Larri Liikonen on keski-ikäinen mies, jolla on liikaa vapaa-aikaa – Siksi hän on istunut keppihevoskisoissa, maistellut 52:ta eri pienpanimo-olutta ja kokeillut kuukävelyä

Harmaahiuksinen, keski-ikäinen mies pistää heti silmään koululaisten keskeltä. Varsinkin kun hän pomppii ylös ja alas – ja vieläpä hymyilee.

Larri Liikonen, 55, on tullut Vantaalle tiedekeskus Heurekaan. On torstai-iltapäivä, ja muita vieraita on yhtä koululuokkaa lukuun ottamatta vähänlaisesti.

Matkalla avaruudessa -näyttelyn laitteessa voi kokeilla kuun painovoiman vaikutusta omaan kehoon. Kuussa ihmisen paino on vain kuudesosa siitä, mitä se on maassa, joten pienellä ponnistuksella pääsee hyppäämään korkealle. Teini-ikäiset katselevat kummissaan, kun Liikonen pomppii radan läpi moneen kertaan.

Kun vuosi vaihtuu, moni meistä tekee uudenvuodenlupauksen. Tänä vuonna laihdutan, aloitan urheilemisen tai jätän tupakan. Moni lupaus jää kuitenkin toteuttamatta.

Larri Liikonen on eri maata. Hän on tähän mennessä luvannut kävellä vuodessa 2 200 kilometriä, juoda 52 pienpanimo-olutta ja käydä 52:n eri urheilulajin kisoissa.

Ja kaiken sen hän on myös tehnyt, pitänyt kirjaa tekemisistään ja ottanut tapahtumista muistoksi valokuvia. Urheilulajien suhteen Liikonen ei ole ollut ennakkoluuloinen, sillä listalle ovat kelvanneet niin latinotanssit, ilmapistooliammunta, roller derby kuin keppihevoskilpailutkin.

Myös tälle vuodelle Liikosella on haaste: hän aikoo käydä 52 kulttuuri- ja tiedetapahtumassa, ja siksi hän hurvittelee nyt Heurekassa: pomppii, tutkii ja kokeilee.

Syynä haasteisiin on se, että Liikosella on liikaa vapaa-aikaa.

– Nyt jo aikuiset poikani pelasivat jalkapalloa, ja minä olin mukana valmentamassa junnufutareita kymmenen vuoden ajan. Kun lopetin valmentamisen, piti keksiä jotain tekemistä vapautuneille 15 viikkotunnille, Liikonen perustelee.

Larri Liikonen kävi Heurekassa. Hänestä keski-ikäisen miehen täytyy vähän haastaa itseään.

Ensimmäinen Liikosen itselleen määräämä haaste oli kävely. Koronakeväänä 2020 liikuntamahdollisuudet olivat rajalliset, joten iltakävelyistä tuli rutiini.

Se taas johti lopulta siihen, että Liikosen päähän pälkähti erikoinen ajatus: vuonna 2021 hän kävelisi Suomen päästä päähän ja takaisin. Mutta ei sentään oikeasti, vaan virtuaalisesti.

Espoossa asuva Liikonen lähti kotoaan joka ilta noin kymmenen kilometrin kävelylenkille ja päivitti kulkemansa matkan Instagramissa olevaan Suomen karttaan.

– Moni kavereistani luulikin aluksi, että olen oikeasti kävelemässä pitkin Suomea. Sieltä tuli kommenttia, että ’Larri, et voi olla tosissasi’.

Haasteeseen kuului myös, että Liikonen joi joka viikko yhden suomalaisen pienpanimo-oluen. Sillä hän halusi tukea koronarajoituksista kärsineitä panimoita.

Kävi niin kuin usein käy: kun kerran aloittaa, ei millään tahdo lopettaa. Liikosen kävelyurakka paisui: hän kulki apostolinkyydillä lopulta Suomen päästä päähän kahteen kertaan, eli 4 400 kilometriä.

Larri Liikonen sanoo olevansa niitä ihmisiä, joiden on mahdoton olla tekemättä mitään. Syynä on lapsuus yrittäjäperheessä.

– Suvussani on ollut kauppiaita 120 vuotta. Ensimmäinen niistä oli Karjalan kannaksella. Vanhempani pitivät kauppaa ja grillikioskia Kärkölässä. Myös kahdesta veljestäni tuli kauppiaita.

Liikosen vanhemmat olivat aina töissä, ja heidän ahkeruutensa muokkasi myös pojan persoonaa. Hän aloitti työnteon vanhempiensa grillikioskissa jo 13-vuotiaana.

Kesätyö grillissä ei ollut koululaiselle kaikkein helpoin pesti, sillä perhe asui 18 kilometrin päässä Mäntsälässä. Liikosen piti ajaa pyörällä töihin ja takaisin. Kioski sulkeutui vasta kymmeneltä illalla, minkä jälkeen Liikosen piti siivota ja laskea kassa. Kotiinpaluu merkitsi pyöräilyä kesäyössä.

– Ei se haitannut, koska Suomen kesäyöt ovat kauniita. Paitsi tietysti silloin, kun satoi.

Larri Liikonen ei malta olla tekemättä mitään.

Liikosella oli jo vuodelle 2022 uudet haasteet mielessään, mutta vaimo oli sitä mieltä, että pariskunnan olisi tärkeää tehdä jotakin yhdessä. Toki Liikonenkin arvosti parisuhteen hyvinvointia.

– Vaimo ei näihin hullutuksiin halua lähteä mukaan, haasteet ovat ihan minun oma juttuni. Sen vuoden bongasimme lintuja. Se on ollut meidän yhteinen harrastuksemme alusta saakka.

Nähtyjä lintulajeja kertyi yhdessä vuodessa 165, mikä ei kuulemma ole kovinkaan ihmeellinen lukema.

Liikosen vaimolla on ollut muutenkin sananvaltaa miehensä puuhiin. Kannustusta ei kotoa herunut, kun Liikonen suunnitteli tälle vuodelle 52 erilaisen cocktailin opettelemista – ja toki myös valmistamiensa drinkkien juomista. Cocktailit jäivät toistaiseksi tekemättä.

Liikonen palasi omien haasteiden pariin tammikuussa 2024. Hän on innokas penkkiurheilija, ja siitä syntyi idea käydä katsomassa 52:n eri urheilulajin kisoja, yksi laji viikkoa kohden.

Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Vaati ankaraa suunnittelua, että joka viikolle löytyi jonkin uuden lajin kilpailu Etelä-Suomesta. Talvilajit piti käydä katsomassa heti, ja vuoden loppuun täytyi jättää ne lajit, joissa varmasti järjestettäisiin kilpailuja viikoittain, kuten jääkiekko ja koripallo.

Haastetta vaikeutti myös se, että Liikonen päätti ilmastosyistä matkustaa kisoihin lähtökohtaisesti julkisilla kulkuneuvoilla. Siihen velvoitti ammattikin, sillä hän on Uudenmaan ELY-keskuksen ylitarkastaja ja pohtii työkseen ympäristömeluun liittyviä kysymyksiä.

Larri Liikosen tämän vuoden haaste on viimevuotista helpompi, sillä kulttuuri- ja tiedetapahtumia järjestetään huomattavasti enemmän kuin urheilukisoja.

Vaikka Liikonen on piintynyt penkkiurheilija, hänelle avautui aivan uusi maailma: hän näki lajeja, joita ei voisi kuvitellakaan normaalisti katselevansa. Ehkäpä hurjin oli uppopallo, rugbya muistuttava laji, jota pelataan uima-altaassa 4–5 metrin syvyydessä ilman happilaitteita. Yleisö seuraa pelitapahtumia suurelta näytöltä.

– Pelaajasta saa pitää kiinni niin kauan kuin hänellä on pallo. Pohjasta nousi pari kertaa kaveri aivan viime tingassa. Siinä ne sitten kakoivat vettä ulos sisuksistaan altaan reunalla.

Eksoottisimpana kokemuksenaan Liikonen pitää ratsastusjousiammuntaa. Siinä kilpailijat ampuvat nuolia maalitauluihin ratsailta. Liikosen huomion kiinnitti etenkin 11–13-vuotias tyttö.

– Hänen piti ampua samaan aikaan, kun hevonen hyppäsi esteen yli. Tyttö putosi ratsailta, toimitsijat tarkistivat hänen kuntonsa, ja sitten tyttö lähti taas yrittämään. Ei sellaista sisua voi kuin kunnioittaa.

Myös keppihevoskisat olivat erikoinen kokemus. Päästyään kisapaikalle Keravalle Liikonen havaitsi, että ovet olivat lukossa.

Syyksi hän arveli häirinnän. Nuoret keppihevosratsastajat ovat joutuneet kokemaan kiusaamista, ja heistä kiertää sosiaalisessa mediassa meemejä.

Liikonen pohti mielessään, ettei välttämättä ollut tervetullut tilaisuuteen sukupuolensa takia. Ehkäpä kisoja oli aiemmin käynyt katsomassa miehiä, joita kiinnosti tyttöjen ja nuorten naisten laji muuten kuin urheilun tarjoaman jännityksen takia.

Näissä mietteissä Liikonen seisoi ovella ja pohti mitä tehdä, kun paikalle tuli kaksi tyttöä, jotka etsivät kisapaikkaa. Kun ovi avattiin, toimitsija luuli Liikosen olevan tyttöjen isä ja päästi hänet mitään kyselemättä sisään.

Sisällä Liikonen tajusi olevansa todennäköisesti katsomon ainoa mies, jolla ei ollut perheenjäseniä mukana.

– Olin niin väärässä paikassa kuin keski-ikäinen mies vain voi olla. Tunsin olevani jotenkin epäilyttävä.

Liikosella oli tapana ottaa valokuva katsomistaan kisoista, mutta juuri siinä hetkessä se tuntui hyvin vaikealta. Kuvan hän kuitenkin häveliäästi otti.

Heurekassa voi ajaa polkupyörällä vaijerin päällä. Vastapaino estää pyörää putoamasta alas.

Aikansa keppihevoskisaa seurattuaan Liikonen alkoi innostua lajista, jonka säännöt ovat samat kuin kenttäratsastuksessa. Kilpailijoiden taito vakuutti.

– Hämmästyin, kuinka korkeita esteitä kilpailijat pystyivät ylittämään. Ja oli kiinnostavaa nähdä, että myös tässä lajissa tuli ratsukon kieltäytymisiä. Kilpailijan piti peruuttaa ja yrittää hypätä este uudestaan.

Urheilukilpailuja kiertäessään Liikonen havaitsi, kuinka yhteisöllistä ja pyyteetöntä toiminta lajista riippumatta oli. Katsojat kannustivat kilpailijoita ja kilpailijat toisiaan. Mitä pienempi laji oli, sitä parempi meininki tuntui kaikilla olevan.

– Aina löytyi joku, joka selitti minulle lajin sääntöjä ja hienouksia. Kunnioitan suuresti kaikkia niitä vapaaehtoisia, jotka kisoja järjestävät. Sellainen talkoohenki alkaa valitettavasti olla katoavaa kansanperinnettä.

Useimmat kilpailut ovat vieläpä ilmaisia. Pääsylipuista Liikonen maksoi koko vuonna vain 500 euroa.

Heurekassa Liikonen kipuaa kierreportaat tasanteelle, josta voi ajaa polkupyörällä vaijeria pitkin kuuden seitsemän metrin korkeudessa. Vastapaino estää pyörää putoamasta alas. Myhäillen Liikonen nousee satulaan ja lähtee ajamaan. Osalla koululaisista ei ole samaa luottoa tieteeseen, ja pyöräily jää vain aikeeksi.

Keksintöjen keskellä Liikosta ihmetyttää, miten muinaiset kansat rakensivat ja tekivät keksintöjä ilman kunnollisia välineitä tai ymmärrystä tieteestä.

– Parhaimmillaan ihminen saattaa siis jopa olla älykäs olento. Tosin liian itsekeskeinen luonnon ja kanssaihmisten suhteen.

Reissu Heurekaan on Liikoselle tämän vuoden kulttuuri- ja tiedehaasteen kohteista kolmas. Hän on ehtinyt käydä vaimonsa kanssa jo Didrichsenin taidemuseossa ja Tieteen päivillä.

Urheilumaailma oli Liikoselle jo entuudestaan tuttu, mutta nyt hän sukeltaa itselleen tuntemattomalle vesiin. Ja aivan tarkoituksella.

– Kun sitä keski-ikäisyyden myötä muuttuu helposti konservatiivisemmaksi, niin haluan haastaa itseäni vaikkapa vähän vaikeammin ymmärrettävän taiteen kautta. Tahdon nähdä ja kokea asioita, joista en tiedä mitään. Kyllä tässä iässäkin ihminen vielä oppii uutta.