En enää tiedä, kauanko Jämsä on ollut liekeissä. Ehkä minuutin, ehkä kaksi, kenties kolme. Vain sen tiedän, että asbestipuvun kestävyys on nyt asetettu koetukselle, jota se tuskin kestää.

Olli Lyytikäinen on tarttunut vaahtosammuttajaan. Hän ei vastaa kysymykseeni, mahtaako jokin olla hullusti. Tai ehkä hän ei kuule puhettani liekkien rätinässä.

Vaahtosammuttaja suhahtaa. Pieni, sumumainen kiila pyyhkäisee palavan mökin nurkkausta. Vasta silloin ymmärrämme, miten naurettavan mitätön varotoimenpiteemme on ollut.

Sammuttaja huoahtaa kerran, se on nyt tyhjä. Mutta liekit räiskyvät ja rätisevät niin kuin ennenkin. Ja Jämsä on poissa.

– Olisi pitänyt olla vaijeri, aloittaa ekonomi Brygger.

– Ei mikään puku kestä.

Hän ei päätä lausettaan, sillä vihdoin viimein, odotuksen sietämättömien minuuttien jälkeen, ilmaantuu Jämsän kyttyräinen, kauhistava hahmo liekkien keskeltä. Näemme hänen jälleen tunnustelevan kädellään eteensä. Ehkä hän on sokaistunut. Hän ei näe.

– Tänne päin! kiljuu joku, mutta se huuto ei kanna Jämsän korviin asti. Vielä kerran, tuulen tohahtaessa, peittyy hän kokonaan liekkeihin, jotka purkautuvat mökin oviaukosta kuin suunnattoman puhalluslampun jättimäinen lieska.

Sitten hän on jo näkyvissä kokonaan ja lähestyy meitä omituisen laahustavin askelin.

Jälleen hän kohottaa käden eteensä. Eleessä on jotakin avutonta, ja sydämeeni tulvahtaa selittämätön säälin aalto. Silmänräpäystä myöhemmin ymmärrän, että hän on todellakin sokaistunut.

Asbestipuvun näkölasit ovat kauttaaltaan noen mustaamat. Ja toinen niistä on halki. Sietämätön kuumuus on sen rikkonut.

Jämsä lähenee meitä verkalleen, kyttyräisenä, laahaavin askelin, kuin hirviö, joka ei kuulu maan päälle. Ja hänen takanaan rysähtää palava mökki kasaan korttitalon lailla.

Kipinäpyörre lennähtää räiskyen taivaalle, jonka syvässä sinessä näemme matkustajakoneen verkkaisesti matkaavan itää kohti.

Asbestihuppu autetaan Jämsän päästä ja sen jälkeen happinaamari. Hänen kasvonsa ovat punaiset ja hiestyneet, ja hänen silmänsä verestävät.

– En saanut... happea... kylliksi, hän mumisee henkeään haukkoen.

– En saanut...happea.

– Miltä tuntuu?

Mikä iänikuinen ja typerä kysymys. Miltä tuntuu? Miltä tuntuu miehestä, joka sokaistuna ja tukehtumisen partaalla on harhaillut raivokkaasti palavan rakennuksen keskellä etsien turhaan oviaukkoa? Miltä tuntuu todellakin.

– Jos vain olisin saanut happea... kylliksi.

Asbestipuku on mustunut, mutta näyttää ehjältä. Se on kestänyt paljon enemmän rasitusta kuin teoreettisestikaan oli otaksuttu. Vain varmuuslasi ei kestänyt.

– Vieläkö pitää mennä? kysyi Jämsä.

Liekkimeri on hiljaa tyyntymässä. Palon kiukku on laantunut. Mutta vielä silloin tällöin loimahtaa tulinen kieleke korkeuksiin kuin julistaakseen omaa tuhoavaa voimaansa silloinkin, kun sen oma kuolema ja häviäminen on lähellä.

– Jos vain olisin saanut... happea kylliksi...

Mökistä on nyt jäljellä vain törröttäviä, puoliksi hiiltyneitä parruja siellä täällä; kuin luurankosormia, jotka syyttäen viittovat avaruuteen. Punaisena hehkuvaa tuhkaa, savuntuprahdus sieltä täältä, ja kaiken keskellä kaatuneen ja muodottomaksi vääntyneen kassakaapin musta runko.

Matti Jämsä: Ennen kuin aloitan Mies liekeissä -reportaasin jälkimmäisen jakson, on minun painotettava muuatta seikkaa.

Olen varma, että joidenkin lukijain mielestä kuvaukseni on eräiltä kohdin naiivi ja traagillisuudessa paisuteltu. Saattaa olla, mutta olen pyrkinyt tuomaan rehellisesti esiin tapahtumahetken mielentilat. Olen siirtänyt vaarallisessa kokeessa tuntemani kokemukset tunnontarkasti paperille.

Näin jälkeenpäin vaikuttaa moni lause itsestänikin lapselliselta, mutta onhan selvää, että ihminen vaaran jännittävinä hetkinä liikaherkässä mielentilassa aistii kaikki asiat normaalia voimakkaammin.

Hoipun tovin tulessa puolitajuttomana. Happilaite ei toimi kunnolla. Istu ja lepää, lepää lämpöisissä liekeissä, Matti, kuiskaa ääni korvaani.

– Lepää. Lepää, sinun on niin hyvä olla, lepää, lepää...

EI, EI. TERÄSTY MIES! TERÄSTY!

Ajatukset selkenevät hetkeksi. Kuulen taas hornamaisen räiskeen ja huminan.Laahustan eteenpäin palavassa pätsissä. Silloin kuulen ulkopuolelta huutoja:

– Ulos, Matti! Ulos! Tule heti ulos sieltä! HETI!

Tulenhan minä. Olen tulossa. Koko ajan olen tullut.

Hyvä Luoja, anna minun löytää ovi. Anna minun elää vielä. Lupaan mitä vaan.

– Parannan tapani, hoen.

– Niin olet luvannut ennen, vastaa ääni.

– Nyt olen tosissani.

– Niin olet ennenkin ollut.

Hup. Hup. Hup. Ilma loppuu hup. Hup. Kiihtynyt hengitystahti alkaa herpautua. Sydän on halkeamaisillaan.

POIS LIEKEISTÄ. Silloin käteni luiskahtaa puusta – ilmaan. Ja silloin näen myös liekkien välistä kirkkaan taivaan. OVI ON LÖYTYNYT!

Syöksyn läpi viimeisten liekkien. Palavia puunkappaleita lentelee ympärilläni. Pirullinen humina muuttuu korvissani yhtämittaiseksi räiskeeksi.

Yritän mölistä jotakin. En pysty puhumaan. Horjun miesten luokse ja samalla yritän repiä huppua päästäni. He tajuavat silmänräpäyksessä tilanteen. Huppu tempaistaan päästäni, happinaamio kiskaistaan auki.

Oooh, oooh, ilmaa – ihanaa ilmaa. Ihmeellistä ilmaa. Hengitän syvään ja katselen ympärilläni olevia ihmisiä. Mukavia ihmisiä. Loistokavereita kaikki.

– Mitä sinulle tapahtui? Miksi viivyit niin kauan? Sinunhan piti vain pistäytyä siellä, hokee Olli Lyytikäinen.

– Luojan kiitos, Matti, että tulit vielä takaisin. Luulin jo, no niin, sanoo Ennalan Veikko jättäen lauseensa kesken.

– Ilma, ilma oli loppua. Ei muuta hätää, änkytän hiljaa.

Olli ryhtyy tutkimaan laitetta.

– Hitto! Hana on auki vain neljänneksen! pääsee mieheltä.

– Katsokaa. Silmän toinen suojalasi on haljennut, ilmoittaa Brygger ja jatkaa:

– Se kestää ainakin 650 asteen kuumuuden! Luulenpa, että mies on ollut melkein tuhannen asteen pätsissä.

– Vieläkö pitäisi mennä tuonne pätsiin?

– Eikä helkkarissa. Lattia on kohta porona, ja katto saattaa tipahtaa minä hetkenä hyvänsä alas! kivahtaa Olli.

– Kyllä se on niin hullu, että tunkisi vielä sinne itsensä, toteaa Veikko.

Mutta tällä kertaa hän on väärässä. Minä en todellakaan lähtisi enää samaan hornaan.

– Menet vasta sitten, kun katto on romahtanut. Kävelet kekäleissä ja olet muka pelastavinasi mitä pelastettavissa on. Äskeinen näyte oli jo täysin vakuuttava. Olisit siinä ajassa kantanut vaikka miten monta ihmistä liekeistä. Tällä kerralla et ole siellä kauan. Kymmenesosa äskeisestä ajasta riittää.

Puhuja on Olli, joka hakee vaahtosammuttajan esille.

– Minä kokeilen samalla tätä sammuttajaa, lisää hän.

– Katsokaa! huutaa joku ja osoittaa palavaa taloa.

Samassa silmänräpäyksessä kuuluu rysähdys. Puun kappaleet ja kipinät sinkoilevat ilmaan. Rauhoittunut punainen kukko äityy taas riehumaan. Katon toinen puoli on pudonnut.

Paria minuuttia myöhemmin romahtaa toinenkin puoli. Pystyssä törröttävät enää mustat kulmapuut. Tuli on tehnyt tehtävänsä. Lyhyessä hetkessä on pieni talo palanut räjähdyksenomaisesti poroksi.

Veikko pukee ajatukseni sanoiksi:

– Tuli on hirvittävä ase.

JÄLLEEN TULEEN.

Kuulen taas elokuvakameran surisevan.

– Joko nyt voin mennä, kysyn.

– Eiköhän, mutta ei siellä pidä vieläkään olla kauan.

Tämän sanottuaan ottaa Brygger hupun esiin. Happilaite asetetaan päähäni ja tällä kertaa avataan hana kokonaan auki. Nyt on tunne aivan toinen. On paljon helpompi hengittää.

Sadattelen äskeistä virhettä, mutta sitten tulee mieleeni eräs ajatus: ehkä sittenkin oli parempi, että happi loppui. Jos ilmaa olisi virrannut riittävästi, olisin voinut viipyä lapsellisuuksissani tulessa liian kauan.

Kysymys oli enää muutamasta kymmenestä sekunnista, sanoivat asiantuntijat. Silloin puku olisi hajonnut. Ja silloin, niin silloin siitä olisi tullut Olli Lyytikäisen varoittamat ruumiinpolttajaiset.

– Kaikki on valmista, huutaa joku korvaani.

Lähden taas tallustamaan kohti tulta. Nyt liekit eivät ole enää pelottavan näköisiä. Lattia ja talon jäännökset palavat leppoisasti, enää ei humise eikä räisky. Astun palavaan rauniokasaan.

– Varo lattiaa! Kulje varovasti!

– Kuljetaan, mölisen vastaan ja kaadan palavan kulmapuun kumoon.

Olli Lyytikäinen ryhtyy käsittelemään vaahtosammuttajaa, ja minä kahlaan palavissa kekäleissä.

Kuljeskelen edestakaisin. Räjäyttämämme kassakaappi, jonka jätimme taloon, on kaatunut kyljelleen. Sen teräksiset seinät ovat palaneet karrelle.

Kävelen talokasan vasempaan nurkkaan, jossa vielä palaa kohtalainen roihu. Kaadan nurkkahirttä. Painiskelen palavan puun kanssa. Kipunat sinkoilevat, hapero puu katkeilee. Tämä on nyt olevinaan sitä jälkipelastustyötä.

Todella mainio juttu tämä asbestipuku. Ilman tällaista ei kukaan voisi kävellä tulessa.

– Tule pois jo.

– Riittää jo.

– Pois sieltä.

– Älkää huudelko, mölisen vastaukseksi miesten huutoihin. Mutta juuri silloin tapahtuu taas jotakin. Jalkoja polttaa.

VAATTEET PALAVAT.

Nytpä on kuin onkin lähdettävä.

– Pois, pois! huutaa joku.

Juoksen. Polttaa. Juoksen. Polttaa. Horjahtelen raskaassa puvussani, mutta onneksi tasapaino säilyy.

Pääsen raunion reunalle ja samassa tunnen sieraimissani oudon hajun. Nyt on pidettävä kiirettä. Silmänräpäyksessä tajuan, mistä on kysymys. Kangas palaa. Aivan selvästi se on palavan kankaan tuoksua. Pois. Pois! Nyt palaa jotakin. VAATTEET OVAT TULESSA!

Jokuhan sanoi, että vaatteet voivat syttyä huomaamatta tuleen. Ettei aluksi tunne mitään kipua. Hyppään pois palavasta rauniokasasta ja huuliltani kirpoaa huuto. POLTTAA, POLTTAA... MINÄ PALAN...

Miesten keskuudessa syntyy hälinää.

– Missä on vaahtosammuttaja, huudan.

– Polttaa, polttaa...

Huppu revitään päästäni. Happinaamari kiskaistaan auki.

– Missä on vaahtosammuttaja, kiljun edelleen.

– Istumaan, istumaan, hokee joku.

– Makaamaan, makaamaan maahan, jatkaa toinen.

– Ei tässä vaahtosammuttaja auta, jos tuli on vaatteiden sisällä.

– Mene makaamaan, emme saa muuten tossuja ja saappaita pois jaloistasi.

Heittäydyn selälleni kuumuuden synnyttämään vesilätäkköön, ja miehet repivät pukua yltäni. Jalkoja polttaa sietämättömästi.

– Pian, pian, höpisen peloissani.

Vaatteet eivät ole tulessa, mutta jalkapuolesta nousee savua. Tunnen sieraimissani kumin käryn.

VÄHÄLTÄ PITI.

Käpristyneet saappaat kiskaistaan jaloistani.

– Ei hätää, sanoo joku.

Katson jalkojani. Todellakin. Ei hätää. Häpeän jo hermostumistani.

– Vähältä piti, sanoo Saarinen.

Saappaan korot ja nahka ovat kärventyneet. Haalarin lahkeista on palanut pois pieniä paloja. Asbestipuvun lahkeet halki. Tuli on johtanut ompeleet auki. Brygger tarkastelee pukua.

– Tämähän alkaa olla jo haurasta. Mutta minähän sanoin, että puku on tarkoitettu nimenomaan tulen läpi kulkua varten. Ei tällä työskennellä liekeissä kauan.

– Jaa, pystyn minä vain sanomaan. Hieroskelen jalkojani, joita vieläkin polttaa.

– Katsokaahan tänne, asbestihupun toinen lasi on puoliksi irti!

Veikko näyttää huppua. Liiallisessa kuumuudessa hapertunut asbestikangas ei pysy enää muodoissaan. Silmän suojuslasi on aivan putoamaisillaan. Kankaan ja lasin reunan välistä voi työntää sormensa sisään. Jos olisin viipynyt ensimmäisellä kerralla hetkenkin kauemmin tai olisin mennyt toistamiseen liekkeihin, olisin melkoisella varmuudella tänä hetkellä sokea, ahnas tuli olisi työntänyt hirvittävät lonkeronsa lasin ja kankaan raosta sisään silmille ja kasvoihin. Tämän ajatteleminen lamauttaa minut hetkeksi.

– No, Matti-poika, mitäs tästä sanot? kysyy Veikko katsellen minua tutkivasti.

En sano siihen mitään.

– Kyllä tämä oli jännittävä ja ennen kaikkea mielenkiintoinen koe, vaikka miehen vyötärölle olisi ehdottomasti pitänyt sitoa vaijeri.

Sillä mitä me olisimme voineet tehdä, jos kokeilija olisi tuupertunut palavaan taloon. Ei yhtään mitään. Se olisi ollut kaiken loppu. Tehtaan sinetöimä vaahtosammuttaja toimi vain hetken, ja vaikka se olisi ollut kunnossakin, ei sillä olisi voinut tehdä yhtään mitään palon pahimmassa vaiheessa.

Sitä paitsi Jämsä oli tulessa aivan sopimattoman kauan, sanoo eräs Suomen Mineraalitehtaan edustaja vakaasti.

Vedän kärventyneet saappaat jalkaani. Elokuvakoneet eivät surise enää. Punainen helvetti on kadonnut. Hiljaiset liekit nuoleskelevat lattian jäännöksiä, ja alhaista rataa kiertävä tammikuun aurinko on painumassa hiekkakummun taa.

– Savuke?

– Kiitos.

VEIKKO ENNALA:

Koe oli näin saatu päätökseen. Valitettavasti ei kukaan läsnäolleista tullut kellostaan tarkkailleeksi, kauanko toimittaja Jämsä viipyi palavassa mökissä, mutta useista minuuteista joka tapauksessa oli kysymys.

Kuten sanottu, on asbestipuku tehty vain liekkien läpi kulkemista, ei siellä oleskelua varten, ja kestämään noin 300 asteen kuumuutta. Koe osoitti, että se saattaa kestää jopa tuhannen asteen kuumuuden.

Pukua jälkeenpäin tutkittaessa havaittiin tosin, että sen kestokykyä oli rasitettu äärimmilleen. Muun muassa mainittuun asuun kuuluvista tallukkaista irtosivat anturat niitä kosketeltaessa, sillä neulokset olivat murentuneet. Mutta tämäkin tapahtui vasta sitten, kun toimittaja Jämsä oli toistamiseen käväissyt palossa, tosin vain liikuskellen edestakaisin sillä hehkuvalla hiilloksella, joka palon päätyttyä kymmenientuhansien markkojen arvoisesta mökistä enää oli jäljellä.

Hiilloksella tepastelu oli muuten aiheuttaa Jämsälle ikävän yllätyksen. Asbestijalkineiden säröillessä olivat hänen alusvaatteensa syttymäisillään tuleen, mutta onneksi suojapuku saatiin riisutuksi hänen yltään ennen kuin niin tapahtui. Joitakin vähäpätöisiä jalkoihin ilmaantuneita palohaavoja lukuun ottamatta hän siis selviytyi kokeesta täysin vahingoittumattomana.

Juttumme päätteeksi uudistamme vielä kerran vetoomuksemme: kaikkien niin vapaaehtoisten kuin varsinaistenkin palokuntien, jopa tietyissä tapauksissa yksityisten henkilöittenkin, on syytä vakavasti harkita asbestisuojapukujen hankkimista. Niiden avulla voidaan liekkien saartamiksi joutuneita pelastaa – tai nämä itse omatoimisesti pelastautua – sellaisissakin olosuhteissa, joissa muutoin ei enää toivoa näytä olevan.

Jokainen ihmishenki on kallis. ●