Hitto soikoon, sanon vielä kerran, ettei naisen elämä ole helppoa!
En nyt tarkoita sitä, miten paljon eukko saa kärsiä hulttion aviomiehensä vuoksi, joka iltakaudet jolppailee kaupungilla kaljoilla, enkä sitäkään, miten paljon naisella on työtä kodin ja lasten hoitamisessa. Se on jo luku erikseen, josta kannattaa nostaa hattua naiselle.
Tämän kaikki tietävät, mutta tietävätkö kaikki miehet, miten paljon naiset saavat kauneutensa takia kärsiä? Tosin siitä kärsii mieskin, mutta se kipu tuntuu pääasiassa lompakossa. Sen sijaan naisen kivut ilmenevät monissa muissa paikoissa.
En enää aio luetella niitä kymmeniä kärsimyksiä, joiden tuskissa kiemurtelin eri kauneushoitoloissa ja kampaamoissa, mutta sanon vain, että kureliivi on inhoittava keksintö ja ranskalaiskorkoiset kengät oikeita paholaisen pihtejä.
Korkeakantaiset kenkäni oli ilmeisesti suunniteltu vain istumista varten, mutta millä ilveellä istuit, sillä korsettini oli taas kaiken järkeni mukaan tarkoitettu vain seisomista varten. Kun hetken tepastelin kengissäni, poltti jalkoja kuin tulessa. Jos taas istuin, painoi korsetti rintakehää ja vatsaa. Henki ei tahtonut kunnolla kulkea ja minusta tosiaan tuntui siltä, kuin mahalaukku kaikkineen olisi puristunut kylkiluiden sisään.
Ja sitten olisi näissä hynttyissä vielä pitänyt hymyillä naisellisesti ja viehkeästi!
Mukana matkassa kulkenut Jami: Ihana juttu, kun vihdoinkin pitkän ja pilalle menneen lentomatkan (sikäli ettei siitä voinut nauttia lentomatkana) ja kaikkien järisyttävien ilmitulopelkojen jälkeen pääsi muutamaksi hetkeksi hotellihuoneen rauhaan.
Sitä paitsi tuon sirkusnaisen seurassa liikkuminen oli varsin kiusallista. Hän tuntuu muuten itsekin olevan levon tarpeessa, koskapa ennenkuin ehdin saada oven takanani kiinni, hän jo maata röhjöttää huoneen ainoalla vuoteella. Maatkoon tämän kerran, onhan hän minua vanhempi ja – nainen!
Sitä paitsi hänellä on epäsopivat korsetit, olisi raakaa vaatia häntä istumaan. Huone on siisti, mutta pieni. Sillä aikaa kun Matti, anteeksi Tuija, löysää kurenauhojaan, löysään minä pullistelevien matkalaukkujemme hihnoja ja täytän pian huoneemme.
Kirjokankaan vaaleansininen taftiluomus on pakkauksessa pahasti rypistynyt. Vien sen kerrossiivoojalle silitettäväksi.
– Ai, ai – kylläpä on kaunis puku. Tällä varmaan otetaan osaa siihen kauneuskilpailuun, arvelee siivooja ja katsoo minua pitkään.
– Kyllä, mutta älkää vain luulko että minä... ehätän loukkaantuneena vastaamaan.
Pieni lepohetkeni, jonka ajaksi viskasin kenkäni nurkkaan ja avasin kureliivini narut, on päättynyt. Ja vain siitä yksinkertaisesta syystä, että Jamilla on nälkä. Hän haluaa syödä "filet à la Oscarin". Mikä materialisti!
Eipä silti, jos suoraan tunnustan, sen minäkin tekisin, mutta en uskalla. Pelkään lihoamista ja finnejä. Yksikin syöminen voi pullistaa massuni niin, etten enää saakaan hienoja kommervenkkejä päälleni.
Mutta jotakin kai naisen on syötävä ja niin lähden Jamin painostuksesta syömään. Kello on viisitoista ja kolmekymmentä ja arvostelulautakunnan vastaanottoon on aikaa kaksi ja puoli tuntia.
Ennen lähtöä sivelen mietteissäni karheata parransänkeä, joka on alkanut työntyä uhkaavasti esille hienohipiäisen maskini alta. Se ei liene kovin naisellista, mutta luotan siihen, ettei kukaan uskalla tulla killistelemään minua aivan läheltä.
Maalaan vielä huuleni ja huomaan jälleen, että siinä työssä tarvitaan todellisia taiteellisia taipumuksia ja hyviä hermoja. Huulipuikolla on omituinen taipumus lipsahtaa sivuun ja silloin tulee kiero suu, mikä Jamin valheiden mukaan on minulla jo ennestäänkin tarpeeksi kiero.
Puuttuu vain, että Aputoimittaja olisi mukana, sillä hän tietäisi valistaa asiaa vielä sillä, että suun kierous on suoraan verrannollinen luonteeseeni. Näin kiero voisi Aputoimittaja olla.
Suoristan sukkani saumat, mikä sekin on tarkkaa hommaa. Pieni karkeus käsissä tai yksi kynnen lipsahdus voi panna silmät juoksemaan ja se on "hyvässä" tapauksessa sukkien meno. Olen oppinut jo käyttämään käsineitä tätä työtä tehdessäni ja samalla olen oppinut käsittämään senkin, miksi vaimoni sukkalaskut ovat niin suuria.
Viimeinen vilkaus peiliin ja niin olen valmis ensi esiintymiseen Pohjanhovin salissa.
– Miten osaan syödä? kuiskaan hädissäni hississä Jamin korvaan.
– Jaa-a, porsaalla on porsaan tavat, olipa sillä vaikka maailman fiksuimman eliön vaatteet yllä, vastaa Jami jäätävästi ja ilman sääliä.
Sievästi sipsutellen ja kainosti hymyillen seuraan manageriani pöytään ja Jami ryhtyy tutkimaan ruokalistaa. Kiusatakseen minua hän luettelee raa’asti erilaisten herkkujen nimiä. Miltei vesi valuu suupielistäni, kun kuuntelen hänen puhettaan ja silloin päätän tehdä jotakin huimapäistä, päätän syödä paistettua lohta!
Pienen, mutta kirpeäsanaisen taistelun jälkeen luopuu kauhistunut Jami vastarinnasta ja tilaa itselleen Oscarinsa ja minulle paistettua lohta ja lasin valkoviiniä. Viimeksi mainittu ei kai oikein sovi juhannusneitoehdokkaalle, mutta tässä maailmassa tehdään niin paljon muutakin sopimatonta.
Joistakin pöydistä luodaan meihin ymmärtäväisiä katseita. "Me tiedämme, olet ilmoittautunut juhannustyttökilpailuun, sinulla oli kansallispuku", kertovat katseet ja tarjoilijat hymyilevät liikuttavan äidillisesti.
Olen ilmeisesti söpö tyttö Munsalan koltussani ja punaisessa tukassani. Ja miksi en olisi?
Jami: Voi hyvä tavaton! Vai vielä "sievästi sipsutellen" ja "söpö tyttö"!
Kun naiset kolmannen kerroksen huoneesta 319 lähtivät liikkeelle, tiesi sen varmasti kellarikerroksen lämmittäjäkin. Tuija Raunio kun oikein jyskytteli kivilattiaa ranskalaisilta koroillaan. Yhtenään sain hokea, että ei niin pitkiä askeleita, älä lyö kantapäitäsi niin kovasti maahan, enempi varpailla, enempi varpailla! Mutta tee nyt parissa tunnissa kivenhakkaajasta pianonsoittaja.
Kun purjehdimme ruokasaliin, ei siellä ole kuin kourallinen ihmisiä. Mutta sitä kiusallisemmin olemme tarjottimella.
Alkuunsa herättää tietenkin jo Tuijan kansallispukukin huomiota, saatikka sitten kun tarkemmin katsovat, se Tuijan muu olemus: punainen, ranskalainen kampaus, täysi make up, räikeänpunaiset kynnet ja ne 41-numeroiset ranskalaiskorkoiset kengät. On siinä katsomista kerrakseen.
Ellei olisi ollut niin kurniva nälkä, en totisesti olisi tuon peljätyksen kanssa tänne lähtenyt päivänvaloon seikkailemaan. Aion huomaamattomasti livahtaa erääseen sivupöytään, mutta kun Tuija rojuaa perässäni, emme varmaan jää keneltäkään huomaamatta.
Kun tarjoilijamme tulee, yritän päästä tilanteen aiheuttamista komplekseistani tilaamalla (kovia hintoja pelästymättä) ruokalistan edustavimpia räättejä.
Naiset syövät ilmeisesti aivan samalla tavalla kuin miehetkin, koskapa ei kukaan ihmetellyt toimitustani sen enempää. Ainoa ihmettelijä oli korkeintaan oma tarjoilijamme, joka ilmeisesti kauhistui kansallispukuisen neitosen valtavaa ruokahalua.
Yhdessä hetkessä hävisi kurkkuuni valtava kimpale lohta ja kuusi suurta perunaa sekä koko joukko erinäisiä muita räättejä sopivasti valkoviinillä huuhdottuna. Se olikin niitä missijutun kohokohtia.
Jami: Matin yrittämiselle täytyy kyllä antaa täysi kymppi.
– Kuule, älä pelästy kun mä vähän vilkaisen pyödän alle ja katson että kuinka te naiset oikein pidätte jalkoja istuessanne, hän varoittaa minua odottaessamme ruoan saapumista.
– Kuule, missä mä pitäisin käsiäni. Harmi, ettei nyt ole talvi. Voisin pitää niitä muhvin sisällä!
– Kuule, on sinunkin käsissäsi joku suoni. Kai joskus naisillakin voi olla näin suonikkaat kädet, nyt kun on niin kuuma ilma? Mitä?
– Kuule, onks parempi jos mä pidän päätä hieman etukenoon nyökällään, ei näy aataminomena sitten niin selvästi?
– Kuule, eiks se sapuska jo kohta tule?
– Tulee, tulee, äläkä hermoile, olet ihan hyvä!
Näin häntä lohduttelen, vaikka oma maksani on kaikesta häpeästä ja jännityksestä ylösalaisin. On yritettävä pitää tyttöä hyvällä tuulella, ettei tämä väsyisi kesken koko leikkiin.
Ja melko hyvän näköinen hän on siinä puolivarjossa istuessaan, kädet kainosti helmallaan. Ripsisuhinassa tehokkuutta hän vain ei malta olla kokeilematta lähellä istuviin miehiin.
On minulla pitelemistä, ettei hän pääse liiaksi heittelemään puolituttavallisia silmäyksiä tuohon ovensuussa lasinsa ääressä istuvaan herraan. Mitähän joukkoa se herra mahtaakaan ajatella meidän olevan. Kansallispukuinen neito ja imeskelee keskellä päivää viinilasia ja vetelee haikuja paksusta pöllisavukkeesta.
Olen minäkin seurassa. Ja se Munsalan kansallispuku myös.
Poislähtiessämme sain jälleen aimo annoksen itsevarmuutta eli luottamusta mahdollisuuksiini, sillä eräs sivummalla istunut mies, joka muuten koko syömisen ajan oli tuijottanut minua sellaisella miehen röyhkeänriisuvalla katseella, iskee ohikulkiessani minulle reippaasti silmää.
– Kas, kas, tyttöä. Olipa hyvä, että sinulla on esiliina mukanasi, muuten olisit voinut eksyä huonoon seuraan. Viehkeän ja siveän juhannustytön ei sovi katsella miehiä, valisti Jami äidillisesti.
– Mutta enhän minä katsellutkaan, puolustan hanakasti.
– Vai et. Niin kuin en olisi huomannut sitä raukeaa katsetta, jolla vastasit miehen silmäniskuihin, inttää Jami ja työntää minut hissiin.
Käytävämme kello näyttää melkein 16.30. Puolitoista tuntia vielä.
Ja sitten. Sitten nähtäisiin, pääsisinkö jatkamaan. Oliko kaikki vaiva mennyt hukkaan, vai onnistuisinko tosiaan jymäyttämään arvostelulautakuntaa niin, että ne kelpuuttaisivat minut loppukilpaan? Se tuntui yliluonnolliselta, mutta niin olin päättänyt yrittää. Ja minä yritän!
Kello 17 ajoi juhannustyttö partansa. Lienee ainoalaatuinen toimenpide ennen kauneuskilpailuja koko maailmassa? Tai mistä sen tietää, miten partaisia missejä sitä tähän mennessä on esiintynyt.
Kello 17.15 poisti juhannusneito viimeiset hahtuvat käsivarsistaan ja rinnastaan. Kello 17.30 paikattiin juhannusneidon sotamaalausta. Sen suoritti asiantuntijana itseään pitävä manageri, Jami.
Kello 17.45 sai juhannusneitoehdokas ankaria vatsanväänteitä. Mutta siitä huolimatta, joskin pitkän harkinnan jälkeen, päätettiin olla löysentämättä korsettien naruja.
Kello 18.00 juhannusneitoehdokas kirosi karhealla äänellä kolme kertaa ja sytytti savukkeensa, joka oli tunnin sisällä kolmastoista. Se ei kuitenkaan ollut mikään enteellinen luku, sillä hän poltti sen jälkeen vielä monta savuketta.
Kello 18.15 ilmoitti juhannusneito haluavansa olutta, jonka nauttimisen päättäväinen manageri ymmärrettävistä syistä kielsi.
Jami: Olutta se ruoja vielä olisi tahtonut – kun muutenkin jo juhannustytöksi tuoksahti enemmän kuin tarpeeksi alkoholille. Se onneton viinilasi nähkääs. Vai tässä vielä tärkeällä hetkellä ratketa ryyppäämään!
– Juu, se haihtuu hengityksestä tunnissa, hän yrittää minulle vakuuttaa.
– Sitä paitsi otin varmuuden vuoksi klorofyllitabletteja mukaan!
– Niitä sinä tulet kyllä tarvitsemaan jo tuon iänikuisen sauhuttamisesikin tähden!
Kello 18.20 lähti manageri etsimään arvostelulautakuntaa sekä samalla ilmoittamaan, että miss Tuija oli saapunut ja oli valmis astumaan arvostelulautakunnan eteen.
Ne minuutit olivat elämäni eräitä jännittävimpiä.
Jami: Kun olen saanut missiehdokkaani rauhoittumaan, hiivin ulos tiedusteluretkelleni.
Käytävässä kohtaan muutamia seitsentoistavuotiaita neitosia. Heidän hermostuksen punaamista poskistaan päättelen heidän kuuluvan juhannustyttöläisiin.
Ja niin kuuluvatkin. Saan heiltä tietää, että kilpailijattarien pukuhuone on samassa kerroksessa. Mikä mainio asia. Nyt säästymme selittelemästä, miksi neiti Raunio pukeutuu omassa huoneessaan. Tottakai jokainen nainen mieluummin pukeutuisi omassa rauhassaan, kun kerran sattuu samassa kerroksessa asumaan, saatikka sitten mies!
Menen pukuhuoneeseen. Tyttöjä on viisi. He ovat kaikki hyvin nuoria ja raikasihoisia. Ihomaalia ei näy juuri nimeksikään muuta kuin huulissa. Mikä valtava ero onkaan meidän Tuijan iholla!
Mitään todellisia kaunottaria ei joukossa ole, on vain sieviä ja luonnollisia tyttölapsia. Näiden rinnalla tulee Tuija kyllä varmaan heti paljastumaan! ajattelen kauhistuneena.
Mietteeni keskeytyvät, kun huoneeseen astuu muuan nuori rouva, arvattavasti toimikunnan puheenjohtaja. Esitän itseni ja sanon tekeväni pientä juttua kilpailuista.
– Ei täällä ketään torniolaista tyttöä ole näkynyt, hän sanoo. Nielaisen.
– Mikäli neiti Rauniosta on kysymys, on hän kyllä jo täällä hotellissa, saan sanotuksi.
– Sepä hyvä. Sitten taitavatkin kaikki olla jo paikalla. Kohta alkaa arvostelu. Oletteko ystävällinen ja pyydätte neiti Rauniota tänne?
No, nyt se sitten nähdään, minkälaisen vaikutuksen Matti tekee. Juoksen kiireesti huoneeseemme viemään sanaa.
Kävelen sukkasillani huoneessani. Poltan kiihkeästi savuketta, vilkaisen vähän väliä peiliin ja korjaan kampaustani. Lisään huulipunaa ja poistan sitä. Huiskutan puuteria kasvoilleni ja pesen ehtimiseen käsiäni, että ne vaikuttaisivat valkoisemmilta ja naisellisemmilta.
Kädet ovat suuri kompleksini. Vaikka kynsissäni on hieno punainen lakka, ei se ole pystynyt saamaan minua vakuuttuneeksi siitä, että ne ovat naisen kädet. Oikean käden etusormi on tupakasta ruskea ja muutenkin kädet ovat karheat, mustat ja suoniset. En todellakaan tiedä, missä niitä pitäisin.
Äkkiä joku koputtaa ovelle. Minua haetaan! Sydän hypähtää kurkkuun tai ainakin luulen niin, sikäli mikäli se pystyy kureliivien sisällä yleensä minnekään liikkumaan.
Törmäilen hädissäni ympäri huonetta. Missä helvetissä ovat kenkäni! Kun viimein löydän ne, en tahdo saada niitä millään jalkaani. Hieno kampauskin siinä menee pörröön, mutta koputukset jatkuvat.
Avaan oven ja varustan naamatauluni kaikkein herttaisimmalla hymylläni. Mutta siellä oven takana onkin vain Jami!
– Sshh, älä metelöi, siellä on väkeä, kuiskaa Jami jännittyneenä ja lisää:
– Arvostelulautakunta ei ole vielä saapunut, mutta siellä on tyttöjä!
– Älä, sano ihmeessä, montako siellä oli, ja olivatko minkään näköisiä, oliko joukossa kaunottaria, minkälaiset puvut niillä on, onko minulla mitään mahdollisuuksia?
– Älä nyt hikeenny, Tuija, viisi niitä on, ja herttaisia ovat! Kovasti nuoria ja sööttejä, hyväihoisia ja niin edelleen. Kyllä sinä olet niiden rinnalla kuin vanha elähtänyt vamppi!
Haukon hetken ällistyksissäni tupakansavuista ilmaa.
– Näinkö kunnon manageri kannustaa suojattiaan ja sitä paitsi, mikä minussa on vikana? Kenellä naisella luulet olevan näin upeat muodot, kenellä heillä on näin hieno ranskalainen kampaus ja kenellä näin upea leninki, kenellä on, sano, ja sano sekin, kenellä on näin upeat sääret, häh? Ei kenelläkään!
– Rauhoitu Tuija, rauhoitu. Tulee turhia ryppyjä kasvoihin. Et sinä nyt aivan mahdoton ole, se minun täytyy tunnustaa, mutta sinun on itsekin myönnettävä, ettet pärjää kuusitoistavuotiaille neidoille. Et sitten millään. Mutta siitä huolimatta, mitä parhainta onnea, Tuija!
– Mitä parhainta onnea, Tuija! Kiroan hengessäni. Ja sitten. Sitten Jami saapuu toiselta urkkimiskierrokseltaan.
– Selvä, Tuija! Nyt sinun on mentävä, mutta kesäpuvussa! Arvostelulautakunta tarkastaa tytöt ensin kesäpuvusta.
– Tarkastaa?
– No arvostele sitten, mutta toimi nopeasti!
Kiskoimme yhteisvoimin munsalalaiset hepenet päältäni. Siinä ohessa menee osa maskistakin. Vedämme vaaleansinisen taftiunelman ylleni ja korjaamme hätäisesti maalaukset. Kampaan viimeisen kerran tukkaani ja nojaan hermostuneena ovenpieleen.
– Kuule, Jami, minä en mene sinne, en koskaan, minä en mene! hoen kiihkeästi.
– Ole hupsimatta. Kärsi nyt hetki vielä, kun on näin pitkälle menty. Kiirehdi. Sinua odotetaan!
Ja niin astun hotellin käytävään. Kuin sumussa erotan käytävällä minua odottavan naisen. Hän on kilpailun järjestäneen seuran puheenjohtaja. Ystävällinen ja herttainen rouva, joka tervehtii minua kädestä. Varon puristamasta liian lujaa hänen kättään.
– Olkaa hyvä ja astukaa sisään, niin saatte numeronne!
Astun sisään ja näen kilpailijani. He istuvat ja katselevat minua. Eivät mitenkään arvostelevasti, vaan herttaisesti hymyillen. He ovat sieviä ja nuoria tyttöjä.
Jami oli oikeassa. Olen heidän rinnallaan vanha vamppi.
Saan numeroni. Vihreälle, neliapilan muotoiselle pahville on kirjoitettu numero 4. Siitä kepistä lähtee väri. Kiertäkää tämä paperi sen ympärille, sanoo eräs neitosista ystävällisesti ja minä teen työtä käskettyä.
Minua kehoitetaan istuutumaan, mutta en uskalla. Huone on liian valoisa ja nuorilla tytöillä on tarkat silmät. Hymyilen kaikille niin herttaisesti kuin suinkin osaan ja pakenen käytävään.
"Neiti Raunioon suhtaudutaan samoin kuin kaikkiin muihinkin tyttöihin", kirjoittaa "manageri" Jami.
Jami: Seuraan kauhistuneena peremmältä, kun neito Raunio hepeneissään, posket yhtä hehkuen kuin muillakin tytöillä ensi kerran, astuu esiin.
Puheenjohtajarouva kuulee askeleet, katsahtaa ylös. Sekunnin murto-osan, jos sitäkään, hän tuijottaa tulijaa, sitten leviää ystävällinen hymy hänen kasvoilleen.
Hän ojentaa kätensä punatukkaiselle missiehdokkaalle, he tervehtivät. Mitä tahansa ajatuksia rouvan päässä liikkuukin, hän salaa ne mainiosti ja ottaa neiti Raunion vastaan yhtä äidillisen ystävällisesti kuin muutkin tytöt.
Huokaisen helpotuksesta. Katson muiden tyttöjen ilmeitä. Kaikki he hymyilevät ystävällisesti, joskin ehkä hiukkasen huojentuneesti. Piilossa pysynyt kilpailija on ehkä osoittautunut vaarattomammaksi kuin mitä he olivat ajatelleet.
Taas on päästy yksi askel eteenpäin: neiti Raunioon suhtaudutaan aivan samoin kuin kaikkiin muihinkin tyttöihin. Tätä on muuten vaikea käsittää, kun katsoo sitä vanhaa velhotarta näiden muiden luonnonkukkasten joukossa, hänen tuossa seistessään vaivaantuneesti puoleen ja toiseen hymyillen.
Näen, että Tuijan on ylen vaikea olla. Mutta niin on minunkin. Naurattaa ja itkettää. Kun hän vihdoin saa hivuttaudutuksi huoneesta ulos, ryntään suin päin perässä.
Odotan ja vapisen. Ensimmäinen tyttö kutsutaan arvostelulautakunnan huoneeseen. Käteni ovat hiestä märät. Onneksi minulla on mukanani naisten valkoiset nylon-käsineet. Niissä käteni näyttävät sitä paitsi hieman pienemmiltäkin.
Käyn huoneessa korjaamassa asuani. Toinen tyttö astuu korkean raadin eteen. Kymmenen minuuttia oli ensimmäinen tyttö arvostelulautakunnan puntaroitavana.
– Mitä he kyselivät? Mitä meidän pitää siellä tehdä? utelevat tytöt ja minä hivuttaudun lähemmäksi ja höristän korviani.
Jami: Yritän antaa vielä viimeiset neuvot Matille. Tenttaan häneltä viimeisen kerran Tuija Raunion henkilötiedot. Hän tekee huoneessa pari kävelyharjoittelukierrosta.
Pyyhin pois hänen poskelleen valuneen silmäripsivärin ja huiskautan hieman lisää puuteria hikeentyneelle otsalle. Vedämme hermostuksesta kosteisiin käsiin tiukat nylon-käsineet.
– No niin, nyt vielä harsostoola harteille.
– Ja muista, ettet korota ääntäsi! Vatsa sisään! Älä ole niin totinen. Hymyile! Noin, nyt on parempi! Ei se mitään, vaikka keksivätkin sinut mieheksi. Kyllä tästä hyvä juttu tulee näinkin. Ja päästään enemmästä hermoilemisesta!
– Kuule, kun mä katson tuosta peilistä kuvaani, niin musta tuntuu, että mä tuun suorastaan voittamaan tämän kilpailun! nyökyttää Matti ja vetää yhden punaisista kiehkuroistaan riippumaan otsalleen.
– Katso nyt!
– Toivotaan, toivotaan. Mutta muista nyt kuitenkin olla koko ajan selkä valoon päin, ettei maskisi näy niin selvästi. Ja nyt ala laputtaa! Tässä on numerosi. ●
Matti Jämsän missisaagan huipennus
Avussa 13/2013. Jutun ensimmäinen osa
(Apu 9/2013) julkaistiin Avussa 19/1954.
