Annika meni naimisiin hurmaavan miehen kanssa – Heti häiden jälkeen alkoi hakkaaminen, joka jatkui seitsemän vuotta

Kun Annika makasi keittiön lattialla ja ex-mies piti saksia hänen kurkullaan, hän ajatteli pian kuolevansa. Mies oli tarttunut rikkaimuriin ja oli juuri aikeissa hakata Annikaa sillä, kun puhelin ykskaks soi. Kuin salamaniskusta miehen ääni ja olemus muuttuivat, hänestä tuli taas lupsakka maalaismies, mukava veikko, joka ei tekisi kärpäsellekään pahaa. Hän rupatteli nauraen kaverilleen.

Sillä aikaa Annika kömpi tutisten ylös ja hiipi pois.

Mikä oli saanut miehen raivostumaan? Annika ei taaskaan tiennyt. Raivo saattoi leimahtaa mistä vain, väärästä katseesta, rahasta, hetkestä, jolloin Annika näytti jollakin tavoin tyytyväiseltä. Kun miehen mieliala vaihtui, se tuntui kuin sähkönä ilmanalassa. Niinä hetkinä perheen koira luimisti korvansa ja lähti vingahtaen pakoon.

Jokapäiväistä hakkaamista kesti koko avioliiton ajan, seitsemän vuotta. Sen jälkeen Annika on joutunut taistelemaan lapsensa huoltajuudesta, pahoinpitelysyytteistä, jäljelle jääneistä kymmenientuhansien eurojen veloista, aivan kaikesta. Yhteensä koko prosessiin on mennyt neljätoista vuotta. Apu on nähnyt asianajajan hovioikeudelle laatiman yhteenvedon tapahtuneesta.

Ehkä kaikkein järkyttävintä Annikan tarinassa on se, miten monelta taholta hän haki apua.

– Minua kyllä kuunneltiin ja kasapäin neuvoja annettiin, mutta tällaisessa tilanteessa neuvot eivät yksinkertaisesti riitä. En voinut “vain lähteä”, sillä meillä oli yhteinen lapsi. Ja lähdön hetkellä hengenmeno olisi voinut olla lähellä.

Haastattelun riskeistä johtuen Annika esiintyy nimimerkillä.

Miten Annika oli päätynyt naimisiin näin väkivaltaisen miehen kanssa?

Ihanaa seurusteluaikaa kesti kaksi vuotta. Mies kertoi olleensa ennen päihteiden orja, mutta tulleensa aikuisiällä uskoon ja pidättäytyi siksi seksistä seurustellessa. Se teki uskovaiseen Annikaan suuren vaikutuksen. Lopulta mies teki jotakin hyvin romanttista, hän kysyi vanhanaikaisesti tyttären kättä Annikan isältä ja polvistui kosimaan.

Rakastunut morsian luopui kaikesta, pakkasi tavaransa ja muutti toiselle paikkakunnalle.

Hakkaaminen alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Tuore aviopari istui keittiön pöydän ääressä, ja mies pohti raha-asioitaan. Annika sanoi, että nyt kun meillä on yhteinen talous, niin suunnitellaan raha-asiat yhdessä. Mies raivostui. Hän otti Annikaa rinnuksista kiinni, heitti tämän ensin päin hellaa ja raahasi sitten kylpyhuoneeseen, jossa jatkoi hakkaamista. Annikan molemmat tärykalvot puhkesivat.

Kohtauksen jälkeen Annika oli täydellisen typertynyt. Mitä oikein tapahtui? Mitä väärää hän sanoi?

Annika tunsi olevansa ansassa. Hän oli myynyt omaisuutensa, ottanut talolainan omiin nimiinsä ja muuttanut pois suvun ja ystävien luota. Mies haukkui häntä kaiken aikaa, edes makaroneja Annika ei osannut keittää oikein. Kun isä soitti, Annikan piti teeskennellä iloista ja onnellista aviopuolisoa, sillä aviomies seisoi selän takana ja piti huolen siitä, ettei mitään epäilyttävää tihkunut ulospäin. Kun puhelu oli ohi, mies sähisi, kuinka pilkkoisi Annikan kappaleiksi ja polttaisi saunan uunissa.

Jos Annika kävi jossakin, mies oli varma, että tämä oli käynyt “huoraamassa”. Annika oli milloin lehmä, milloin huora. Ennen niin itsevarma ja iloinen nainen muuttui hermoraunioksi, joka hiipi nurkkia pitkin. Mustelmat piti peittää meikillä tai selittää liukastumisiksi. Puolet hiuksista oli revitty pois päästä. Vatsa oli jatkuvasti vesiripulilla, eikä Annika pystynyt juuri nukkumaan. Miehellä oli vielä tapana terrorisoida Annikaa nimenomaan iltaisin, jolloin maate pannessa mieli maalaili kauhuskenaarioita siitä, mitä voisi sattua, jos sulkisi silmänsä.

Jossakin vaiheessa mies jäi pois palkkatyöstä, että pystyi täysipäiväisesti pitämään vaimoa kontrollissa. Vaimo tienasi perheen rahat, jotka mies kulutti. Kysyä ei saanut, mihin.

Muuten tuli päihin.

Pitääkö tällaista kertoa näin yksityiskohtaisesti, näin graavisti? Siitä voi tietenkin olla monta mieltä. Annikan mielestä pitää. Asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä, hyssyttelemättä. Ihmisillä saattaa olla siloteltu käsitys siitä, mitä perheväkivalta voi olla.

Se ei ole nahistelua. Se ei ole “riitoja”, vaan toisinaan taistelua oman hengen puolesta. THL:n, Jyväskylän yliopiston ja Tilastokeskuksen tutkijoiden selvityksen mukaan Suomessa on 146 000 parisuhdeväkivaltaa kokenutta naista.

Väkivaltatutkija, dosentti Satu Lidman Turun yliopistosta on sitä mieltä, että myös perheväkivaltaa tutkittaessa ja tilastoitaessa pitäisi kysyä tarkemmin, mitä on tapahtunut. On eri asia lyödä uhkaavasti nyrkkiä pöytään riitatilanteessa kuin tulla työnnetyksi portaita alas tai viillellyksi veitsellä.

Tämä kenenkään kokemusta vähättelemättä.

Lidman kuvailee parisuhdeväkivaltatapausten tyypillistä kehityskulkua. Se on yleensä syvenevä spiraali. Ensimmäinen väkivaltainen tapahtuma on usein kohtuullisen lievä, sellainen, ettei se välttämättä täyttäisi mitään rikosnimikettä. Tällöin uhri kuittaa sen helposti satunnaiseksi hairahdukseksi, erehdykseksi.

Mutta spiraalin kehät seuraavat toisiaan ja niiden mukana käy monesti niin, että väkivalta kovenee ja raaistuu. Käy kuin sammakolle kiehuvassa kattilassa, yhtäkkiä uhri huomaa joutuneensa hengenvaaraan. Erityisen herkkiä hetkiä ovat erilaiset elämän nivelkohdat, merkkipäivät, juhlat, muutot ja vastaavat. Erotilanteiden tiedetään olevan erityisen vaarallisia.

– Tämä sama dynamiikka ei koske vain avio- ja avopareja, vaan myös seurustelusuhteessa olevat nuoret saattavat toistaa sitä, Lidman huomauttaa.

Väkivalta on ilmiönä vahvasti sukupuolittunutta, eritoten fyysinen väkivalta. Sitä harjoittavat pääasiassa miehet. Kun väkivaltaisten miesten taustoja ja selityksiä on perattu, esiin nousevat muun muassa tunnetaitojen vähyys ja rankat lapsuuskokemukset. Haastavissa oloissa kasvaneet lapset ovat suuremmalla todennäköisyydellä hakkaajia, mutta myös hakattavia. Suomessa välttelevä, hellyyttä kaihtava kasvatusmetodi on ollut vallalla pitkään, sellainen, jossa lasta vain määrätään tekemään noin tai näin ilman minkäänlaista osallisuutta.

Syiden ymmärtäminen ei tarkoita tietenkään sitä, että väkivalta olisi hyväksyttävää.

Lidman miettii yleistä neuvoa “vain lähteä” pois väkivaltaisesta suhteesta. Harva tulee ymmärtäneeksi sitä, miten monimutkaisia tilanteet kahden ihmisen välillä voivat olla. Etenkin kun pelissä on rahaa, yhteinen asunto, lapsia, sukua, vaikka mitä. Ja tietenkin tunteita – kun väkivalta hellittää, tunteet voivat taas väliaikaisesti lämmetä. Uhri voi tuntea jopa syyllisyyttä: ehkä tein sittenkin jotakin väärin. Ehkä minun pitää muuttaa käytöstäni.

Lisäksi varsinkin naisiin on pienestä pitäen kasvatettu sanaton velvollisuus hoitaa tunnetyö – ymmärtää, hoivata ja parantaa. “Kyllä hän tuosta muuttuu, jos vain olen tarpeeksi hyvä”, on yleinen ajatus. Mutta se on lähes aina niin sanottua julmaa optimismia.

Toisinaan, ja tämä on erityisen vaikea ja herkkä asia, fyysistä väkivaltaa on saattanut edeltää toisen osapuolen harjoittama henkinen väkivalta. Sekään ei tietenkään ole hyväksyttävä syy nostaa nyrkkinsä. Mutta välillä asiat ovat, kuten sanottu, hyvin monisyisiä.

Siksi niiden ratkaiseminenkaan ei ole helppoa.

Väkivalta kiihtyi entisestään, kun Annika tuli raskaaksi. Mies ei pitänyt yhtään tapahtumien saamasta käänteestä: huomion piti olla hänessä, ei lapsessa. Kerran mies sylki Annikan kasvoille ja kun Annika meni pesulle kylpyhuoneeseen, mies repi hänet hiuksista suihkun alta ja pahoinpiteli niin, että Annika pelkäsi saavansa keskenmenon. Kun raskaus kuitenkin eteni, mies lopetti fyysisen väkivallan, mutta jatkoi henkistä ja taloudellista.

Sitten lapsi syntyi. Paluuta ei ollut. Niin Annika ajatteli. Hänen oli pakko selviytyä jotenkin.

Annika kertoo, kuinka juoksi kerran suoraan sängystä talvipakkasessa naapuriin lapsi sylissään, koska mies hosui taas saksien kanssa. Kuinka mies mukiloi häntä jopa silloin, kun hän oli imettämässä. Ja siitä, kuinka mies oli pakkaamassa tavaroitaan muuttaakseen lopulta päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asuntolaan, riehui ja mellasti ympäriinsä kuin mielipuoli ja hän pakeni lapsen kanssa parvekkeelle, koska parvekkeen oven sai lukkoon myös ulkopuolelta. Jos jotakin tapahtuisi, hän voisi aina huutaa naapureille.

Mies tuomittiin Annikan pahoinpitelyistä ehdolliseen vankeuteen, veteli päihteitä kotona, sai jopa lähestymiskiellon. Annika haki apua joka instanssista, mutta sai enimmäkseen neuvoja ja tietenkin yhä uudelleen kehotuksen lähteä. Muistutettiin itsensä arvostamisesta ja rajojen vetämisestä, mutta aina vain mies päätyi takaisin kotiin ja avioliitto jatkui. Annika oli kuin hypnoosissa.

– Pois lähteminen tuntui mahdottomalta, olisin kaivannut fyysistä läsnäoloa, jonkinlaisen vartijan, joka olisi suojellut minua ja taluttanut pois. Olin myös henkisesti aivan lukossa ja täysin voimaton. Eikä kukaan tuntunut olevan puolellani.

Ulospäin mies oli charmööri, kaikki pitivät hänestä, ja ihmisten oli vaikea uskoa, että noin mukava ja veikeä mies saattaisi lyödä ketään. Annikaa pidettiin höyrähtäneenä hysteerikkona. Mies myönteli: Annikaa piti suojella tältä itseltään, autostakin tämä yritti hypätä vauhdissa pois. Tosiasiassa mies hakkasi usein Annikaa nimenomaan autossa.

Mies ja Annika kävivät jopa perheterapiassa, mies varasi heille ajan, jotta parisuhde “pelastuisi”. Perheterapeutti oli pätevä ihminen, joka näki tilanteen todellisen laidan ja ehdotti terapiaa miehelle. Mies suuttui ja häipyi. Kun Annika oli lähdössä vastaanotolta, perheterapeutti kehotti: “Pelasta itsesi ja lapsesi!”

Avioeron jälkeen mies vannoi kostoa. Päädyttiin siihen, että mies vaati lapsen yksinhuoltajuutta itselleen. Hän vakuutti viranomaisille olevansa kaiken puolin muuttunut mies, tasapainoinen ja rakastava isä. Tuossa vaiheessa Annikan lähipiirikin oli jo siinä uskossa, että Annika vain kuvitteli kaiken. Mies sai huoltajuuden itselleen.

Vuosia kestänyt tapaamisriita sai myöhemmin jonkinmoisen päätöksen ja lapsi määrättiin suurimmaksi osaksi asumaan äidin luokse. Avioliiton aikanakin lasta hoiti yksin Annika.

Tutkija Satu Lidman korostaa ennaltaehkäisevän väkivaltatyön merkitystä. Esimerkiksi neuvoloissa on puheeksiottamisen malli eli väkivaltaseula, mutta käytännössä sen käyttö riippuu työntekijästä. Lidman viimeistelee parhaillaan selvitystä siitä, kuinka paljon väkivaltatyön kannalta keskeisten ammattien korkeakouluopinnoissa ylipäätään käsitellään aihetta. Jo nyt hän voi sanoa, että harvoin tarpeeksi. Jos ammattilaisen tiedot auttamisen keinoista ovat puutteelliset, on myös vaikea nostaa asiaa esiin.

Turvakotijärjestelmä Suomessa on suhteellisen hyvä, vaikkakaan paikkoja ei ole vielä riittävästi. Niissä ihminen voi saada paitsi käytännön apua, myös psykososiaalista tukea kokemuksista toipumiseen.

Lasten tilannetta voisi kartoittaa paremmin kouluissa, eikä vain koulukuraattorien ja -psykologien toimesta, vaan kaikkien ympärillä olevien aikuisten pitäisi pystyä ottamaan koppia oireilusta. Ja armeija, se olisi mitä oivallisin paikka läpivalaista kokonainen ikäluokka – opettaa tunnetaitoja, antaa seksuaali- ja ihmisoikeuskasvatusta.

Lidman maalailee tilannetta, jossa jossa vähän joka suunnalla yhteiskunnassa panostettaisiin väkivallan ennaltaehkäisyyn. Silloin tulevaisuudessa lapset oppisivat arvostamaan omia rajojaan, aikuiset osaisivat käsitellä lapsuustraumojaan. Ja pyytämään apua ennen kuin ajautuvat elämässään sellaiseen pisteeseen, jossa tekevät jotakin peruuttamatonta ja vahingollista.

– Nykyiset niin sanotut säästötoimet herättävät väkivaltatyön näkökulmasta huolta ja tulevat vielä kalliiksi, Lidman huomauttaa.

Toinen asia, johon yhteiskunnan pitäisi myös pystyä puuttumaan tehokkaammin, on jälkityö. Perhe- tai parisuhdeväkivaltaa kokeneen ihmisen traumat jäävät usein hoitamatta, ja yksi syy piilee siinä, että ne voivat pulpahtaa esiin vuosien jälkeenkin. Ihminen voi tilanteesta päästyään olla näennäisesti toimintakykyinen, mutta onkin sisältä aivan rikki.

Suomalaiselle väkivallalle tuskin on yhtä selkeää juurisyytä, Lidman pohtii. Taustalla on monen tekijän yhteisvaikutus. Perheensisäinen väkivalta on esimerkiksi pitkään mielletty yksityisasiaksi, mutta näin ei tule enää ajatella. Samaan nivoutuu oman itsen arvostamisen puute, vääränlainen vaatimattomuuden ja tyytymisen hyve.

Tulevaisuudessa näkyy kuitenkin valonpilkahduksia. Vaikka nuorisorikollisuudesta puhutaan paljon, niin samaan aikaan monet nykynuoret ilmaisevat ja käsittelevät tunteitaan aivan toisella tasolla kuin edeltävät sukupolvet.

Asenteet muuttuvat – ja niiden myötä koko kulttuuri.

Jokainen päivä on ihme. Sellainen olo Annikalla on nyt, kun hän on selvinnyt hengissä ja vielä ihan järjissään. Hänellä on uusi työ, hän on opiskellut, hänellä on oma tupa, oma lupa. Viime kesänä hänellä oli lyhyt ihmissuhdekin. Senkään suhteen kaikki toivo ei ole siis mennyttä.

Hän pystyy yhä luottamaan ihmisiin.

Erityisen tärkeänä Annika pitää sitä, että on perustanut vertaistukiryhmän kaltaisilleen naisille. Hän on myös antanut haastatteluita muutamille tutkijoille, jotka ovat tarkastelleet väkivaltatyötä eri instansseissa, muun muassa terveydenhoidossa. Hän uskoo pystyvänsä olemaan avuksi niiden keinojen etsinnässä, miten totuus kaivetaan ihmisestä, joka on mykkä ja kauhun lukitsema. Miten sellainen uhri saadaan irti hengenvaarallisesta tilanteesta. Ja miten häntä pitäisi sen jälkeen hoitaa.

Annika sanoo suoraan, että hänen kohdallaan järjestelmä epäonnistui. Liki kauttaaltaan.

Siitäkin huolimatta hän itse eräällä tavalla ”onnistui”.

– Olen eron jälkeen päässyt jatkuvasta pelosta, univaikeuksista, terveyshuolista… Olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen siitä, missä olen nyt. Ihmettelen, miten selvisin, mutta minä selvisin. Tässä ollaan. Tässä, elossa.