Apu

Mies liekeissä, osa 1

Mies liekeissä, osa 1

Matti Jämsä vauhdissa: Mitä tapahtuu, kun Matti Jämsä menee ehdoin tahdoin palavaan taloon? Julkaistu Avun numerossa 14/1957. Teksti Matti Jämsä ja Veikko Ennala, Kuvat U. A. Saarisen arkisto, Olli Lyytikäinen, Allotria-filmi
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Kysyn:

- Joko aloitetaan!

– Eiköhän olisi syytä, vastaa ekonomi Brygger.

– Ensinkö puku?

– Ensin , sanoo Brygger.

– Jaa, mutta eipäs sentään.

– Aivan niin. Happilaite. Jesses sentään, sehän on painava.

Niin kuin vasta nyt sen huomaisin. Olenhan hakenut happilaitteen palokunnasta ja kokeillutkin sitä. Valkoinen asbestipuku on otettu esille paketistaan. Siinä on vaaleansininen vuori. Niin ikään asbestia. Kaksi paksua asbestikerrosta. Pitäisi kuulemma kestää. Mutta ei kuitenkaan pitkäaikaista oleskelua, on minulle selitetty.

Olli Lyytikäinen on käynyt mökin vintillä kaatamassa valopetrolia puruihin. Nyt hän viskelee pienellä kipalla nestettä mökin seiniin. Tarkoitukseen on varattu petrolia kaksikymmentä litraa. Lisäksi meillä on viisi litraa bensiiniä. Pitäisi humahtaa.

– Kaunis mökki, sanoo joku Allotria-Filmin elokuvaajista.

Mökki on tosiaan nätti. Jo syksyllä. ilmoittelimme sanomalehdissä mökin ostosta. Saimme vain kaksi vastausta. Valitsimme tämän, koska mökki sijaitsi verraten lähellä Helsinkiä ja kokonsa vuoksi se oli helposti siirreltävissä.

Tässä samassa mökissä kokeilimme suomalaista turvallisuuslukkoa ja tässä mielessä räjäytin kassakaapin. Se seisoo vieläkin vääntynein ovin mökin sisällä.

Vedän happilaitteen vatsavyön kiinni. Näytän miehille, miten kasvonaamari kiinnitetään.

– Ollii, tuletko katsomaan kuinka happilaite avataan! Väännät tätä nappulaa niin paljon vasemmalle kuin saat. Sen voit tehdä hieman ennen kuin puvun vetoketju ja hakaset suljetaan. Muistatko nyt, auki kuin saat!

Elokuvaajat koekäyttävät kameroitaan.

He pelkäävät pakkasta, jota ilmassa on hivenen verran. Valokuvaaja Saarinen kävelee mökin edessä valokuvauskone valmiina kaulassaan.

– Nyt tassut, sanoo Brygger.

Pari miestä vetää asbestitossuja saappaitteni päälle. Sen jälkeen puristetaan lahkeet yhteen puuvillanyörillä.

– Minä sytytän jo, ilmoittaa Lyytikäinen. Vedän käsineet käteeni ja niiden päälle laittaa Brygger asbestikintaat.

– Voitte sytyttää, hän sanoo. Elokuvakamerat surisevat jo.

– Minä kerron sitten omassa osassani jutun tarkoituksesta, niinhän me sovimme? kysyy Ennalan Veikko ja yrittää tavoittaa katsettani.

– Miten voit, Matti! lisää hän.

Naurahdan. Tuli nuoleskelee jo mökin vasenta kulmaa.

– Miten monta kertaa minun pitääkään vielä jännittää sinun puolestasi? Minä tässä olen enemmän hermostunut kuin sinä.

– Höpsis.

– Muistatko, sanoo Veikko, kun tuolta ajoit silloin autolla rotkoon? Nyt menet palavaan taloon. Jos tästä vielä selviät, niin älä hakeudu enää kolmatta kertaa näille hiekkamontuille. Kolmas kerta toden sanoo.

– Höpsis.

Joku heittää tikun nenässä palavan trasselin mökin ikkunasta sisään. Lattiallekin on valutettu petrolia.

Saarinen avaa mökin oven ja samassa hetkessä leimahtaa tupa sisältä räjähdyksenomaisesti tuleen. Talo palaa.

– Happilaite auki. Olli, nopeasti tänne! Nopeasti... talo palaa...

– Ei sieltä, se on taaempana, ei sieltä, etkö saa auki sitä? Hitto! Avatkaa happilaite!

– Avaanhan minä, odota nyt, älä hermostu. Jahka saan sen käsiini.

– AVAA HAPPILAITE!

– ÄLÄ HUUDA!

Se on tiukka. No, nyt se on auki.

– Happilaite päähän! Muistakaa kiinnitys!

– Vetoketju kiinni. Hakaset.

– Kiinni on, sanoo joku.

Kuulen liekkien räiskeen.

Hengitän happea selässäni olevasta pullosta. Omituisen makuista ainetta.

Tulipunainen helvetti on ottanut talon haltuunsa. Kahden metrin pituiset lieskat, ahnaat, kuumat, tuhoavat lieskat, iskevät ulos talon ikkunoista ja ovia ukoista kuin käärmeen punaiset kielet.

– Tämä kuumuus käy sietämättömäksi, kuulen jonkun huutavan.

– Kyllä olisi sittenkin pitänyt hankkia vaijeri, mikä olisi voitu sitoa miehen vyötäisille.

Puhuja on Veikko.

– Olen samaa mieltä, vastaa Brygger. Menkää hornaan vaijereinenne, mutisen minä.

– Meillä on vaahtosammuttaja. puuttuu Olli keskusteluun.

Hittoon vaahtosammuttaja, hoen itsekseni.

– Siirrytään syrjään, tässähän palaa.

– Paloi tai ei, mutta pankaa töpinäksi! mölisen naamarin alta.

– Matti on hermostunut, sanoo Veikko ääntään alentaen.

- Enkä ole. Itse olette. Mutta nopeasti nyt. Talo palaa.

Avustajat vetävät minua syrjään. Asbestihuppu puuttuu vielä. Happilaitteen lasit ovat kosteasta hengityksestä huurteiset. Näen enää tuskin mitään.

– Toimiiko happilaite? kysyy Veikko.

Nyökkään. Brygger asettaa asbestihuppua päähäni. Se on viimeinen varuste. Nyt on kaikki kunnossa. Kaikki valmistelut on suoritettu. Kauan ja huolella kehitelty Idea on viety ratkaisuvaiheeseen.

On vielä hoidettava viimeinen tehtävä. Se ei kestä kauan, mutta, niin. Mitä mutta?

Niin, en oikeastaan tiedä.

Tehtävä voi olla helppo, kenties se on vaikea, ehkä vaarallinen? En tiedä. Vielä.

– Oletteko valmis? kysyy Brygger.

Huitaisen kädelläni.

– Viimeisen kerran, Matti, tästä ei tehdä mitään ruumiinpolttajaisia! Muista, käyt vain sisällä ja tulet heti ulos! karjuu Olli Lyytikäinen.

– Tämä puku ei ole tarkoitettu pitkäaikaista tulessa oleskelua varten, kuulen Bryggerin sanovan.

– Painukaa suolle pojat.

– Mitä sanoit? En kuullut.

Huitaisen taas kädelläni. Joku tönäisee minua selkään.

– Antaa mennä.

– Nyt se lähtee.

– Kamerat tänne päin.

– Pois tieltä.

– Onnea, Matti.

Näen heikosti, mutta näen kuitenkin.

Näen talon, jonka ovesta vyöryvät ulos valtavat tulenlieskat hirvittävällä voimalla. Astun kohti taloa ja tulta. Humina korvissani voimistuu. Kuulen palon jytinän ja räiskeen pukuni alle aivan selvästi. Astun kynnykselle ja liekkien paine iskeytyy rintaani vasten. Haparoin kädelläni oven pienaa. Tulenkin läpi kuulen huudon:

– VARO, LATTIA VOI PETTÄÄ, LATTIA VOI PETTÄÄ...

Kävelen sisään palavaan hornaan ja korvissani soi huuto: pettää... pettää... pettää...

Olen liekeissä. En näe mitään. Olen liekeissä. En tunne mitään. Olen liekeissä. Lattia kestää. Olen liekeissä. Kävelen jonnekin.

Nyt minun pitäisi palata. Vaatteet voivat syttyä puvun alla tuleen tietämättäni. Näin on sanottu. Puku voi mureta päälläni. Se ei kestä jatkuvaa kuumuutta. Vielä hetken, sitten palaan.

Minkä hetken? Miten kauan olen jo ollut? Sekunnin, kymmenen, minuutin, kolme? Minun on palattava.

Missä on ovi? Haparoin seiniä kädelläni. Humisee. Missä ovat seinät? Humisee. Tapaan seinän. MISSÄ ON OVI? OVI. Minun on löydettävä nopeasti ovi. OVI! Aivoissani takoo: ovi-ovi-ovi-ovi...

Äkkiä koen rinnassani oudon tunteen. Ikään kuin joku olisi puhaltanut paljaalle rinnalle lämpimän hengähdyksen. MATTI, J UOKSE – muistatko, tuolta ajoit silloin autolla rotkoon? Nyt menet taloon. Jos tästä vielä selviät, niin älä hakeudu enää kolmatta kertaa näille hiekkamontuille.

TUNNUSTELE SEINIÄ NOPEASTI, MATTI, SINÄ LÖYDÄT OVEN, SINÄ LÖYDÄT OVEN – viimeisen kerran, Matti, tästä ei tehdä mitään ruumiinpolttajaisia! Muista, käyt vain sisällä.

HÖPSIS, OLET HERMOSTUNUT, MATTI, R AUHALLISESTI – tämä puku ei ole tarkoitettu pitkäaikaista oleskelua varten – EI RAUHALLISESTI, NOPEASTI, MATTI, NOPEASTI, HAE OVI – varten, varten, varten, kuulen äänen sanovan –SINÄ LÖYDÄT OVEN, MATTI – varten, varten, varten...

Joku hengittää rintaani vasten toisen kerran. Henkeä salpaa. En saa happea. Ilma loppuu, mutta minun on niin hyvä olla. Sanomattoman hyvä. Humisee.

Veikko Ennala:

Lopun alku torstaipäivä, tammikuun 17. Kello on 13.05.

Talouspäällikkö Lyytikäinen on juuri viskannut tuhoon tuomitun kesämökin seinille viimeiset tilkat bensiiniä. Molemmat polttoainekannut ovat nyt tyhjät. Tarvitaan enää vain tikun raapaisu. Sitten alkaa roihu.

Jämsä pukeutuu sivummalla asbestipukuunsa. Selässään hänellä on happisäiliö, josta johtaa kaksi letkua happinaamariin. Sen hän kiinnittää kasvoilleen sitten kun on tullut aika astella keskelle raivoavaa tulihelvettiä. Se aika tulee pian.

Petroliin kastettu trasselitukko sytytetään ja ojennetaan kepin nenässä päin kesämökin tuulen puoleista seinää. Silmänräpäystä myöhemmin se on tulessa. Pienet, kellertävät lieskat, jotka muistuttavat käärmeiden notkeita, kaksipäisiä kieliä, lipovat tunnustellen ylös, eteen ja sivuille.

Kello 13.15 mökki jo palaa ulkoa ja sisältä. Avoimesta ovesta ja rikkoutuneista ikkunoista puhaltuu ulos pikimustaa savua, jonka keskellä kieriskelee verenkarvaisia tulikielekkeitä. Jäinen tanner palavan mökin ympärillä sulaa kohisten. Sietämätön kuumuus pakottaa meidät siirtymään etäämmä, aina parinkymmenen metrin päähän.

Happinaamari on jo Jämsän kasvoilla. Ja nyt sen päälle asetetaan asbestihuppu.

– Ette saa olla kauan sisällä, huutaa Suomen Mineraali Oy:n johtaja, ekonomi Brygger.

– Siellä on tuhat astetta, kuulitteko!

Jämsä ei vastaa. Tai kenties emme kuule hänen vastaustaan naamarin ja hupun takaa.

Hän lähtee hitaasti kohti palavaa rakennusta. Valkoinen asbestipuku, jonka selkämystä sen alle asetettu happisäiliö kohottaa, saa hänet näyttämään epämuodostuneelta; hän on kuin kyttyräselkäinen, rujo hirviö.

Ja tätä merkillistä vaikutelmaa vahvistavat asbestihupun laseilla suojatut näköreiät. Ne ovat kuin kaksi luometonta, ilmeetöntä silmää. Hirviö lähenee palavaa rakennusta hitaasti, verkalleen, mutta epäröimättä. On kuin se olisi sieltä kerran tullut – keskeltä savua, liekkejä ja tuhoavaa kuumuutta – ja nyt palaisi takaisin sinne jonne tuntee kuuluvansa.

Tulen raivo yltyy. Sen sietämätön hehku polttaa kasvojamme, vaikka olemme kaukana ja vaikka puuskainen, jäätävä tuuli lietsoo viileyttä lumilakeuksilta.

Nyt Jämsä on kesämökin ovella, josta sähisevät lieskat puskevat. Hän kohottaa asbestisuojalla varustetun kätensä kuin tunnustellakseen tietä. Ehkä hän etsii ovea päästäkseen sisälle. Tuli on jo sokaissut hänet.

Asbestipuku kestää 300 asteen kuumuuden, ei enempää, on joku ennen koetta sanonut. Vainko 300 astetta? Entä nyt sitten, kun pätsinhehkun arvellaan nousevan tuhanteen asteeseen?

Jämsä kyttyräselkäisen hirviön hahmossa katoaa ovesta rakennuksen uumeniin. Vielä kerran vilahtaa valkoinen selkä, ja nyt nähdään vain tulta. Jämsä on poissa, keskellä hornan riehuvaa liekkisisusta.

Elokuvakamerat surisevat. Joku sanoo jotakin puoliääneen. Sitten vain liekkien rätinää. Jämsä on poissa.

On kulunut jo minuutti siitä, jolloin hän etääntyi tavoittamattomiin. Nyt kaksi. Ekonoomi Brygger liikehti levottomana.

– Puku on vain läpikulkua, ei tulessa oleskelua varten, hän sanoo.

– Se ei kestä...

Mutta Jämsä on ja pysyy poissa.

Minkä vuoksi 50 000 markkaa maksanut kesämökki ehdoin tahdoin sytytettiin tuleen ja poltettiin, ja minkä vuoksi toimittaja Jämsän oli asetettava itsensä ilmeiseen hengen vaaraan tunkeutuessaan rakennukseen liekkien loimahdellessa polttavimmillaan?

Kysymyksessä oli muuan niistä ihmisen hengenpelastustoimintaan liittyvistä kokeista, jotka jo kauan ovat kuuluneet APU-lehden ohjelmaan, senkin uhalla, että eräillä tahoilla perin herkästi ollaan valmiit väittämään tämäntapaisia kokeitamme "sensaatioiksi" sensaatioiden itsensä vuoksi.

Tosiasia on ja tosiasiaksi jää, että maassamme menettää vuosittain kymmeniä ihmisiä henkensä tulen uhreina. Traagillisimmissa tapauksissa monet liekkien ja savun saartamiksi joutuneet olisivat voineet joko omatoimisesti pelastua tai ulkopuolisin voimin olisi voitu vielä viime hetkelläkin pelastaa, jos käytettävissä olisi ollut tarpeellisia suojavälineitä. Sellaisia ovat ensi kädessä asbestipuvut.

Asbestihan on, kuten tiedetään, hyvin hienosäikeinen mineraali, josta tietyllä tavalla käsittelemällä voidaan valmistaa tulenkestäviä eristysmassoja, pahvia, tiivisteitä, nuoraa, kangasta ja niin edelleen.

Meidän maassamme asbestia louhii ja jalostaa Suomen Mineraali Oy. Mainitun yhtiön tämän reportaasin yhteyteen antamasta lausunnosta selviää lähemmin, miten asbestipuvut valmistetaan, miten niitä käytetään ja minkälainen on niiden "teho".

Mutta teorian yleensä ollessa etäällä käytännöstä, päätti APU-lehti järjestää kokeen, jonka ulkonaiset puitteet olivat mahdollisimman lähellä todellista tilannetta.

Varta vasten hankittu kesämökki valeltiin bensiinillä ja petrolilla, sen jälkeen sytytettiin ja tulen pahimmillaan raivotessa tunkeutui asbestipukuun laittautunut toimittaja Jämsä sisälle kuvitellussa pelastustehtävässä.

Mainittu asbestipuku osoittautui erittäin käytännölliseksi. Se kärsi verraten vähäisiä vaurioita, vaikka sitä tilanteessa tavallaan "käytettiin väärin". Se ja vastaavanlaiset muut asbestipuvut on tehty vain nopeata tulen halki etenemistä eikä suinkaan liekeissä oleskelua varten.

Toimittaja Jämsä – itselleen uskollisena – viipyi roihujen keskellä jopa niin kauan, että ulkopuoliset avustajat hetken luulivat onnettomuuden jo tapahtuneen.

Niin kuin sanottu, täytti asbestipuku tehtävänsä ylirasituksenkin alaisena. Kun sen hinta on suhteellisen halpa, voi sitä suositella vakiovarusteena kaikille palokunnille – useimmissa sellaisia jo lieneekin – ja myös yksityisille, joiden asunnon paloturvallisuudessa on toivomista. Vara ei ole ennenkään venettä kaatanut.

Asian tähdellisyyden painostamiseksi lienee aiheellista palauttaa mieliin muutamia vuosia sitten eräässä maaseutukaupungissa sattuneen tulipalon muisto. Silloinhan muuan kaksikerroksinen puurakennus tuhoutui perustuksiaan myöten.

Tuli oli saanut alkunsa pohjakerroksesta. Liekkien jo loimahdellessa taivaalle kuultiin yläkerran huoneista valitusta ja tuskanhuutoja, mutta tulenkestävien asusteiden puutteessa ei pelastustoimiin voitu ryhtyä.

Huudot ja valitus taukosivat viimein. Tuli ja savu olivat saaneet omansa.

Kesämökki muistuttaa nyt suurta, tulista palloa. Vain silloin tällöin, tuulen tohahduksen pyyhkiessä pitkin hiekkakuopan jäistä pohjaa, paljastuvat rakennuksen karrelle mustuneet seinät liekkien taivuttaessa sähiseviä päitään tuleentuvan viljavainion kaltaisina.

Mutta Jämsä on poissa. Hän on saanut määräyksen vain pistäytyä sisällä, ei viipyä. Ja kuitenkin hän viipyy.

Onko nyt tapahtunut jokin odottamaton kommellus, jokin riitasointu muutoin niin säyseissä sävelissä? Eikö hän enää löydä paluutietä liekkien ja savun keskeltä? Tai ovatko hänen jalkansa – nuo muodottomiin asbestitallukkaisiin verhotut jalat –, ovatko ne takertuneet palon sortaman lattian salaloukkuihin, niin että hän nyt, turhaan tempoiltuaan itseään vapaaksi, on hitaasti mutta varmasti palamassa elävältä kuoliaaksi?

– Mitä hemmettiä! kuulen talouspäällikkö Lyytikäisen mutisevan.

Mitä hemmettiä? kysyn itseltäni. Liekit nousevat ja lukevat, tempovat ja sylkevät kipinöitä. Tuntuu siitä, kuin niiden kiukku olisi puhjennut villiin raivoon siksi, että ihminen, olento lihaa ja verta, on uskaltanut uhmata niiden kaikki-sulattavaa ja kaikki-nielevää voimaa.

Mitä on tehtävissä, jos pahat aavistelut osoittautuvat oikeiksi? Mitä on tehtävissä?

Ei mitään. Emme voi lähestyä palavaa rakennusta sen lämäs kuin missä nyt seisomme. Emme todellakaan voi mitään. On vain odotettava.

Mutta Matti Jämsä on poissa ja sivummalla tarttuu Olli Lyytikäinen vaahtosammuttajaan.

Matti Jämsän tulikokeen toinen osa julkaistaan Avun numerossa 17/2013.

Julkaistu: 17.4.2013