Image

Mieluiten en, koska



Mieluiten en, koska

Suomalainen kirjailija kertoo raatavansa viittä teosta yhtä aikaa, mutta suurimmillaan kirjailija on tuijottaessaan ikkunasta, kirjoittaa Antti Hurskainen esseessään.
Teksti Antti Hurskainen

Suomalainen kirjailija kertoo raatavansa viittä teosta yhtä aikaa, mutta suurimmillaan kirjailija on tuijottaessaan ikkunasta, kirjoittaa Antti Hurskainen esseessään.  

Olen osallistunut kehityskeskusteluun kolme kertaa. Ensimmäinen tapahtui jyväskyläläisen museon arkistossa reilut kymmenen vuotta sitten. Suoritin siviilipalvelustani asettamalla piirustuksia mankelinomaisesti toimivaan skanneriin, odottelemalla, käsittelemällä tiedostoa ja tallentamalla sen. Otin uuden piirustuksen kasasta ja tein saman. Toistin tätä kahdeksan tuntia päivässä noin yhdentoista kuukauden ajan.

Huvituin kuullessani, että kehityskeskustelukierros koskisi myös minua. Itse tilanteesta en muista mitään. Varmaankin juttelimme mukavia, olihan työpaikalla hyvä henki ja pitkä kokemus sivareista. Ajatus kehittymisestä skannaajana tuntui ja tuntuu edelleen ratkiriemukkaalta.

Palvelusjaksoni loppupuolella skanneri hajosi. Huollossa kesti viikkokausia, ja sain tehtäväkseni taitella ja leikata pahvista uusia kansioita kymmenille tuhansille järjestämättömille piirustuksille. Siirryin monihenkisestä työhuoneesta väestönsuojaan, jossa oli enemmän tilaa askarrella. Museon väki häpeili kyvyttömyyttään keksiä minulle kehittävämpiä työtehtäviä, eikä kansiotehtailuni edistymistä juuri tarkkailtu. Leikkasin aina muutaman pahvilevyn nopeassa tahdissa, minkä jälkeen asetuin puoleksi tunniksi väestönsuojan sohvalle lukemaan ja kirjoittamaan.

En ollut vielä julkaissut mitään tai rohjennut edes haaveilla sellaisesta. Olin hahmottamaisillani kirjallisuuden pääasialliseksi elämänsisällökseni, ja noina väestönsuojan palkallisina lukuhetkinä nytkähdin eteenpäin. Luin ainakin Kafkan Oikeusjutun ja Perecin Elämä Käyttöohjeen eli kävin varsinaiset kehityskeskusteluni. Tavoitteet asetettiin korkealle ja kirjattiin muistivihkoon.

Viimeisimpiin puhuttuihin kehityskeskusteluihini osallistuin kirjakaupassa, jossa työskentelin myyjänä tämän vuosikymmenen alussa. Esimieheni istui pöydän toisella puolella ja loi rentoa tunnelmaa tarjoamalla pullakahvit. En silmäillyt mitään Franz Kafkan kirjoittamaa vaan täyttämätöntä ”keke”-lomaketta. Tilanne oli siis läpikotaisin kafkamainen. Koinko, että minua kuunneltiin, työntekijänä? Että olin tärkeä osa työyhteisöä? Että etenemismahdollisuudet olivat avoinna?

Paljon kokemista! Vastasin diplomaattisella hyminällä, sillä minut on kasvatettu hyvin. En esimerkiksi kertonut, kuinka vähän arvostin työtäni, ja vaikka olisinkin arvostanut enemmän, en olisi halunnut tulla kuulluksi tai yhteisön tärkeäksi osaksi.

Eteneminen kiinnosti erityisen vähän. En kertonut sitäkään, että olin jo kauan pyrkinyt hoitamaan työtehtäväni säntillisesti mutta mahdollisimman matalalla profiililla tai ”sitoutumisasteella”, kuten kehityskeskustelukielessä sanotaan.

Kirjoitin noihin aikoihin esikoisteostani ja tiesin mitä halusin. Mutta kumpi olisi ollut epäsoveliaampaa:

a) Sen tunnustaminen, että en suhtautunut työhöni intohimoisesti, koska minulla oli muita intohimoja?

b) Sen tunnustaminen, että en suhtautunut työhöni intohimoisesti ilman erityistä syytä?

A-vaihtoehdon valinneiden kannattaa jatkaa lukemista. B-nappia painaneet: toivottavasti ette vain yritä miellyttää.

Jatkakaa tekin.  

Esikoiskirjailija Ossi Nymanille suututtiin syksyllä. Hän kertoi taktikoineensa itselleen työmarkkinatukea vailla halua ottaa tarjottua palkkatyötä vastaan. Helsingin Sanomat lanseerasi termin ”ideologisesti työtön”. Viimeistään kun Ben Zyskowicz katsoi tarpeelliseksi painottaa, että ossinymanit eivät voi elää hänen rahoillaan, yleinen mielipide parkkiintui Nymanin tueksi. Ulostuloa kehuttiin rohkeaksi, ja vanavedessä myös vähemmän nimekkäät työttömät uskalsivat tuntea ylpeyttä kyseenalaisesta ratkaisustaan.

Zyskowicz on tietenkin oikeassa. Yhteiskunta romahtaisi, jos palkkatyöstä paettaisiin joukolla. En antaisi Ossi Nymanille työvoimapoliittisen diktaattorin valtuuksia, eikä hän niitä halua. Nymanin romaani Röyhkeys kuitenkin pakottaa pohtimaan, mihin ainoan elämän harvat tunnit kannattaa käyttää. Sävy ei ole barrikadeille usuttava vaan vetäytyvä, piilofilosofinen. Siis erinomaista työmatkalukemista niille, jotka uskaltavat pohtia arkensa fundamentteja.

Röyhkeyden antiröyhkeä päähenkilö sietää työvoimakoulutusta ja kirjoittajakoulun palautesessioita. Erityisen asiallisesti hän käyttäytyy Bruce Springsteenin keikalla, jota edeltävä pizzeriakohtaus on kotimaisen proosan lähihistorian hienoimpia. Nyman kuvaa Chicken Hawaijia rakkaudella:

”Laitoin palasen suuhun ja se maistui hyvältä ja oli juuri sopivan lämpöistä.”

Kuka ajattelee ruuasta noin? Ehkäpä ihminen, joka hörppää lasista vettä päälle ja on siihenkin tyytyväinen. Röyhkeys sulloo häpeänsä ja ylemmyytensä syvälle rivien väliin ja palkitsee lukijan omalaatuisella, ponnettomalla tavallaan.

Ossi Nymanin julkinen performanssi sen sijaan on ontunut. Kuten kohuissa usein käy, Nyman joutui myrskyn silmään äkillisesti. Etenkin televisiohaastatteluissa hän on vastaillut hermostuneesti ja liian lyhyesti. Nymania on viety vaikka hänellä olisi ollut poikkeuksellinen tilaisuus viedä, järkyttää ja provosoida muitakin kuin kokoomuksen äänestäjiä.

Ovatko työn vieroksujaa vieroksuneet sitä paitsi huomanneet, kuinka kuolleena konflikti syntyi? Nyman ei ole korostanut mediassa työttömyyttään vaan työteliäisyyttään – olkoonkin vääränlaista, muualle kuin palkkatyöhön kanavoituvaa. Hän on kolmentoista vuoden ajan omistautunut kirjallisuudelle ja huhkinut Röyhkeyttä kokopäiväisesti kolme vuotta. Kyseessä on lähestulkoon vakinainen taidetyösuhde.

Kun Ossi Nyman painottaa säännöllisiä kirjoitusaikataulujaan, hän hakee työtätekevien siunausta olemassaololleen. Syntyy harmillinen kompromissi. Jos Nyman onkin halunnut vain kirjoittaa, hän on halunnut sitä juuri niin intohimoisesti ja sitoutuneesti kuin kunnon kehityskeskusteluissa edellytetään. Hänellä on tulevaisuudennäkymä, usko itseen ja tuotteeseen nimeltä Röyhkeys. Tervemenoa Slushiin.

Huomenta Suomen lokakuisessa haastattelussa Nyman harmitteli valtakunnan virallisen työttömän asemaan joutumista. Taustalta kuultaa häpeä, jota valtionvarainministeri toisensa perään tähdentää ja pieneksi ihmiseksi kutsuttu normaalikokoinen ihminen uskoo. Työttömyys on tauti joka tarttuu, ellei hallitus ole tarkkana.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian torpparisankari Jussi Koskela paaluttaa Nymaninkin jakamat periaatteet:

”Työ kuuluu ihmiselle ilman muuta. Niin kun vaatteet päälle.”

Suomalaisilla on vaikeuksia alastomuuden kanssa. Sosiologi Matti Kortteinen huomasi tämän edellisen laman kynnyksellä kun antoi työtätekevien puhua teoksessaan Kunnian kenttä (1992). Kortteinen siteeraa pitkästi muun muassa 1900-luvun alussa syntyneen postivirkailijan tarinaa. Kovaan työhön jo varhain tottunut nainen menee naimisiin, saa lapsen ja muuttaa asumaan puolisonsa vanhempien kammariin. Päivät kuluvat maatilan töissä. ”Lepoaikaa ja aikaa lapsen kanssa oleskeluun jäi tuskin nimeksikään”, nainen kertoo mutta kieltäytyy kiroamasta isännät ja kulttuurin, joka on orjuuttanut häntä.

Merkittävin katkeruutta herättävä yksityiskohta kertomuksessa on ”talontytär-Kyllikki”. Hän sai luvan makoilla huoneessaan, kun miniä pyöritti kirnua synnytyshaavojen repeämisen uhalla. Ongelma ei olekaan raataminen vaan se, että joku ei raada. Talontytär-Kyllikki kyseenalaistaa uhrauksille ja kestämiselle perustuvan työteliäisyyskulttuurin. Hän kääntää kylkeään ja laahustaa valmiiseen kahvipöytään jos jaksaa.

Olen kaivannut sinua, Kyllikki!  

Ossi Nymanista ei ollut ei-minkään tekemisen puolustajaksi. Onneksi maailma pyörii myös suomalaisen kirjajulkisuuden ulkopuolella. Brittilaulaja Morrisseyn single Spent the Day in Bed (2017) lienee lähivuosien törkeimpiä puheenvuoroja työstä. Älkäähän menkö töihinne, Morrissey vetoaa. Spent the Day in Bed tihkuu joutilaisuuden iloa eikä puutu siihen, mitä sängyssä tulisi tehdä tai olla tekemättä. Ruuhkabussiin juokseminen ja pomon käskyjen noudattaminen nyt vain ovat naurettavia ajatuksia:

Life ends in death

So there’s nothing wrong with being good to yourself

Spent the Day in Bed on infantiili fantasia. Jos Peter Pan kuuntelee pop-musiikkia, Morrissey täyttää hänen Spotify-listansa.

Morrissey painottaa että on maksanut lakanansa itse. Hän tietää, että edes Morrissey-fanien enemmistölle kotiin jääminen ei ole minkäänlainen mahdollisuus. Jollain pitäisi kustantaa vuodevaatteet ja terveyskeskuspalvelut. Spent the Day in Bedin logiikasta löytyy sata aukkoa, mutta Morrissey kasaa riekaleistaan vuoren jolta saarnaa. Moni kuulija haluaa paeta. Sävelmäkin julkeaa olla hyväntuulinen.

Spent the Day in Bed möläyttää sen, mitä jokainen palkansaaja on ajatellut. Miksi nähdä vaivaa, kun olisi kauniimpaakin nähtävää?

En halua tietää, kuinka monta työpäivää Spent the Day in Bedin synnyttäminen vei Morrisseylta.  

Yle lähetti joitain vuosia sitten henkilökuvadokumenttien sarjaa Ammatti: suomalainen kirjailija. Ohjelman nimi on ärsyttänyt minua kauan. Vierastan palkkatyön käsitteiden sotkemista taiteen tekemiseen. Kirjailijana, vaikka sitten suomalaisena, minulla ei kerta kaikkiaan ole ammattia. Olen lähempänä työtöntä kuin ammatinharjoittajaa.

Keskeinen osa kirjailijuuttani on aamuruuhkan tuijottaminen tietokoneen yli. Herään varhain kuten muutkin vastuulliset, mutta kun katson kolmella kaistalla matelevia autojonoja, tunnen syvälle kairautuvaa vierautta.

En sääli tai kavahda vaan totean. Minulla ei ole jotain, mitä heillä ilmiselvästi on, eikä se ole hyvä tai huono asia.

Kirjailija-muusikko Tommi Liimatta kertoo HS Teema -lehden haastattelussa, kuinka hän työskentelee kotonaan tiukat farkut jalassaan:

”En halua olla pitkissä kalsareissa enkä liian mukavalla tuolilla. Minähän olen töissä.”

Käytän itsekin tiukkoja farkkuja mutta en epämukavuus- vaan tyylisyistä. Jos kykenisin pukeutumaan verkkareihin hyrisemättä inhosta, voisin aivan hyvin kirjoittaa ne jalassani. Perheellisenä joudun erottelemaan kirjoittamisen ja ei-kirjoittamisen suhteellisen tarkasti toisistaan, mutta en koskaan ”pääse töistä”. Enhän ole sinne mennytkään.

Tommi Liimatta vie työteliäisyyden pönkityksen vielä pidemmälle kuin Ossi Nyman. Liimatta kertoo pystyvänsä kirjoittamaan viittä kirjaa samaan aikaan. Epäilemättä hänen ammattinsa on kirjailija ja hän tuntee valinnastaan ylpeyttä. On helppo kuvitella Liimatan vaihtavan pitkät kalsarit jalkaansa heti, kun päivä on pulkassa. Nyman tekee varmaankin saman.

Olen viime vuosina onnistunut keskittymään kirjoittamiseeni kokopäiväisesti. Kysyttäessä saatan erehtyä korostamaan kiireisyyttäni kuten lähestyviä deadlineja tai esiintymistilaisuuksia. Tosiasiassa tunnen itseni kiireiseksi hyvin harvoin, mutta kollegoideni tavoin poden kroonista syyllisyyttä saamastani mahdollisuudesta asettua palkkatyösyklin ulkopuolelle. Synkkä osa minusta haluaa puhua duunilegitiimiä kieltä, mutta yleensä vastustan kiusausta.

En koskaan välttele kirjoittamista. Jos painottaisin itselleni, että tämä se muuten on työtä, tehokkuuteni laskisi merkittävästi. Pian olisin lähimmässä väestönsuojassa lukemassa Oikeusjuttua.

”Työ” on putkikatseinen sana kuvaamaan kirjojen kirjoittamista. Parempi sekin kuin ”harrastus”, joka ilkkuu kirjailijuuden uhrauksille. Teokseni vievät, mitä vietävissä on: mielenterveyden, ihmissuhteet, yöunet ja taloudellisen vakauden.

Lähimpänä työetiikkani ydintä olen kun en kirjoita. Kirjailijan suuruus mitataan silloin, kun hän tuijottaa ikkunasta tai pitää kuuden vuoden tahattoman julkaisutauon. Marjo Niemen romaanin Kaikkien menetysten äiti (2017) päähenkilö muistelee, kuinka hänen äitinsä puhkesi itkemään heti kun pysähtyi kotitöiltään.

Kuulostaa tyypilliseltä kirjailijalta: on sätkittävä, jotta ihmisarvo ei asettuisi kyseenalaiseksi. Apurahalautakunnatkin kiittävät työmyyrää, joka katselee julkaisupinoaan ylpeänä kuin isäntä huhkimaansa klapipinoa.  

Monilla luovan työn tekijöillä olisi opittavaa Herman Melvillen novellista Bartleby (1853). Tapahtumat sijoittuvat toimistoon, jonne Bartleby-niminen mies palkataan kopioimaan asiakirjoja. Hyväkäytöksinen ja asiallisesti pukeutuva Bartleby tekee työtään moitteitta. Eräänä päivänä hän kuitenkin vastaa esimiehensä normaaliin tehtävänantoon: ”Mieluiten en.” Bartleby jatkaa työskentelyään papereiden parissa, mutta vastattuaan riittävän moneen kysymykseen ”mieluiten en” hän ryhtyy seisomaan toimettomana. Esimies menettää toivonsa viimeistään huomatessaan, että Bartleby ei koskaan poistu toimistosta vaan nukkuukin siellä.

Työpaikka muuttaa toisaalle, Bartleby jää. Hänet siirretään rappukäytävään ja lopulta irtolaisena vankilaan. Siellä Bartleby menehtyy, koska ”mieluiten ei” koskee myös syömistä.

Filosofi Gilles Deleuze on painottanut, että Bartleby ei ole kirjailijan metafora. Ehkä ei, mutta kirjailijan, jos kenen, tulisi välillä toimia kuin Melvillen kopisti: lakata tekemästä, eikä minkään vuoksi. Häpeän ensimmäisten apurahakuukausieni muistoa, jolloin pidin itselläni päiväkohtaisia liuskatavoitteita. Puupinot horjuivat iltapäivisin, mutta olinpahan kasannut ne ja ansainnut levon. Naputtelin yhtä fiksoituneena tekemiseen kuin Marjo Niemen romaanin äiti, joka romahtaa pysähdyttyään.

Edelleen kirjoitan liikaa. Samalla olen opetellut sietämään ja vaalimaan hedelmätöntä tyhjyyttä. On lohdullista ajatella, että tänään en todennäköisesti saavuta juurikaan. Bartlebyn ylivertainen sanamuoto ei vie häntä minnekään. Siksi hän on silmissäni pyhimys.

Ossi Nymanin Röyhkeyden päähenkilöön tihkuu bartlebymaista tyyneyttä. Hän ei selittele motiivejaan, mikä tekee hänestä haavoittumattoman ja kauniin. Mutta kun kirjailija-yksityishenkilö Nyman kertoo kieltäytyvänsä palkkatyöstä koska tekee suunnattomasti kirjoitustyötä, hän vääntää Melvillen klassikkolauseen harhaoppiseen muotoon: ”Mieluiten en, koska…”

Lapsikin osaa perustella, ja aikuiset vasta osaavatkin. Taiteilijan vastuu on asettua perustelemisen yläpuolelle. Tässä mielessä säälin Nymania. Hän kirjoitti perustelemattomuudessaan röyhkeän kirjan, mutta julkisuus koputti olalle ja penäsi logiikkaa. Hyvätapainen nuori mies – ei mikään Morrissey! – katsoi parhaaksi totella.  

Bartlebyn kaunein kohta on novellin alkupuolella. ”Mieluiten en” on jo lausuttu, mutta Bartleby kopioi silti asiakirjoja. Jos taiteilijoiden kannattaisi oppia Bartlebylta perustelemattomuutta ja tuottamattomuutta, palkkatyöläinen voisi puolestaan noukkia Melvillen hahmosta intohimon puuteen.

Tänäänkin suomalaisella työpaikalla käydään kehityskeskustelu, jossa tutkitaan työntekijän tunteita.  Jos rakastat työtäsi, olet vahvoilla. Rakkaustyösuhteen yhtälö on kieltämättä täydellinen, jatkuvien skumppabileiden arvoinen. Enimmäkseen duunipaikoilla ei kuitenkaan ole mahtavaa, mikä ei tarkoita, etteikö duunia voisi ja pitäisi tehdä.

Apurahaperustaisessa kirjailijuudessani tiedän, että palkkatöihin hakeutuminen saattaa koska hyvänsä osoittautua välttämättömyydeksi. Moni yritys saisikin minusta loistavan työläisen. Tuskin etenisin yhtä ”pitkälle” kuin Bartleby, mutta en myöskään kipuilisi kehityskeskusteluissa, kuinka motivaation kanssa on ongelmia. Tekisin hyvin vaikka mieluiten en tekisi.

Intohimon kulttuuri ei nyt ymmärrä minua. Seuraavissa kehityskeskusteluissani aion joka tapauksessa vedota Koskelan Jussiin. Väinö Linnan Pohjantähti-saagan alkuisä ei enimmäkseen nauti työstä vaikka tekee sitä koko ajan. Jussi muokkaa suota psykoosin vallassa ja pystyy työpäivän päätteeksi vain murahtelemaan uupumukseltaan. Hän saa käsittämättömän paljon aikaan olemalla iloton ja sitoutunut torppaprojektiinsa:

”Jussi näki vain viemärin, mustan kuraisen ojan, sekä totesi ajatuksettomasti että se päivä päivältä eteni.”

Hän on traagisempi kuin Bartleby, vailla tappajarepliikkiä. Koskelan Jussia ei juuri nyt headhuntata, mutta jos minulla olisi yritys, palkkaisin vain hänenlaisiaan.

Julkaistu: 15.2.2018