Eeva

Miehen raitistuminen sekoitti elämän

Miehen raitistuminen sekoitti elämän

Riitta Koivula kärsi lapsena isänsä ja myöhemmin puolisonsa juomisesta. Perheenäitinä hän oli lähes yksinhuoltajan asemassa. Sopeutuminen puolison raitistumiseen osoittautui yllättävän vaikeaksi.
Teksti Eija Huusari
Kuvat Ari Ijäs
Mainos

Bussi kiemurtelee kapeita teitä halki eteläisen Pohjanmaan. Joet halkaisevat laajoja peltoaukioita, joiden reunamilla seisoo vauraan näköisiä taloja. Uudehko omakotitalo Kauhajoella on Riitta ja Mika Koivulan sekä heidän neljän lapsensa koti. Naapuripihassa on vanha maalaistalo, jonka yhteydessä on eläinsuojia ja pihasauna. Siellä Riitta Koivula, 48, vietti lapsuutensa. Eipä ole tyttö pitkälle kotoa ehtinyt? Riitta naurahtaa.

Riitta kärsi alkoholismin lieveilmiöistä jo lapsuudenkodissaan.

”Minulla oli aikoinaan kova kiire pois. Lähdin täältä heti valmistuttuani yo-merkonomiksi vuonna 1991. Yksitoista vuotta sitten aloimme rakentaa nykyistä kotiamme naapuritontille.”

Riitan äiti asuu edelleen täällä, joten Koivulan lapsilla on mamma lähellä. Riitan lapsuudesta oli idylli joskus kaukana. Äiti ja samassa taloudessa asuva mummu olivat turvallisia aikuisia, isä ei.

”Hän oli tuurijuoppo”, sanoo Riitta rauhallisesti.

”Yleensä juopottelu kesti vain viikonlopun, mutta sekin tuntui liialliselta. Hän saattoi olla väkivaltainen äitiä kohtaan. Aina kun huomasin isän juovan, pelkäsin kovasti äidin puolesta.”

Pelottava isä

Riitta oli neljästä lapsesta nuorin. Hän oli tyypillinen huolehtija, joka yritti hoitaa tilanteen huomattuaan isän taas juovan.

”Odotin, milloin hän sanoo ne helpottavat sanat ’nyt tekee mieli sillivoileipää’. Se oli merkki, että juominen oli sillä kertaa ohi. Hän sai voileivän, hain hänelle tyynyn ja peiton ja peittelin hänet.”

Lapsi oppii äkkiä tarkkailijaksi. Riitta seurasi aina viikonlopun lähestyessä valppaasti isän liikkeitä.

”Näin kuinka hän meni autotalliin, ja ulos tullessaan hänen kasvoillaan oli tietty ilme. Tiesin, että hän oli korkannut viinapullon.”

Eräästä juhannuksesta jäi ahdistava muisto. Tuolloin pelko siitä, että isä tekee äidille jotakin, oli jo tuttu tunne. Riitta oli äidin kanssa kahdestaan kotona, kun aamuyön tunteina isä tuli takapihalle haulikon kanssa. Riitta pelkäsi, että hän tulisi sisälle.

”Fyysinen pelon tunne on jäänyt ikuisesti mieleen. Pelko asuu vatsanpohjassa kuin oksennus, kädet hikoavat ja sydän takoo. Tuossa tilanteessa isä räiskytti pari kertaa varpusia ja lopetti ammuskelun siihen.”

Isä oli selvänäkin ankara ja pelottava. Riitta koki, että isä kohteli etenkin äitiä epäoikeudenmukaisesti.

”Hänellä ei varmaankaan ollut hyvä olla, ja hän purki kiukkunsa lapsiin ja vaimoon.”

Railakas rakkaus

Riitta muistaa myös hyviä hetkiä. Riitalla oli synnynnäinen lonkkavika, minkä vuoksi hänelle tehtiin useita leikkauksia, joissa luuta siirrettiin säärestä lonkkaan. Kerran vuodessa piti käydä Helsingissä Invalidisäätiöllä kontrollissa aina 16-vuotiaaksi asti.

”Isän kanssa tehtiin yhdessä eväät ja matkustettiin junalla. Muistan, että hän kantoi minut tien päästä bussipysäkille harteillaan. Tutkimuksissa hän piti puoliani ja välitti selvästi minusta. Hän oli tarkkana siitä, että minua hoidettiin mahdollisimman hyvin. Olen usein pohtinut, että sellainen hän varmaan oli pohjimmiltaan luonteeltaan.”

Isä kuoli Riitan ollessa viidentoista. Kuten lukemattomien juovien isien tyttäret, myös Riitta päätti, ettei ikinä mene naimisiin juopon kanssa.

Hän tapasi tulevan miehensä Mikan baarissa. Pari alkoi seurustella. Riitta opiskeli ensin yo-merkonomiksi, sitten sairaanhoitajaksi. Mika opiskeli teknikoksi Vaasassa. Molempien valmistuttua pidettiin häät.

Nuoripari asettui asumaan Helsinkiin, missä molemmille riitti töitä. Vapaa-aikana he kävivät baareissa kavereiden kanssa.

”Viikonloppuisin juominen oli Mikalla alusta lähtien railakasta, se tuntui olevan tärkeä osa elämää. Seurustelun alkuvaiheessa heräsin kerran yöllä siihen, että Mika oksensi. Hän makasi selällään aivan sammuksissa. Käänsin hänet kyljelleen ja mietin, miten joku voi juoda noin paljon. En siinä vaiheessa tajunnut, mistä oli kyse.”

Miehen raitistuminen on mahdollistanut kasvun ja niitannut Riitan ja puolison yhteen.

“Kuopuksen syntymä auttoi hetkeksi” 

Perheen esikoinen syntyi vuonna 1996. Mikan juominen lisääntyi koko ajan. Riitta arvelee varsinaisen käännekohdan tapahtuneen, kun mies ryhtyi koneautomaatioalan yrittäjäksi.

”Muistan, että vuodet vuosituhannen vaihteen molemmin puolin olivat rankkoja. Meille oli syntynyt toinen lapsi ja odotin kolmatta. Oksentelin paljon, ja Mika oli poissa lähes vuorokaudet ympäri.”

Pariterapiaa yritettiin, mutta siitä ei ollut apua. Kun Riitta sai tarpeekseen miehen juomisesta, hän ilmoitti muuttavansa lasten kanssa siskonsa luokse. Tuolloin puoliso säikähti ja sai juomisensa kuriin joksikin aikaa.

Perheeseen syntyi kaikkiaan neljä lasta, Anttu, Amalia, Aliina ja Aaron.

”Minulla ei ollut tuolloin tietoa alkoholismista sairautena tai läheisriippuvuudesta. Kun ei ymmärretä, että ihminen on sairas, juominen tekee aina vain lisää tuhoa. Ei isänikään kohdalla puhuttu riippuvuudesta. Pohjalainen mieshän on pahapäinen ja juo Koskenkorvaa. Sitä pidettiin normaalina.”

Mika ei uskaltanut enää juoda kotona, jottei vaimo lähtisi. Työmatkoja oli kuitenkin yhä enemmän ja niillä pystyi juomaan.

”Nuorimman lapsemme synnyttyä päätimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja palata kotikunnaille asumaan. Kesäkuussa 2005 muutimme rivitaloon Kauhajoelle, ja pian aloimme rakentaa taloa lapsuudenkotini naapuriin”, Riitta kertoo.

Uskottomuus nakersi suhdetta

Mikan asiakkaat olivat Helsingissä, joten rakentaminen jäi Riitan vastuulle. Kaksi vanhinta lasta oli koulussa ja kolmas päiväkodissa. Kuopus oli välillä mummolla. Riitta osallistui rakennustöihin parhaansa mukaan.

”Se oli raskasta aikaa. Mika oli paljon töissä Norjassa. Hän saattoi tulla lauantaina kotiin ja lähteä maanantaina taas töihin. Aloin olla aika väsynyt.”

Kerran Riitta haki raivoissaan avioeropaperit ja molemmat täyttivät ne. Ne kuitenkin revittiin. Rakkautta riitti edelleen.

Alkoholin käytön yhteydessä esiintyi myös uskottomuutta, mistä Riitta sai tietää. Asian työstäminen kesti kauan.

”Teimme pitkään töitä sen kanssa. Kokemus on ollut Mikan raitistumisen ohella yksi kasvattavimmista. Luottamus on rakennettu, ja haava on arpeutunut täysin.”

“Tein epätoivoisia temppuja”

Mika Koivula raitistui vuonna 2009. Aviopari oli pärjännyt parisuhteessaan melko hyvin juomisesta huolimatta. Lapset eivät nähneet isäänsä useinkaan juovuksissa, pikemminkin he näkivät Riitan kautta, ettei kaikki ollut hyvin. Äiti oli kireä.

”He ovat nähneet minun voivan huonosti. Puhuin Mikasta ikävällä äänensävyllä. Isommat näkivät, kun heittelin kaljaa hänen päälleen”, Riitta sanoo.

”Mies ei ollut väkivaltainen, makasi vain sohvalla ja joi kaljaa. Se oli lasten kokemus isän juomisesta. Hän oli heidän mielestään kiva ja lupsakka. Muistan, kun Aliina-tyttö oli valloittava kaksivuotias. Hän istui syöttötuolissa, kun Mika saapui työmatkalta, ja huusi riemuissaan: ’Iskä tuli kylään!’”

Mika myönsi itse, että työ oli hänelle maailman tärkein asia.

”Joskus hän ei vastannut pitkiin aikoihin puhelimeen. Tein epätoivoisia temppuja, esimerkiksi tyhjensin kaikki pankkitilit. Ajattelin, että kyllä hän soittaa minulle, kun huomaa. Eipä soittanut”, Riitta muistelee.

Tilanne kärjistyi.

”Mies alkoi tulla työmatkoiltaan autolla humalassa kotiin. Sitten hän oli viikon Sloveniassa ja joi siellä koko ajan. Kun hän tuli kotiin, näin heti, että nyt on raja ylitetty. Minun ei tarvinnut sanoa mitään.”

Menettämisen pelko

Mika oli käynyt jo keskustelemassa päihdetyöntekijän kanssa, mutta työntekijä ei ollut ollut varma, oliko kyse alkoholismista.

”Nyt Mikaa ahdisti niin kovasti, että hän päätti lähteä hoitoon”, Riitta kertoo.

Vaimo vei hänet sinne. Kun Riitta ajoi yksin kotiinpäin, tuli itku.

”Mietin, miksi itken. Ajatukseni kristallisoituivat: En itke siksi, että olen onnellinen, koska mieheni lähti viimeinkin hoitoon. Itsekkyys sieltä kurkisti. Miten minun nyt käy! Mies raitistuu ja näkee, miten hullu oikeastaan olen. Hän ei enää sen jälkeen arvosta minua.”

Riittaan iski pelko miehen menettämisestä. Hänellä oli aina ollut riittämätön olo.

”Olen pelännyt koko elämäni, ettei minua hyväksytä. Nyt pelko konkretisoitui.” Kun puoliso raitistuu, ei elämä muutu onnelaksi. Ensimmäisen vuoden ajan kumpikin teki töitä itsensä kanssa.

”Mikan olo koheni ja minun paheni. Minulla oli nyt tilaa voida huonosti, ja toisaalta piti ottaa vastuu itsestä. Piti sopeutua uuteen ihmiseen. Kuka tuo on? Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mikan raitistuttua elämästä katosi keskeinen palikka. Minua ei enää hyvitelty, kuten Mika oli tehnyt vuosikausia aina juotuaan. Kaikki muuttui.”

Auttajasta läheisriippuvaiseksi

Riitta ei kyennyt sanomaan, arvostiko häntä enää kukaan. Vaadittiin sitkeää halua sekä paljon puhumista ja pariterapiaa, ennen kuin parisuhde alkoi luonnistua.

”Olin selkeästi läheisriippuvainen. Minulta oli kulunut aikoinaan valtavasti energiaa isäni ja sittemmin mieheni kanssa. Läheiset käyttivät valtaa minuun. En kuitenkaan kadu mitään, olen elänyt niillä välineillä, mitä minulla on ollut ja selviytynyt eteenpäin. Paha olohan minulla tietysti oli koko ajan, eropaperitkin olivat hätähuuto.”

Lasten kanssa isän juomisesta ja sen päättymisestä puhuttiin avoimesti. Riitta kertoi heille, että isä meni nyt hoitoon. Kun hän meni hakemaan Aliinaa päiväkodista ja pohti matkalla, miten kertoisi asian, asia ratkesi itsestään.

”Aliina oli kertonut hoitotädeille, että meidän iskä on mennyt semmoiseen paikkaan, missä yritetään, ettei se joisi viinaa enää.”

Lapsille ei asioita kannata kaunistella. Voi kertoa, että yritetään, ettei äiti tai isä joisi enää. Asia ei ole lasten vastuulla. Aluksi tietysti pelotti, että jospa juominen alkaa uudestaan. Ensimmäisen vuoden jälkeen pelot hävisivät.

”Jos olimme riidelleet ennen kuin hän lähti töihin, soitin perään. Pohdin, mitä sanon, ettei hän suutu epäilyksistäni. Mika ilmoitti itse, että hän ei ole menossa juomaan, vaikka olimmekin riidelleet.”

“Meillä on nyt hyvä suhde”

Myös Mika teki henkilökohtaista surutyötään. Viina oli ollut kuvioissa kaksikymmentä vuotta.

”Jos on juonut kymmeniä vuosia, niin jossain vaiheessa alkaa miettiä, mitä kaikkea on menettänyt. On kohdattava suru, syyllisyys ja häpeä. Vellomaan ei kuitenkaan pidä jäädä, on mentävä eteenpäin”, Riitta sanoo.

Riitta Koivula oli kotona lasten kanssa kuusi vuotta kunnes meni sairaanhoitajaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Nelisen vuotta sitten hän perusti Kauhajoelle päihdeklinikan nimeltä Oikeahetki. Hän valmistui sittemmin psykoterapeutiksi.

”Mikan raitistumisen jälkeen hakeduin itse jatkohoitoon läheisenä. Kaipasin ohjausta ja parisuhteen tukemista.”

Mika on ollut raittiina seitsemän vuotta. Riitta kokee, että oma epävarmuus ja hyväksynnän tarve eivät ole enää yhtä voimakkaita kuin ennen. Hän luottaa itseensä, eikä pidä itseään muita huonompana. Tärkeä vaihe toipumiselle on ollut AA-liikkeen kahdentoista askeleen toipumisohjelman noudattaminen.

”Meillä on nyt hyvä, tasapainoinen suhde. Kumpikin saa olla oma itsensä. Arvostan sitä, että Mika on paras ystäväni, johon voin luottaa sataprosenttisesti. Hän on viisas ja rauhallinen ihminen. Ajattelemme yhdessä elämää eteenpäin, eikä sellaista asiaa ole, mistä emme voisi puhua”, Riitta sanoo.

Myös Mika on mukana päihdehoitolan luennoilla. Kokemuksia ja näkemyksiä riittää juomisesta ja parisuhdeongelmista.

”Tärkeintä on aloittaa puhuminen. Apua pitää hakea mahdollisimman ajoissa. En koskaan kehota ketään ottamaan eroa. Ratkaisut pitää löytää itse. Kun hyvinvointi vahvistuu, jokainen pystyy toteuttamaan omat ratkaisunsa.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 07/2016. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 9.8.2016