Apu

Miehestä nainen, osa 3

Miehestä nainen, osa 3

Matti Jämsä missinä: ”Tuija Raunio” kohtaa viimein missituomariston. Kuinka mieskauneus puree? Julkaistu Avun numerossa 20/1954. Teksti Matti Jämsä, Kuvat A-lehtien arkisto
Teksti Samuli Isola
Mainos

Minuutit kuluivat tuskastuttavan hitaasti. Tämä on takuulla ilkeimpiä juttujani. Pelkään, että hikipisarat alkavat valua hienon maalipeitteeni alta.

Kolmas tyttö on vuorossa.

– Neiti Tuija Raunio, kuuluu viimein ovelta.

Tuija Raunio, se olen minä! Hetki on koittanut. Miten selviän? Vaikka pystyisinkin hämäämään arvostelulautakunnan vaatteillani ja ulkomuodollani, miten he uskovat nieluntulehdukseen, jonka pitäisi selittää kuiskaava ääneni?

Jami vilkaisee minuun rohkaisevasti. Puristan numerokepin vartta ja astun leijonan luolaan!

Mukana matkassa kulkenut Jami: Siinä hän sitten menee. En haluaisi olla hänen housuissaan, tarkoitan hänen hameessaan.

Näppään kuvan, kun helma viimeisen kerran heilahtaa ennen kuin katoaa kohtalontuntuisen oven sulkeutuessa hänen jälkeensä.

Kiiruhdan huoneeseen ja paiskaudun nyt vuorostani vuoteelle. Pidän peukkuja, jopa varpaitakin pystyssä. Olen hieman huonolla omallatunnolla, kun näin hartaasti toivon tällaisen kepposen onnistumista, mutta lohduttaudun jesuiittamaisesti sillä, että tarkoitus pyhittää keinot. Eihän tässä kenellekään mitään pahaa tarkoiteta.

Toivon ja toivon, mutta en voi olla silmissäni näkemättä Mattia arvokkaan arvostelijajoukon ristikuulustelussa, ilmitulleena.

Ehkä jo tällä hetkellä kaikki on paljastettu, ja Matti viipyy vain yrittääkseen parhaansa mukaan kiemurrella tilanteesta ilman poliisien paikalle kutsumista. Kohta varmaan tulevat hakemaan minuakin.

Juu, enkö sitä sanonut, nyt siellä joku koputtaa!

Olen sisällä.

Nyökkään ja yritän hymyillä. Hymy hyytyy hermostuneeksi irvistykseksi.

Seuraa kiusallinen hiljaisuus. Seitsemän silmäparia tuijottaa minua. Nyt vasta näen arvostelulautakunnan jäsenet. He ovat arvokkaannäköisiä herroja ja naisia. Ilmeisesti Rovaniemen kermaa.

– Jaha, te olette siis neiti Tuija Raunio? kysyy eräs heistä.

Vilkaisen kysyjään. Hän on nuorenpuoleinen ja reilunnäköinen mies. Nyökkään myöntävästi ja kuiskaan käheästi seuraavan selityksen:

– Minun on hyvin vaikea puhua. Olin viikko sitten uimassa ja vilustuin. Äänijänteeni ovat tulehtuneet. Siksi minun on kuiskattava.

Koetan saada puheeseeni niitä naisellisia ässiä, mutta tulos on naurettavan sössöttävä. Kukaan ei kuitenkaan naura. Mies jatkaa:

– Te olette siis Torniosta ja olette nyt kesälomalla?

– Niin olen, vastaan.

– Torniossa?

– Keravalla!

Mitä hittoa se äijä ristikuulustelee. Olihan kirjeessä sanottu, että olen kesälomalla Keravalla.

– Ai, niinhän se oli, lisää mies naurahtaen.

– Milloin neiti Raunio olikaan syntynyt?

Tämän jälkeen seuraa vielä joukko muodollisia kysymyksiä, joihin onneksi pystyn vastaamaan.

– No niin, neiti Raunio, olisitteko ystävällinen ja kävelisitte muutaman kerran pienen pöydän ympäri.

Kävelen. Näen seitsemän silmäparin kiinteän katseen. Kenkäni korot kolisevat. Pari kertaa horjahdan. Saamari! Kotona ja äsken hotellin käytävälläkin kävelin paremmin.

Yritän kuitenkin parastani ja heilautan käänteissä vetävästi hamettani. Aivan niin kuin olen nähnyt tähtimannekiinienkin tekevän.

– Riittää jo, sanoo joku ja minua kehotetaan istuutumaan.

Istahdan mahdollisimman naisellisesti ja asetan jalkani sirosti sivulle. Sen teen mielestäni hienosti. En vain tiedä, mitä arvostelulautakunta ajattelee siitä.

Nyt alan saada jo lisää varmuutta. Ehkäpä minua ei sittenkään keksitä.

– Kun teillä on niin kovin pitkä hame, niin nostatteko hieman sitä, jotta saamme vilkaista vähän niitä sääriäkin.

Kohotan hamettani. Uteliaat katseet suuntautuvat alaspäin.

– Noin, kiitos. Olisitteko nyt ystävällinen ja nousisitte ylös ja nostaisitte hameen polviin asti, sopiiko?

Nyökkään ja hymyilen sekä vedän hameen reippaasti polvien yläpuolelle.

Tuomarit tuijottavat sääriäni. Eräs hymyilee ja kaiken aikaa kirjoittelee joku jotakin muistiin.

– Hyvä on. Tämä säärien arvostelu on kai lähinnä naisten alaa, sanoo minua haastatellut mies ja esittää vielä pari kysymystä. Sen jälkeen saan mennä.

Miltei juoksen huoneeseeni. Jami avaa oven.

– No, miten meni? Sano pian, sano!

Olen ollut aivan hermona. Vatsani on ihan kipeä.

– Jami, kuule, et usko, olemme voittaneet ensimmäisen erän! Kukaan ei huomannut mitään!

Jami voihkii riemusta.

– Ja vielä – luulen, että minulla on hyvät sääret. Olin näkevinäni sen arvostelulautakunnan ilmeistä. Kuule meitä onnisti, voi tulitappurat, meitä onnisti!

Heittäydyn sohvalle ja taon nyrkeilläni tyynyä.

– Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! Ei se vielä ole sanottu, että loppu menee hyvin. Nyt kiireesti vain kansallispuku päälle.

Jami: En suorastaan ole uskoa korviani, kun Matti kertoo pahimman olevan ohi. Tärisen vieläkin jännityksestä ja pelkään pessimistisesti jonkun sittenkin vielä tulevan sanomaan, että paljastetut olette, senkin keljut, senkin lantalaiset emäpetkuttajat!

Mutta kai se täytyy uskoa. Ehkä tuo Matti vain minun silmissäni, kun tiedän hänen olevan miehen, tuntuu niin omituiselta. Ehkä hän vieraista vaikuttaa hyvinkin upealta. Ties vaikka voittaisi koko kilpailun!

Niin hän itse ainakin tuntuu nyt arvelevan, hihkuessaan tuossa, avattujen kureliivien nauhat helman alta rempsottaen.

– Toivon mukaan tulee minusta vielä itse juhannustyttö. Kyllähän ne toiset paljon nuorempia ovat, mutta minussa on charmia! Minä tiedän, kuinka miehiä on käsiteltävä!

– Jos arvostelulautakunta on niin idiootti, ettei valitse minua missikseen, niin yleisön minä ainakin valloitan!

– Kas näin – leiskahtelevia silmäyksiä ripsien alta, hymyä, helman heilautuksia! Kyllä minä tyttö osaan!

– Aah – ne tulevat ottamaan minut vastaan kuin kuningattaren! Näiksä miten keljuja pukujakin niillä tytöillä oli? Tämän taftiluomuksen edessä ihmiset tulevat haukkomaan henkeään.

– Entä kansallispuku?

– Niin, totta on, että sen vyötärö on minulle hieman liian korkealla, mutta kuka nyt vyötäröä katsoo, kun luon loistavan hämääviä silmäyksiäni!

– Hienoa, hienoa, mutta lopeta nyt vähäksi aikaa tuo sohiminen, hiostat itseäsi vain suotta!

– Niin mutta ihan totta, kun yleisö on juuri sopivasti ehtinyt päästä parin lasillisen makuun, maistuu tällainen tyttö! Sano nyt edes kannustusmielessä että joo!

– Joo.

Puolta tuntia myöhemmin olen jälleen arvostelulautakunnan edessä. Viimeinen tulikoe on alkanut. Jos selviän siitä, on minut kelpuutettu loppukilpailuun.

Voittoa en odotakaan, sillä loppukilpailuun pääseminen olisi minulle jo tarpeeksi suuri voitto.

– Kuinka pitkä te olette? kysyy eräs mies äkkiä.

Häkellyn hetkeksi.

– Sataseitsemänkymmentä... aloittaa joku auttavasti.

– Ja puoli senttiä päälle, vastaan nopeasti.

– Niinkö vähän? sanoo mies.

– Näytätte paljon pitemmältä.

– Niin, se johtuu korkeista koroista, sanoo joku nainen ymmärtävästi.

– Kuinka paljon painatte?

Paljonko painan? Tätä kysymystä en ollut osannut odottaa. En helkkarissa voi sanoa omaa painoani, joka pyörii siinä seitsemänkymmenen kilon vaiheilla, enkä myöskään muista kuolemaksenikaan, mitä nainen voisi painaa.

Koetan muistella oman vaimoni painoa. Ajatukseni sotkeutuvat. Toimituksen naisetkin ovat usein puhuneet kiloistaan, mutta niitäkään en saa mieleen.

– Viisikymmentäkaksi, vastaan viimein änkäten ja vilkaisen tuomareihin.

Jami: Ajatella, 52 kiloa – tuollainen keskisarjan tyyppi. Varmasti arvostelulautakunta uskoi.

Olikohan se nyt sopiva luku? Ilmeisesti se on, koska kukaan ei puhu mitään, ei edes hymyile. Kynät vain käyvät paperilla.

Joudun vielä kävelemään pari kertaa pöydän ympäri. Sitten minua taas istutetaan. Nyt minua tutkitaan edestä ja takaa lietsovat kai niskaa ja selkääni.

Selkääni en uskalla kehua leveäksi, toimituksen naiset kun ovat iänpäivät haukkuneet, että minulla on kapeat hartiat, mutta niskani on ainakin naiselle liian paksu.

Kun olen vielä kertonut mitä harrastan, saan mennä. Neiti Raunio harrastaa uintia, tennistä ja posliinin maalausta. Pokerista, nyrkkeilystä ja kaljalasista en puhunut mitään.

Huoneessa hakkaamme Jamin kanssa toisiamme selkään ja hihkumme riemusta.

– Toivottavasti he eivät enää pyydä sinua lähempään tutkimukseen, hokee Jami onnellisena.

Ja "onnellinen" olen minäkin. Tuskinpa Suomessa on aiemmin sattunut, että mies on päässyt naisten kauneuskilpailuun.

– Kuule, Jami, toisaalta minun käy vähän sääliksi niitä ihmisiä. He olivat niin kauhean tärkeän näköisiä.

Jami hymähtää ja kehottaa minua lepäämään. Yleisölle esiintyminen on siirretty tunnilla.

Huolimatta siitä, ettei minua paljastettu arvostelulautakunnan edessä, odottelemme jännittyneinä mitä tuleman pitää.

Arvostelulautakunta ei vielä ole poistunut huoneestaan. Ehkäpä he juuri pohtivat tapaustani?

Äkkiä ovelle koputetaan. Tähänkö kaikki päättyi? Tullaanko minulle nyt ilmoittamaan, että minut on arvattu mieheksi?

– Painu ihmeessä kylpyhuoneeseen, Matti, kuiskaa Jami kauhuissaan.

Toden totta. Olen ilman paitaa, ja käsivarressani on tatuoitu kotkan kuva. Se ei ainakaan toisi lisäpisteitä juhannustyttöehdokkaalle. Livahdan kiireesti kylpyhuoneeseen.

– Neiti Raunio voi sitten tulla kello kaksikymmentäyksi alas. Ensin esiinnytään kesäleningissä, sanoo joku.

Kun ovi on sulkeutunut, palaan takaisin sohvalle ja hellitän viimeisetkin kureliivin narut. Tunnin kuluttua ne kiristetään jälleen.

Ja kiristetäänkin piukkaan. Ne kiristetään silloin Pohjanhovin yleisöä varten.

Suuri hetki on koittanut.

Kilpailu on alkanut.

Koko Pohjanhovi on täynnä viimeistä sijaa myöten. Orkesteri soittaa hivelevän kaunista wienervalssia ja ensimmäinen neitonen liitelee saliin.

Yleisö osoittaa voimakkaasti suosiotaan. Salamavalot välähtelevät ja kaiken yllä leijuu hajuvesien vieno tuoksu. Se on varmasti sykähdyttävä hetki kilpailijoilleni.

Minä en oikein pääse tunnelmaan. Tunnen suurta kiusausta heittää numeroni nurkkaan ja painua matkoihini.

Sitä en kuitenkaan tee, sillä kun kovaäänisestä kuuluu "neiti Tuija Raunio, numero neljä", astun vuorostani saliin. En kuule enkä näe mitään. Tiedän vain, että orkesteri soittaa ja kaikki katsovat minua.

– Tuonnepäin, kuiskaa joku järjestäjistä.

Sitten ramppikuume häviää. Näen salin keskellä noin metrin korkean lavan, joka on peitetty punaisella matolla. Näen paljon kasvoja, näen naisia ja miehiä. Joku luutnantti virnistelee minulle lasinsa takaa, muuan vanhempi nainen tuijottaa suu auki.

Hymyilen, hymyilen, hymyilen. Räpyttelen silmäripsiäni, kääntelen päätäni ja hymyilen jälleen. Yritän kävellä mahdollisimman sirosti.

Nousen lavalle. Portaat ovat pienet ja niitä myöten on valkea nousta korkeilla koroilla. Pääsen kuitenkin suuremmitta kommelluksitta lavalle. Tunnen itseni valtavan suureksi.

– Hoo, sanoo joku idiootti.

Taputuksia, taputuksia, ehkä hieman nauruakin.

Pyörähtelen lavalla kuin paraskin mannekiini. Taftileningin helmat hulmahtelevat. Sitten seuraa rasittavan pitkä kierros suuressa salissa. Teen pieniä piruetteja, luon juhannustyttö- ja vähän muitakin katseita. Etupäässä yritän tehdä vaikutusta miehiin.

Tylliliina luiskahtaa olkapäiltäni. Vedän sen kiireesti takaisin paikoilleen. Koetan painaa leukaani rintaan kiinni, ettei suuri aataminomenani paljastuisi liian selvästi.

Jälleen leimahtelevat salamavalot ja kuulen kuinka orkesteri soittaa.

Mutta sitten tapahtuu jotakin hätkähdyttävää. En ole aivan varma, mutta minusta tuntuu, että joku kuiskasi minulle jostakin pöydästä:

– Hyvä, Jämsä, hyvä!

Onko yleisön joukossa joku tuntenut minut? Mitä nyt tapahtuisi?

Katselen ympärilleni, mutta en pysty arvaamaan, mistä pöydästä kuiskaus on tullut.

Otan loppukirihymyn. Viimeiset metrit ja sitten olen orkesterin suojassa.

Jami: Tyttöjen esiintyminen on alkanut. Sali on täynnä, kun hiivin kameroineni pöytien lomaan. Tyttö numero ykkönen, kakkonen ja kolmonen. Vatsassani tuntuu ilkeän tyhjältä. Tarkistan, että kamerani himmentäjä on oikealla numerolla.

Jokainen tyttö on otettu vastaan kannustavasti taputtaen. Nyt kuulutetaan Rauniota. Nielaisen. Sieltä hän tulee. Synkän vakavana hän astelee kuuluttajakorokkeen ohi.

Missä on loistava hymysi, Tuija? Hymyile, hymyile! ajattelen. Mutta tämä on vakava paikka Matille. Kyllä hän hieman yrittää vetää suupieliään sivummalle, mutta kun ei saa hymyä syntymään, lähtee naama vakavana astelemaan koroketta kohden.

Yleisö taputtaa, kuten jokaisen tytön astuessa esille. Se ei vielä oikein tarkasti näe tätä numero neljää. Läikähtelevä vaaleansininen puku sillä on, on leveä heilahteleva helma ja tylliä harteilla.

– Mutta eikö tuo ole aika iso naisekseen? kuulen eräässä pöydässä arveltavan.

Katselen muuta yleisöä. Sen silmät seuraavat tarkkoina Matin jokaista liikettä. Kohteliaasti se läpyttää käsiään, kun tämä tulee kohdalle, mutta kun hän on kävellyt ohi, näen monen pään kääntyvän ja kaulan kurottuvan pitkään, pitkään tuijotukseen.

Ja sitten supistaan. Ollaan hieman ihmettelevän näköisiä.

– Olisi pysynyt kotonaan tuo iso nainen.

– Kaikki ne kanssa tulevat missikilpailuihin.

– Onpa miesmäinen niska!

Näin kuulen pöydissä kuiskailtavan.

Matti on nyt päässyt kierroksensa puoliväliin. Yleisö hymyilee jo vapautuneemmin. Mattikin osaa taas vähän hymyillä. Mitä pitemmälle hän kierroksessaan ehtii, sitä yleisemmäksi tulee salissa hilpeä hyminä.

– Kuule, ei suinkaan tuo vain ole mies? kuiskaa muuan nainen kavaljeerilleen.

– Oletko hassu, mies kauneuskilpailuissa. Se on vain niin isoluinen nainen. Ei siitä juhannustytöksi kyllä ole. Liian elähtänyt! Ja katso kuinka se pelehtii noille miehille.

Matti on pariin kertaan pyörähtänyt erään pöydän vaiheilla, jossa neljä miestä osoittaa hänelle suosiotaan sen kuin taputuksillaan jaksavat.

Supina yltyy:

– Mikä naikkonen!

– Kuka tuntee jonkun Raunio-nimisen Torniosta? Omituinen nimi täälläpäin. Sen täytyy olla Rainio! Kyllä se on niin erikoisen näköinen, että sen muistaisi, jos olisi nähnyt! On tainnut asua ulkomailla. Tuo kampaus on niin erikoinen.

Ja sitten eräässä pöydässä:

– Kuulkaa, sanokaa minun sanoneen – tuo on Matti Jämsä Apu-lehdestä, eikä kukaan muu!

– Älä höpsi – mieskö?

– No ihan varmasti. Katsokaa nyt, sillähän on viiksen varjoa nenän alla.

– Niin, mutta onhan naisillakin joskus!

– Juu, mutta Jämsä se on. Kaikkea ne keksivätkin!

Siirryn nopeasti syrjään, etten tukahdutetulla naurullani paljastaisi kaikkea lopullisesti.

Tuolla Matti tallustaa kierroksensa loppua. Ai, ai – liian pitkät askeleet. Ja pää aivan liian alas painettuna. Niska näyttää niin onnettoman paksulta ja härkämäiseltä.

Kiiruhdan eteiseen kertomaan huomaamattomasti hänelle kuulemani.

Seuraa puvun vaihto, mutta sitä ennen ottaa palkallinen valokuvaaja meistä hotellin ala-aulassa kuvia. Kierros kansallispuvussa käy jo rutiinilla.

Isken parille miehelle silmää. Se ei ole sopivaa, mutta se huvittaa minua. Saan kansallispuvussa huomattavasti enemmän aplodeja, joskin joku täysin arvostelukyvytön nainen erehtyy kuiskaamaan:

– Voi kauhea, mikä nainen!

Mutta Tuija Raunio ei masennu. Hän talsii kureliiveissään ja korkeakantaisissa kengissään kierroksensa loppuun.

Jami: Tuija Raunion ilmestyessä saliin kansallispukuisena, yleisö jo tietää mitä sillä on odotettavissa. Kättentaputukset ovat tällä kertaa paljon äänekkäämmät. Yleisö haluaa ehkä antaa tunnustuksensa rohkealle neidolle, joka puutteellisuuksistaan huolimatta haluaa jatkaa jaloa kilpaa. Tai ehkä yleisö haluaa osoittaa mielihyväänsä siitä, että se näkee jotakin mikä sitä huvittaa.

Tuija on nyt kuin tuttava koko yleisön kanssa. Hän hymyilee heille, ja he hymyilevät hänelle vapaasti koko halustaan vastaan. Koko sali on yhtä kohinaa. Hetken ajattelen jo, että taitaa tytöstä tulla vaikkapa suosikkityttö.

Kun kaikki tytöt ovat esiintyneet, seuraa pisteiden laskenta. Arvostelulautakunta on jo valinnut juhannustytön. Yleisö on äänestänyt omaa suosikkityttöään.

Tuloksia odotellessamme laahaa paikallinen valokuvaaja meidät Ounasjoen rantaan, jossa meistä näpsytellään kuvia erään idyllisen koivun alla. Seuraa viimeinen vaihe.

Suosikkitytöksi ja juhannusneidoksi valitaan 16-vuotias rovaniemeläinen neitonen. Numero kaksi on voittanut. Seuraavalle sijalle pääsee numero yksi. Minä olen viimeinen!

Saamme neilikoita, teemme kunniakierroksen. Salamavaloja. Suosionosoituksia. Hymyä ja hymyä. Eräiden silmissä onnea.

Jami: Ymmärrän, että Matti sivuuttaa tuon kohdan kertomuksestaan noin vain lyhyesti. Kukaan kilpailevista tytöistä ei varmaan mielellään muistele kilpailun tulosta. Paitsi tietenkin se voittaja.

Jokainen on hieman pettynyt. Ja miksipä ei. Ei suinkaan kukaan lähde kauneuskilpailuun, jos on aivan varma häviöstään.

Matin viimeiseksi jääminen kävi todella kirvelevästi hänen luonnolleen. Että ei edes yleisön suosikkitytöksi. Se oli vahinko!

Kilpailu on päättynyt, mutta minulla on vielä jotakin sanottavaa. Pyydän kuuluttajalta puheenvuoroa ja astun mikrofonin ääreen. Arvostelulautakunta katsoo pöydästään pelästyneen näköisenä.

– Mitä nyt?

Seuraa ihana taidepaussi.

Jami: Olemme päättäneet, että kilpailun loputtua Tuija ilmaisee itsensä mieheksi. Voittaja saa palkintonsa. Muut tytöt ovat rivissä hänen takanaan. Kullekin ojennetaan neilikka ja sitten he lähtevät kunniakierrokselle. Matti on niin onnettoman näköinen ottaessaan vastaan omaansa, aivan kuin hän olisi syvästi loukkaantunut siitä, ettei häntä sittenkään valittu. Hän painelee edellä kulkeneen tytön perään edes kättelemättä kukan antajaa.

Niin. Kunniakierros on nyt suoritettu, ja kun tytöt ovat palaamassa kuuluttajakorokkeen ohi sivuhuoneeseen, näen äkkiä kuinka Matti, joka on jättäytynyt jonon loppuun, hypähtää korokkeelle, kuiskaa hämmästyneelle kuuluttajalle jotain ja tarttuu mikrofoniin.

Tärisen ja nieleskelen jo varsin tottuneesti ja jännään, ettei se Matti nyt vain kompastuisi omiin sanoihinsa.

Hyvät naiset ja herrat, karjaisen koko keuhkojeni voimalla. Täydellinen hiljaisuus.

– Minun on pyydettävä yleisöltä ja ennen kaikkea arvostelulautakunnalta, anteeksi, että olen harjoittanut pientä vilppiä. Kuten äänestä jo kuulette, en ole nainen, olen mies!

Jami: Tällä kohdalla puhkesi Pohjanhovissa sellainen kättentaputusten myrsky ja yleinen hulina, ettei moista varmasti oltu ennen kuultu niin lähellä napapiiriä.

Ihmiset nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin tämän ihmeotuksen. Jotkut kilistelivät lasejaan saadakseen toiset rauhoittumaan ja kuullakseen mitä muuta tällä naiseksi pukeutuneella miehellä on sanottavaa.

– Niin – avustajani on kertonut, että salissa muutamat jo ovat hieman aavistaneet, etteivät Tuija Raunion kohdalla asiat ole aivan kohdallaan. Muutamat ovat suorastaan arvanneet kuka todellisuudessa olen. Niille kuitenkin, jotka tätä eivät vielä tiedä, voin sanoa, että edustan APU-lehteä, olen reportaashinteossa ja nimeni on – Matti Jämsä!

Ilmeisesti luetaan Rovaniemellä kovasti APUA tai sitten oli yleisö sanomalehdistä seurannut Matin tempauksia, koskapa valtava suosionosoitusten myrsky puhkesi taas salissa. Sellainen jota ei varmasti oltu kuultu kuin viimeksi silloin, kun Tuija Raunio ilmoitti olevansa mies. Ja vielä vähän riehakkaampikin myrsky.

Muutamat pitelivät vatsaansa naurusta, muutamat viskelivät ruokaliinojaan etelämaiseen tapaan kohti kattoa. Matista ei tullut illan suosikkityttöä, mutta varmasti suosikkipoika!

Kerron kuka olen ja mikä on tarkoitukseni. Kerron myös monista kärsimyksistä joita olen saanut aamusta, lähtien ja koko viikon kokea. Puhun niistä riivatun kureliiveistä ja vaahtokumeista, puristavista kengistä ja punaisesta tukastani.

Päätän esitykseni tempaisemalla kengät kainalooni. Tuija Raunio on kadonnut Pohjanhoviin.

Jami: Ihmiset ovat läkähtymäisillään nauruun, kun hän muutamin sanoin kertoo kärsimyksistään naisen asussa.

– Niin, muuta asiaa minulla ei sitten ollutkaan, hän päättää sanottavansa, heilauttaa kättään ja marssii sukkasillaan kengät kainalossaan ulos salista yleisön riemuhuudot ja kättentaputukset kintereillään.

Illan kohokohta on eletty, mutta siitä tuntuu riittävän yleistä riemua ja keskustelua.

– Tällaisia yllättävän hauskoja elämyksiä sattuu harvoin ihmisen tielle, nauraa muuan vanha herra pyyhkien hikeä innosta punaiselta kaljultaan.

Ja minä pinkaisen sankarin perässä kolmanteen kerrokseen. Jännittäminen on päättynyt, ja maskin poistaminen alkaa.

Ymmärrettävistä syistä meiltä pyydettiin, ettemme julkaisisi arvostelulautakunnan jäsenten nimiä eikä kuvia. Suostuimme tähän. Hehän toimivat hyvässä uskossa eivätkä osanneet kuvitellakaan, että joku miehen riivattu on soluttautunut mukaan kilpailuun. Anteeksi siis vielä kerran.

Ja, sitten heidän arvosteluistaan. Kävelin kuulemma kuin lehmä nevassa. Hm. Lontustelin maha pystyssä. Ääneni oli hirveä.

Arvostelulautakunta oli yksimielisesti sitä mieltä, että neiti Raunio puhui satuja vilustumisestaan. He uskoivat, että olin niin käheä-ääninen ja maskuliininen nainen.

Kampaukseni oli liian pariisilainen. Hameeni nosto sääriä arvosteltaessa oli ollut pöyristyttävän rohkeata. Minulta alennettiin kaksi pistettä arvostelukyvyn puutteesta. Toisin sanoen siksi, että näköiseni nainen luuli itsestään niin paljon, että uskaltautui lähtemään kauneuskilpailuun.

Masentavaa. Mutta, ellei näitä pisteitä olisi vähennetty, olisin ollut kolmas! Sain 31 pistettä. Minusta seuraava sai 32 ja sitä seuraava 33 pistettä. En ole kuitenkaan pahoillani, sillä pääsinhän kuitenkin itse kilpailuun. Ja sitäpaitsi, uskokaa tai älkää, minulla oli kaikkein kauneimmat sääret!!!

Se oli hauska juttu ja jännittävä juttu, mutta kärsimykset eivät ole vieläkään päättyneet. Saan varmasti lopun ikääni kantaa Jämsän nimeä, ja mikä kauhistuttavinta:

Punainen väri ei ole lähtenyt tukastani.

Matti Jämsän seikkailut jatkuvat

Avun numerossa 15/2013.

Julkaistu: 17.4.2013