Image

Mielekkyyden kuolema



Mielekkyyden kuolema

Pakkomielteemme teknologiaan tuhoaa psyykkisen ja sosiaalisen elämän, kirjoittaa Pekka Vahvanen esseessään.
Teksti Pekka Vahvanen

Julkaistu Image-lehden numerossa 10/2018

"Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?” Saksalaiskirjailija Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) pohti tätä Matteuksen evankeliumin kysymystä näytelmänsä päähenkilön, Heinrich Faustin kautta. Faust oli valmis myymään sielunsa paholaiselle täyttääkseen toiveensa maallisessa maailmassa. Goethe tiesi varsin hyvin, ettei modernin ihmisen kyltymätöntä kaipuuta autuaaseen elämään ollut helppoa tyydyttää. Myös yhteiskunnan tasolla olemme janonneet parempaa huomista kysymättä hintaa. Olemme saavuttaneet materiaalisesti paljon enemmän kuin aikaisempina vuosisatoina osattiin haaveilla.

Traagista on se, että ihmiselämän kohentuneet olosuhteet eivät tavallisesti paranna ihmisen sielullista tilaa. Joudumme kohtaamaan elämän perusahdistukset, olipa meillä huippukehittynyt korkean teknologian sivilisaatio tai ei. Kuten Mefistofeles, paholainen itse, luonnehti Faustissa ihmisen osaa:

Hän kaikki taivaan tähdet tahtoo innoin

ja kaikki ylevimmät riemut maan.

Vaikk’ etsii hoivaa ikuistenkin hinnoin,

ei viihdyttää voi sydäntuskiaan.

Tutkimusten mukaan suomalaisten onnellisuus ei ole lisääntynyt 1970-luvun alun jälkeen. Kun pula, nälkä ja vilu on voitettu, materiaalinen edistys ei enää parannakaan elämää. On itse asiassa merkkejä siitä, että kokemusmaailman tasolla suuntaamme kohti huonompia aikoja. Uusi läpiteknologisoitunut ympäristömme saa meidät kamppailemaan elämän mielekkyysongelmien kanssa enemmän kuin aikaisemmin.

Teknologian kehityksen keskeinen päämäärä on elämän helpottaminen. Tietokoneinsinöörin maailmankuvaan kuuluu, että ihminen haluaa päästä mahdollisimman vähällä vaivalla. Mutta helpottaessaan elämää teknologia myös latistaa kokemusmaailmaa. Elämän mielekkyys ei nimittäin synny vaivattomuudesta.

Materiaalinen edistys on mahdollistanut napinpainallusnautinnot, joiden turmeltavaksi me – toisin kuin metsästäjä-keräilijät aikanaan – voimme hyvinvointivaltiossa uppoutua lähes milloin vain. Kukin meistä voi mennä kauppaan, ostaa neljänsadan gramman karkkipussin tai sixpackillisen keskiolutta ja tintata koko annoksen yhdellä istumalla. Tai sitten voi mennä nettiin ja runkata joka päivä uutta pornotähteä tirkistellen. Virtuaalisissa maailmoissa voi saada helppoa hyväksyntää näennäisiltä kavereilta.

Napinpainallusnautinnot tuottavat paljon hetkellistä mielihyvää, mutta harva kokee niiden lisäävän elämän mielekkyyttä laajemmin. Ihminen on nimittäin syntynyt sellaiseksi, että osaamme olla tyytyväisiä elämään vain, jos koemme rakentavamme sitä itse. Vaikeiden mutta ei liian vaikeiden päämäärien tavoitteleminen ja saavuttaminen ovat tärkeä osa mielekästä elämää.

Nautinto, jonka saa pitkästä lenkistä tai kirjan lukemisesta, koetaan napinpainallusnautintoja kestävämmäksi. Lapasten neulominen tuottaa tyytyväisyyttä eri tavalla kuin niiden kaupasta ostaminen. Vuorelle tai tunturille kiipeämisestä ja maisemien katsomisesta kovan työn seurauksena saa kokonaisvaltaisemman kokemuksen kuin jos olisi mennyt hissillä huipulle. Jotkut meistä haluavat jatkossakin laittaa ruokaa ja jopa siivota itse, vaikka robotit pystyisivät nämä tehtävät hoitamaan.

Samalla modernia ihmistä vaivaa ajatus: kun kone tekee saman tehokkaammin, eikö ole tyhmää olla turvautumatta siihen? Mutta se ajatus pitää unohtaa. Ei pidä antautua teknologisen yhteiskunnan harhalle, että helppouden, tehokkuuden ja nopean nautinnon maksimoimisen ulkopuolella ei olisi mitään arvokasta. Muuten tärkeä osa epämääräistä elämäämme tulisi heittää roskakoriin irrationaalisena ja tehottomana.

Siinä missä edistys on tuonut pyrkimyksen helppouden, tehokkuuden ja nautintojen maksimointiin, sivutuotteena olemme saaneet kyltymättömyyden kulttuurin. Länsimainen ihminen on tottunut yltäkylläisyyteen ja vaihtoehtojen loputtomuuteen. Siksi meidän on vaikeaa tyytyä vähään. Siksi tarvitsemme yhä enemmän samojen kiksien saamiseksi. Pauli Hanhiniemen laulun sanoin: Se, mikä eilen sai posket hehkumaan, se tänään haukotuttaa vain.

Internetin tarjonta on lähes loputon. Samasta tuutista voi tähystää maailman kauneimpia taideteoksia, hauskimpia stand up -pätkiä sekä kuunnella musiikkia ja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri sillä hetkellä eniten. Lopulta tämä yltäkylläisyys ei ole kuitenkaan siunaus vaan kirous. Myös kulttuurisiin kysymyksiin pätevät samat inflaation lait kuin rahamarkkinoihin: jos taidetta, ihmisiä tai viihdettä on yltäkylläisesti, niiden arvo vähenee. Kun kaikki on banaalisti aina tarjolla, merkitys sumenee. On mahdotonta kaivata sellaista, jota ilman ei tarvitse olla. Ja kun ei kaipaa, voiko kokea täyttymystäkään?

Aikana ennen internetin kaikkivoipaisuutta suosikkiohjelmat televisiossa ja radiossa olivat kullanarvoisia, niitä kun annosteltiin niukalla kädellä. Jos ei keskittynyt Ally McBealiin tiistai-iltana yhdeksästä kymmeneen, ohjelma meni ohi. Nyt kun netti tarjoaa taukoamattomalla toistolla kiinnostavaa materiaalia, johon voi aina palata myöhemmin, suosikkiohjelmiin suhtautuu helposti välinpitämättömämmin. Yltäkylläisyyden markkinoilla aikaisemmin arvokkaasta tulee pikakelattavaa ylijäämää: arvotonta ja ohikiitävää pintaa, johon emme jaksa syventyä.

Hiljattain eräs Facebook-kaverini murehti, ettei Netflixissä ole mitään hyvää katsottavaa. Hän oli katsonut kymmenen elokuvan alun, mutta mikään niistä ei vaikuttanut kyllin hyvältä kokonaan katsottavaksi. Kun olemme tottuneet liian hyvään, mikään ei riitä tyydyttämään sieluparkaa. Nykyihmisen jokapäiväisiin velvollisuuksiin kuuluu selata valtava määrä videoita, kuvia ja tekstejä sosiaalisessa mediassa. Joskus seuraan bussissa, millä nopeudella maamme nuoret scrollaavat sarjakuluttamiaan feedejä läpi. Setämäisesti mietin, mitä tämä päivitysten virta lopulta merkitsee desensitisoituneelle mielelle, joka lasittuneella katseellaan sitä silmäilee?

Sosiologi Georg Simmel kirjoitti 1900-luvun alussa, kuinka suurkaupunkielämä muuttaa mielenlaatua: toisiin ihmisiin pitää suhtautua hieman välinpitämättömästi, sillä jos reagoisi kaikkeen tunteella, menettäisi järkensä. Sosiaalisen median maailmassa pätee sama lainalaisuus. Ja nyt – jos laajakaista sallii – tämä suhtautumistapa kolonisoi pienimpien maalaiskylienkin ihmisten mielet.

Välinpitämätön kertakäyttökulttuuri, tai osakäyttökulttuuri, määrittää yhä enemmän myös suhtautumista toisiin ihmisiin. Tutkimukset viittaavat siihen, että runsas sosiaalisen median käyttö on yhteydessä pettämiseen ja parisuhteen nopeampaan päättymiseen. Jos nappia painamalla löytyy uutta ja koreaa seuraa, harvoin näkee mitään niin arvokasta, että haluaisi pysähtyä. Päässä jyskyttää ajatus, että kulman takana on aina jotain jännittävämpää. Rakkaus kuolee, ja jäljelle jää vain himo parempaan.

Jos materiaalinen edistys ja internet-ympäristö edistävät kyltymättömyyden kulttuuria, talousjärjestelmämme tarvitsee sitä. Karl Marx kirjoitti 1800-luvulla, kuinka kapitalismin menestys piilee sen kyvyssä luoda loputtomasti uusia tarpeita. Jotta ihmiselle voisi myydä uusia turhakkeita, hänen pitää ensin kyllästyä vanhaan. Siksi tyytyväinen ihminen on kehityksen jarru. Siksi kulttuurissamme nauretaan herkille, kokemattomille ja viattomille, jotka tyytyvät vähään. Talouskasvulle kävisi nimittäin huonosti, jos joukossamme olisi enemmän heitä, joiden sielullinen immenkalvo on vielä tallella.

Digitalisaatio on muuttanut sosiaalisia mekanismeja merkittävästi. Kun näppäilee kaverilleen muutaman tunnin välein pari riviä Facebook-chatissa, ei tarvitse laittaa persoonaansa likoon puhelinkeskustelussa tai kasvotusten. Kun lukee Twitteristä mielipidevaikuttajien päivityksiä, ei tarvitse kuunnella työkavereiden tai perheenjäsenten puolivillaisia näkemyksiä politiikasta ja keskustella niistä.

Kaikki tämä on ymmärrettävää. Yritämme olla antamatta itsestämme liikaa ja samalla saada muilta mahdollisimman paljon. Toisin sanoen teknologia mahdollistaa sen, että pystymme olemaan entistä enemmän mulkkuja.

Samalla kun sosiaalinen media antaa enemmän kanavia vaivattomaan ja vaivaannuttamattomaan viestintään, se vähentää yhteyksiemme intensiteettiä ja merkityksellisyyttä. Keskustelu muuttuu pintapuoliseksi yhteydenpidoksi.

Myös netin ulkopuoliset kohtaamiset laimenevat, kun muutumme vähemmän läsnäoleviksi. Tutkimusten mukaan puhelimen käyttö keskustelun aikana vähentää keskustelukumppanin itsetuntoa sekä merkityksellisyyden ja kontrollin tunnetta.

Viime vuosikymmenten aikana henkilöautot ovat olleet monelle tärkeä oma tila: kohdun kaltainen turvallinen paikka, jossa ei tarvitse puhua kenellekään. Nykyään samanlainen antisosiaalinen oma tila seuraa aina siellä, missä on älypuhelin ja kuulokkeet. Siksi ei ole enää suvaittavaa puhua toiselle ihmiselle linja-autopysäkillä tai kassajonossa. Aikaisemmin se tulkittiin ystävällisyydeksi, nyt sillä loukataan toisen omaa tilaa. Älypuhelinten valtakaudella sattumakohtaamiset katoavat ja perinteinen yhteisöllisyys kuolee hiljaa pois – seurallisten mummojen ja pappojen mukana.

On huomionarvoista, että samalla kun koneet käyttäytyvät yhä ihmismäisemmin, me alamme käyttäytyä konemaisemmin. Ihmisen rajattomat mahdollisuudet kokea ja toimia typistyvät kapeneviin kategorioihin, kun monimutkaiset tunteet pelkistyvät emojeihin ja peukutuksiin.

Sen sijaan, että muutos nähtäisiin ongelmaksi, monet ajattelevat, että kommunikaation epäinhimillistyminen on itse asiassa hyvästä. Inhimillisen elämän sotkut halutaan pois tieltä. Ihmiset kun ovat aikaavieviä ja vaivalloisia. Ne tuntevat ja herättävät tunteita, asettavat vaatimuksia ja tuottavat pettymyksiä. Netissä kommunikoidessa voi myös helpommin esittää ihanneminää hallitussa ympäristössä. Chatissa voi editoida itseään paremmin kuin kasvokkain.

Muutos kommunikointitavoissa vaikuttaisi näkyvän jo empatiakyvyssä. Tutkimukset osoittavat, että ainakin yhdysvaltalaisopiskelijoiden empatiakyky on vähentynyt merkittävästi tällä vuosituhannella. On selvää, että nettikeskustelu etäännyttää. Kanssaihminen on helpompaa unohtaa, hylätä ja lytätä, kun tämä ei ole läsnä ja katso silmiin. Kun toisen nonverbaaleja reaktioita ei näe, myötäelämisen oppiminen on vaikeampaa.

Kun helposta virtuaalisesta kommunikaatiosta tulee normi, aitouden arvo ihmisten mielissä huomaamatta vähenee. Simuloitu elämä alkaakin olla parempaa kuin elämä itse. Suuri muutos on tapahtunut jopa intiimiyden kokemisessa ja suhtautumisessa seksiin. Nettiporno antaa mahdollisuuden seksiin ilman ihmissuhteiden epämääräisyyksiä.

Internetissä on jokaiseen vinksahdukseen sopivaa eroottista leikkiä; samoja asioita ei ole vaivatonta löytää fyysisestä maailmasta. Ja katso: tutkimukset osoittavat, että ihmisten välinen seksi on viime vuosina vähentynyt merkittävästi, samalla kun itsetyydytys on räjähtänyt käsiin.

Se että vuorovaikutus ei ole aitoa, kasvokkaista ja molemminpuoleista, ei ole enää ohittamaton ongelma. Virtuaalilaseilla katsotussa pornossa päästään vielä lähemmäs todellista kokemusta. ”Et ole enää tirkistelijä. Olet osallistuja”, Peter Rubin kirjoittaa Wired-lehdessä. Hänen haastattelemansa keski-ikäinen virtuaalitodellisuuspornon käyttäjä kuvailee kokemustaan seuraavasti: ”Muistan ensimmäisen kerran, kun nainen kuiskasi korvaani virtuaalitodellisuudessa – voisin vannoa, että pystyin tuntemaan hänen hengityksensä ja hänen poskensa hehkun minun poskeani vasten. Selkäpiissä kihelmöi.”

Yksi viime vuosien parhaista elokuvista, Spike Jonzen ohjaama Her, kertoo losangelesilaisesta Theodoresta, joka rakastuu heleällä äänellä puhuvaan tietokoneohjelmaan, Samanthaan. Samanthan rakastettavuus perustuu pitkälti siihen, että se tietää koneen tarkkuudella, mistä asioista Theodore pitää. Siksi Samantha, jolle Scarlett Johansson antaa äänen, osaa miellyttää poikkeuksellisen täydellisesti Theodorea ja (8 316 muuta käyttäjää samaan aikaan). Aivan kuin Cambridge Analytica, se tietää tarpeeksi kohteidensa mieltymyksistä osatakseen vedellä oikeista naruista.

Me annamme koneille paljon anteeksi. Ihmisillä on taipumus tulkita koneen sanomiset inhimillisiksi piirteiksi. Haluamme kuvitella, että transistoreissa on sielu. Tämän taipumuksen voimakkuus hämmästytti MIT:n tutkijaa Joseph Weizenbaumia. Hän teki 1960-luvulla alkeellisen tekoälyohjelman, ELIZA:n, jonka tehtävänä oli toimia rogersilaisen suuntauksen psykoterapeuttina. ELIZA ei ollut erityisen älykäs eikä empaattinen; sitä pidettiin inhimillisenä, koska ihmiset halusivat uskoa sen toimivan kuin ihminen.

Koneisiin luottaminen kertoo usein myös siitä, että muut ihmiset eivät ole olleet luottamuksen arvoisia. Kun ihmiset jättävät osattomaksi, kone antaa illuusion siitä, mitä ihmisiltä voisi saada. Tästä muodostuu helposti noidankehä: Kun teknologia vieraannuttaa ihmisiä toisistaan, monet turvautuvat virtuaalisiin maailmoihin.

Virtuaalimaailmoihin tukeutuminen vähentää helposti ihmiskontakteja entisestään, varsinkin jos virtuaalimaailmoja alkaa pitää parempina ja luotettavampina kuin aitoja ihmiskontakteja. Pikkuhiljaa tunteiden simulointi alkaa muistuttaa tarpeeksi paljon oikeita tunteita.

Jos autenttisuus ja ihmisen kohtaaminen silmästä silmään ei ole enää sen kummallisempaa kuin digitaalinen illuusio ihmisestä, vaarana on, että suurimmasta osasta ihmisistä tulee muiden silmissä melko turhia. Jos aitoudella ei ole arvoa, miksi harrastaa seksiä tavallisen näköisen kumppanin kanssa, kun voi mennä kohti hekuman huippua maailman kuumimpien sylissä virtuaalilasit silmillä? Kuka kuuntelisi kaveripiirin kovaäänisimmän kaskuja, kun maailman parhaat koomikot ovat ladanneet Youtuben täyteen hauskuutuksen sarjatulta?

Digitalisaation logiikka on eriarvoistamisen logiikka. Internetissä kiinnostavimmat asiat kasvavat maailmanlaajuisiksi ja muusta tulee melko irrelevanttia. Sosiaalisessa mediassa voi käytännössä monistaa itsensä, ja suosituimpien ihmisten vaikutuspiiri kasvaa entistä laajemmaksi. Toisaalta ne, jotka eivät ole suosittuja, jäävät aikaisempaa helpommin vähälle huomiolle, osattomiksi ja yksin. Yhä harvempi kokee itsensä haluttavaksi, hauskaksi tai mielenkiintoiseksi.

Ei tarvitse laittaa kieltä pitkälle posken puolelle rinnastaakseen tämän muutoksen talouden globalisoitumiseen. Vielä 1980-luvulla Suomessa oli paljon yrityksiä, jotka eivät olleet välttämättä erinomaisia mutta jotka tulivat siitä huolimatta toimeen ja joiden tavaroita tai palveluja ihmiset ostivat paremman puutteessa. Kun globaali kilpailu tuli lintukotoon, monelle yritykselle ei ollut enää sijaa. Samalla tavalla aikaisemmin kilpailu kavereiden ajasta ja huomiosta oli paikallista. Jos olit huoneen hauskin, fiksuin tai kaunein, sillä oli ratkaiseva merkitys.

Mutta tällaisilla asioilla on entistä vähemmän painoarvoa digitaalisessa maailmankylässä. Kun on viihdyttävää illusorista seuraa valittavana älylaitteelta, perusmukaville saman kaupungin tyypeille ei jaksa enää jutella. Kukaan ei halua tyytyä vähään, vaikka ei olisi itsekään hääviä seuraa.

Sosiaalisen median ilmoitustaulujen seurauksena kaikki ovat myös akuutisti tietoisia omasta statuksestaan sosiaalisessa hierarkiassa. Siksi sosiaalisesti osattomien psyykkisestä hyvinvoinnista tulee yhä vaikeampaa. Yksi suuri kysymys lähitulevaisuudessa onkin se, miten ihmiset pystyvät käsittelemään lisääntyviä riittämättömyydentunteitaan. Virtuaaliset maailmat tuskin pystyvät tuomaan elämään tarpeeksi aitoa tyydytystä, mielekkyyttä ja omanarvontuntoa. Platon sanoi kauan sitten, että ihmisen sielussa on kolme osaa: logos, eros ja thymos. Logos on järki, eros viittaa haluihin ja thymoksella Platon tarkoitti ihmisen omanarvontuntoa, pyrkimystä tulla tunnustetuksi. Yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan Francis Fukuyaman mukaan nimenomaan tämä thymoottinen ”taistelu tunnustetusta asemasta” on ollut merkittävimpiä ihmiskuntaa liikuttavia voimia. Se on toisaalta johtanut sotiin ja reviirikiistoihin, mutta ilman sitä ei olisi vaadittu demokratiaa ja tasa-arvoa.

Ihmisyyteen kuuluu keskeisesti muutakin kuin mielen pyrkimystä toteuttaa järkevyyttä ja ruumiin tarvetta toteuttaa haluja. Ihmisyys on myös henkistä elinvoimaa, irrationaaliselta näyttävää kamppailua symbolisesta asemasta.

Ihmisyys on halua saada tunnustusta, hyväksyntää ja oikeutta muilta ihmisiltä. Tai sitä ihmisyys on ollut. Mutta on tuleva aika, jolloin miehen rinta ei enää paisu, uskoi saksalaisfilosofi Friedrich Nietzsche. Nietzschen ennakoima viimeinen ihminen ei tavoittele mitään itseään suurempaa, ei unelmoi. Vimma tulla tunnustetuksi on poissa. Viimeiselle ihmiselle riittää turvallisuus, pitkä ikä, helppo elämä. Ja väkijoukko huutaakin jo: Kone kaikkivaltias, anna meille tämä viimeinen ihminen!

Koska emme ole vielä täysin sopeutuneet koneen imperatiiveihin ja muuttuneet yksiulotteisiksi viimeisiksi ihmisiksi, ahdistumme edelleen epämiellyttävistä sosiaalisista kokemuksista. On merkkejä siitä, että varsinkin nuoret kokevat aikaisempia sukupolvia enemmän ahdistusta ja masennusta.

”Älypuhelin on radikaalisti muuttanut kaikkia teinien elämän ulottuvuuksia sosiaalisen kanssakäymisen luonteesta mielenterveyteen”, kirjoittaa San Diegon osavaltionyliopiston psykologian professori Jean Twenge The Atlantic -lehdessä.

Yhdysvaltalaisnuorten yksinäisyyden kokemukset ja masennus ovat tällä vuosikymmenellä lisääntyneet, samoin itsemurhat. Niitä nuoria, jotka kokevat jäävänsä usein osattomiksi sosiaalisista kohtaamisista, on paljon aikaisempaa enemmän. Vuosina 2010–2015 heidän osuutensa kasvoi lähes 40 prosenttia. Sosiaalinen media voimistaa ohittamisen kokemuksia. On entistä helpompaa huomata, mihin juhliin ei saanut kutsua.

Tutkimukset kertovat myös, että keskimääräistä enemmän ruutujen kanssa viettävät teinit ovat onnettomampia ja kärsivät enemmän masennusoireista.

Moni saattaa arvella, että kyse olisi siitä, että yksinäiset ja onnettomat vain viettävät enemmän aikaa netissä. Mutta tutkimukset viittaavat siihen, että nimenomaan sosiaalisen median käyttö vähentää mielekkyyden kokemista. Yhdessä keskeisessä tutkimuksessa koehenkilöille lähetettiin viidesti päivässä kahden viikon ajan tekstiviesti. Silloin heidän oli aika arvioida sen hetkistä onnellisuuttaan ja tyytyväisyyttään elämään. Tulokset olivat selvät: Mitä enemmän koehenkilöt olivat käyttäneet Facebookia edeltävinä tunteina, sitä heikommaksi he hyvinvointinsa kokivat. (Henkinen pahoinvointi puolestaan ei lisännyt Facebookissa vietettyä aikaa.)

Tanskalaistutkimuksessa puolestaan todettiin, että Facebookin käytön lopettaminen lisäsi merkittävästi onnellisuutta ja tyytyväisyyttä elämään. Lopettaminen vaikutti erityisen positiivisesti esimerkiksi niihin, jotka olivat alttiita kadehtimaan muita käyttäjiä. Facebookin on todettu vähentävän hyvinvointia ennen muuta juuri siksi, että se lisää vertailua ja aiheuttaa kateutta.

Ympärillä on alituisesti muistutuksia siitä, että jollain jossain menee paremmin – ainakin jossain suhteessa. Ja kun muiden (liioiteltua) onnea ja menestystä on suhteettoman paljon näkyvillä, paine omaan onnellisuuteen ja menestykseen voi kasvaa sietämättömäksi.

Brittinuorille tehdyn kyselyn mukaan Facebookia enemmän henkistä hyvinvointia heikentää kuvienjakopalvelu Instagram. Ongelmallisimpina nuoret pitivät Instagramin vaikutuksia unen määrään ja kehonkuvaan sekä sen tuomaa ajattelutapaa, että koko ajan saattaa jäädä paitsi jostain tärkeästä.

Suomessa nuorten psyykkiset ongelmat rasittavat sairaaloita ennennäkemättömällä tavalla. Lännen Median alkuvuodesta tekemän selvityksen mukaan lähes jokaisessa maakunnassa nuorten psykiatristen palvelujen käyttö on lisääntynyt, jopa kymmenien prosenttien vuosivauhtia. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mukaan korkeakouluopiskelijoiden masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit ovat lähes kolminkertaistuneet vuoden 2000 jälkeen.

OECD:n kyselyn mukaan 15-vuotiaat lähes jokaisessa rikkaassa teollisuusmaassa, Suomi mukaan lukien, kokevat uusien kavereiden hankkimisen koulussa aikaisempaa vaikeammaksi. Itsensä ulkopuoliseksi kokevien ja vaikeasti kavereita koulussa saavien määrä on noin kaksinkertaistunut vuosina 2003–2015.

Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila uskoo, että yksinäisyydestä on tullut lohduttomampaa. ”Mahdollisuuksia ja odotuksia sosiaaliseen verkostoitumiseen on tällä hetkellä suunnaton määrä. Se, ettei niiden avullakaan löydy ystävää, tekee ulkopuolisuuden ja kelpaamattomuuden kokemuksesta entistä rankempaa”, Junttila sanoi Savon Sanomien haastattelussa.

Jos tietyt teknologiat heikentävät elämänlaatua, miksi me järkevät ihmiset emme vain lopeta niiden käyttöä? Koska ”ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä”, myös Unabomberina tunnettu teknologianvastainen terroristi Theodore Kaczynski on kirjoittanut. Jos jonkin teknologisen fiksin katsotaan edes hieman parantavan oloa tai helpottavan asian hoitamista, siihen turvaudutaan.

Yhteiskuntamme kriteereillä on aina rationaalista ottaa teknologian tarjoama apu vastaan. Jos iskee hetkellinen yksinäisyyden tai tylsyyden hetki, hyppäämme sosiaaliseen mediaan, vaikka pitkällä tähtäimellä se johtaa epätyydyttävämpiin ystävyyssuhteisiin.

Sama näkyy lääketeknologiassa. Saamme kiittää mielialalääkkeitä itsemurhien vähenemisestä Suomessa edellisen 25 vuoden aikana. Ne tuskin ovat kuitenkaan välttämättömiä 400 000 suomalaisen itsemurhan ehkäisemiseksi. Mutta kun se vaihtoehto on olemassa, siihen tartutaan sumentavista sivuvaikutuksista huolimatta.

On myös huomattava, että yksilö ei voi välttyä teknologian kielteisiltä sosiaalisilta vaikutuksilta, vaikka ei teknologiaa itse käyttäisi. Kuten The Economist -lehti spekuloi: ”Ehkä [mobiili-]teknologia on sekoittanut kaikki nuoret, jopa ne jotka pidättäytyvät sen käytöstä. Ehkä se saa kaikki tuntemaan olonsa osattomaksi tai pilaa intiimimmät yhteydet: jos kaverisi katsoo aina puhelintaan, sillä ei liene paljon väliä, katsotko sinä.” Ja jos kaikki muut ovat sosiaalisessa mediassa, sieltä yksin pois jättäytyminen lyhyellä aikavälillä vain lisäisi ulkopuolisuuden kokemuksia ja yksinäisyyttä.

Mutta toivoa on. Ihmiset tunnistavat yhä itsessään kaipuun aikaan, jolloin emme kumartaneet digilaitteille ja reagoineet niiden diktaatteihin. Siksi monet ovat jättäneet somen ja älypuhelimen. Nämä ovat vaikeita, epätäydellisiä, mutta tärkeitä askelia.

Essee on lyhennetty versio Pekka Vahvasen 25.10. ilmestyneen kirjan yhdestä luvusta Kone kaikkivaltias – Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (Atena).

Julkaistu: 20.11.2018