Miehet haluavat kauniin puolison mutta pitävät kauneudenhoitoa naurettavana
Se, että ulkonäkö on ollut minulle lapsesta saakka tärkeää, on ehkä sukupuolittunutta ja oireellista. Siihen käytettyä aikaa ei silti pidä piilottaa., kirjoittaa Maaret Launis.
Olin lapsena huolissani siitä, että olen ruma. Valitin asiaa äidilleni toisinaan iltaisin ja hän vakuutteli minulle hämmentyneen oloisena päinvastaista. Ala-asteella kuulin ensimmäistä kertaa kotibileissä, kun eräs luokan suosittu tyttö esitti minusta viileän arvion. ”Maaret on ihan nätti." Sitä ei ollut tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta sanat voitelivat sieluani ja olivat osaltaan muodostamassa ihan nätin tytön identiteettiäni.
Havaitsin siis jo lapsena, että naisen kannattaa olla kaunis. Tiedetään, että kauneuden halo-efekti säteilee työelämään, tulotasoon ja sosiaaliseen statukseen. Kauneus on epäreilusti jakautuva resurssi, ja jos sitä päättää tavoitella, siihen on käytettävä paljon aikaa ja rahaa. Ja koska se koskee erityisesti naisia, sen pilkkaamiselle on kulttuurissamme pitkät perinteet.
”Kun kumppanini käy parturissa, siinä menee puoli tuntia. Kun minä käyn kampaajalla, siinä menee kolme tuntia.”
Kun olin omaksunut ihan nätin tytön identiteetin, aloin vähitellen arvioida muita nätiksi katsomiani naisia: missejä, malleja ja näyttelijöitä. Asetin heitä mielessäni kauneusjanalle. Raskaan sarjan nätteihin luokittelin Audrey Hepburnin, Penelope Cruzin ja 90-luvun kovimmat huippumallit.
Ja sitten kommentoin näitä työkseen kauniita ihmisiä kavereilleni jotenkin korostetun vähäeleisesti, kuten että ”no se on kyl nätti”. Keskikastin Hollywood-kaunottarista puhuttiin ainakin jossain nuoruuteni vaiheessa yleisesti ”perusnätteinä”. Ilmaisu oli lähinnä loukkaus.
Lakonisuudessa ei ole mitään vikaa ellei se ole valheellista. Mutta jos oikeasti murehtii illat omaa rumuuttaan, ja arvioi siitä käsin muita nihilistisesti, kyse on puolustusmekanismista. Siitä, että, ihminen vähättelee jotain sellaista, joka on hänelle oikeasti tärkeää. Aikuisena olen käynyt tiukkaa vuoropuhelua tämän sisäisen arvostelijani kanssa. Tai pikemminkin käskenyt häntä lopettamaan. Naisten keskinäinen arvostelu ylläpitää kohtuuttomia odotuksia ja normalisoi esteettisen työn sukupuolittuneisuutta.
Nimittäin se, että mies kerää ihailevia katseita, edellyttää hyvien ulkonäkögeenien lisäksi suurin piirtein suihkussa käymistä, salijäsenyyttä ja parturikäyntejä. Naisen kohdalla esteettinen työ kattaa lisäksi kaikki vartalon karvat, sormien ja varpaiden kynnet, vulvan, hampaat, rinnat sekä ilmeisesti enenevissä määrin pistoshoitoja ja kirurgisia toimenpiteitä. Ja standardit laihuuden ja pukeutumisen suhteen ovat vielä aivan oma lukunsa.
Kun kumppanini käy parturissa, siinä menee puoli tuntia. Kun minä käyn kampaajalla, siinä menee kolme tuntia. Miehen tavoite on näyttää siistiltä, naisen tavoite on näyttää virheettömältä niin että vaikuttaa siltä kuin mitään ei olisi tehty.
”Vaikka kauneutta ei tehdä vain miehille, miehet ovat aina olleet antamassa painavia arvioitaan siitä, millainen nainen on hyvä ja kaunis.”
Olen huomannut, että miesten parissa on varsin yleistä kansanhuvia päivitellä sitä, miten kauan naisilla kuluu laittautumiseen. Jos ajatellaan asiaa puhtaasti koomiselta kantilta, on kieltämättä hassua, että henkilö laittaa naamaansa kymmentä eri valmistetta näyttääkseen suurin piirtein samalta kuin aina muutenkin. Koomisuuden synnyttää ajan ja vaivan vääristynyt suhde lopputulokseen. Toinen hilpeyttä herättävä skenaario on se, että nainen valmistautuu meikkaamalla tunnin ja lopputulos on miehen mielestä vähemmän viehättävä kuin ennen meikkaamisen aloittamista. Tällaiselle asialle nauraminen tosin paljastaa, ettei mies ehkä tajua, että naisten leikki kauneudella on muutakin kuin miehille suunnattua soidintanssia.
Joka tapauksessa miesten naureskelu naisille on ilkeää samaan tapaan kuin teini-ikäisen Maaretin tapa arvioida kohtuuttomasti itseään ja muita naisia oli ilkeää.
Sillä pitäisihän kaikkien miesten tietää, että kauneus on naiselle kiistaton pääoma. Vaikka kauneutta ei tehdä vain miehille, miehet ovat aina olleet antamassa painavia arvioitaan siitä, millainen nainen on hyvä ja kaunis. On edelleen yleisesti tunnettu asetelma, että mies pettää puolisoaan stereotyyppisessä mielessä hehkeämmän naisen kanssa. Asetelma tuntuu erityisen katkeralta, jos puolison aika menee lastenhoitoon ja kotitöihin, ja sitten tämän ulkonäkökriiseilylle on vielä viitattu kintaalla tai naureskeltu.
Kumppanilleen naurava mies siis ikään kuin sanoo, että me miehet haluamme naisten olevan mahdollisimman kauniita, mutta olettepa naurettavia, jos yritätte olla kauniita. Parhaimmillaan ajattelematonta, pahimmillaan manipulointia.
Pahoittelin taannoin vanhasta tottumuksesta kumppanilleni, että minulla kestää meikkaamisessa. Hän rauhoitteli: ”Ei ole mikään kiire, estetiikka on tärkeä asia.” Niin minäkin ajattelen. Se, että ulkonäkö on ollut minulle lapsesta saakka tärkeää, on ehkä sukupuolittunutta ja oireellista. Mutta jos niin kuitenkin on, siihen käytettyä aikaa ei pidä piilottaa.
