaat nuoret pelaajat eivät heidän kokoonpanossaan pitkään viihdy, vaan siirtyvät urallaan eteenpäin, mutta näin on pakko toimia, koska euroja millä kilpailla ei yksinkertaisesti ole. Jymyjussit ei suinkaan ole ainoa tässä tilanteessa oleva seura. Vastaavia löytyy sarjataulukon sijoilta 9-13 useita.

Tilanne on ymmärrettävä myös nuoren pelaajan näkökulmasta. On erittäin vaikeaa ohittaa kiinnostava tarjous, jossa luvataan nuorelle merkittävä summa rahaa ja pelipaita menestyvässä seurassa. Mutta ajatellaanko asiaa loppuun asti?

Pelipaikan saavuttaminen on hankalaa ja paremman sopimuksen saaminen tulevaisuudessa penkillä istumisen kautta mahdotonta. Vastuullinen pelipaikka ja mahdollisuus näyttää osaamistaan isossa roolissa on kuitenkin todellisuudessa se, millä niitä tulevien vuosien sopimuksia tehdään. Ei isossa organisaatiossa penkillä istuminen.

Lajina pesäpallo ei ole yksin näiden ongelmien kanssa. Pesiksessä ei ole mahdollisuuksia hankkia kovia vahvistuksia ulkomailta kääntämään voimasuhteita, vaan se on tehtävä pitkäjänteisesti kasvattamalla pelaajia, kehittämällä seuraorganisaatioita ja pitämällä kiinni niistä lupauksista mitä pelaajille on annettu.

Oikotietä huipulle ei ole, tosin laadukas työkään ei sinne välttämättä vääristyneessä kilpailutilanteessa vie.