Metsäpeurat ovat joutuneet ahtaalle Kainuussa – Niitä vuosia seurannut Antti Haataja tietää syyn

Metsäpeura on suomalaisimpia nisäkkäitä. Koko maailman metsäpeurakannasta yli puolet, vajaat 3 000 peuraa, elää Suomessa. Nimensä puolesta metsäpeuran voi sekoittaa metsäkauriiseen, ulko­näkönsä vuoksi taas poroon. Metsäpeura on kuitenkin aivan eri kokoluokkaa kuin etelästä suureen osaan maata levinnyt metsäkauris. Metsäpeura on hirven jälkeen suurin hirvieläimemme, hirvaspeura voi painaa neljännes­tonnin.

Poro taas on läheistä sukua metsäpeuralle, mutta lyhytjalkaisempi ja lyhytturpaisempi. Siinä näkyy perimä: puolikesy tuotantoeläin poro on jalostettu aikanaan tunturipeurasta, joka on sopeutunut elämään avoimella tundralla.

Metsäpeura taas on aito havumetsävyöhykkeen, taigan, asukas.

Metsäpeuroja on elänyt aikanaan myös muualla Euroopassa. Esimerkiksi Puolassa niitä oli vielä 1500-luvulla, mutta sen jälkeen ne hävisivät. Vielä takavuosisatoina peura oli nykyisen Suomen alueen tärkeimpiä riistaeläimiä. Lopulta se metsästettiin Suomesta sukupuuttoon.

Viimeiset metsäpeurat tavattiin Suomen­selällä 1880-luvulla ja Kuhmossa vuonna 1910. Vuonna 1913 metsäpeura rauhoitettiin, mutta silloin laji oli jo kadonnut maastamme.

Sotien jälkeen peura palasi Suomeen Neuvostoliiton puolelta. Ensimmäiset metsäpeurat asettuivat Kainuuseen 1950-luvun alussa ja kanta alkoi kasvaa hiljalleen.

Metsäpeura hävisi Suomesta sukupuuttoon yli sata vuotta ­sitten, mutta palasi sotien jälkeen.

1980-luvun alussa metsäpeura siirto­istutettiin Kainuusta Suomenselälle. Keski-Suomen ja Keski-Pohjanmaan rajalla sijaitsevaan Salamajärven kansallispuistoon rakennettiin 15 hehtaarin aitaus, jonne kuljetettiin Kainuusta kahdeksan vaadinta ja kaksi hirvasta.

Aitauksessa syntyi kolme vaadinta ja yksi hirvas. Nämä päästettiin vapauteen ensimmäisenä ja vuoteen 1984 mennessä kaikki metsäpeurat oli vapautettu. Nykyään suurin osa Suomen metsäpeuroista elää Suomen­selällä. Maaliskuussa niitä oli noin 2 000, kun Kainuussa metsäpeuroja elää enää noin 850. Vielä vuosituhannen vaihteessa Kainuussa eli arviolta parituhatta peuraa.

Metsäpeura on nykyään silmällä­pidettävä laji. Uhanalaisuuslistauksen mukaan pääuhka on metsien käytön muutos ja peuroille sopivan metsä­ympäristön väheneminen. Kainuussa mahdolliseksi syyksi peurojen vähenemiseen mainitaan myös suurpeto­kantojen kasvu.

Hiljattain peuroja on istutettu myös Lauhanvuoren ja Seitsemisen kansallispuistojen tuntumaan. Näissä elelee yhteensä noin sata metsäpeuraa.

Luontokuvaaja ja tietokirjailija Antti Haataja on viettänyt tämänkin sydäntalven vähistä valoisista tunneista suuren osan metsäpeurojen talvilaitumilla Kainuun keskiosissa, Ristijärvellä ja Sotkamossa.

Haataja laskeskelee hetken:

– Joo, kyllä tämä on seitsemäs talvi, kun metsäpeuroja seuraan ja kuvaan. Hauskaa ajankuluahan se on. Mitäpä sitä muuta tekisi keskellä talvea kuin hiihtäisi peurojen perässä.

Haataja on huomannut, että peurat saapuvat talvilaitumilleen vähän eri aikoihin, riippuen siitä, miten talvi alkaa. Vuoden 2023 loppusyksystä kylmät kelit tulivat varhain ja luntakin pudotteli. Ensimmäiset metsäpeurat saapuivat talvilaidunalueelle jo lokakuussa.

Leudompina talvina ne saapuvat selvästi myöhemmin. Mutta, Haataja kertoo, viimeistään joulukuussa metsä­peurat ovat talvisijoillaan ja viihtyvät siellä maalis-huhtikuulle.

Kainuun metsäpeurat viettävät kesänsä nykyään enimmäkseen Kuhmon länsi- ja eteläosissa, osin Sotkamossakin. Talveksi ne vaeltavat länteen, linnuntietä muutamia kymmeniä kilometrejä.

Metsäpeurat ovat hyvin varovaisia, ja niitä on vaikea lähestyä maastossa, kertoo Antti Haataja.

Talvella metsäpeuran elämä on lähinnä syömistä, nukkumista ja kulkemista paikasta toiseen, Haataja kertoo.

– Metsäpeurat ovat aika hiljaista porukkaa ja toiminta on hyvin verkkaista. Paitsi jos ne säikähtävät jotain, silloin liikutaan lujaa.

Nuoret peurahirvaat kokeilevat välillä vähän voimiaan, puskevat toisiaan. Muutenkin liian lähelle tuleva lajitoveri voi saada kyytiä.

Metsäpeurat syövät jäkälää, joka on kaivettava paksunkin lumikerroksen alta.

– Kun kuoppa on kaivettu, siihen voikin tulla joku toinen, ja työntää kaivajan sarvillaan sivuun. Naaraspeuroillakin on sarvet, ja ne tekevät tällaista usein.

Metsäpeurat viettävät talven harjuilla, joilta jäkälää löytyy. Peuraporukoiden koko vaihtelee. Välillä, vaikkapa järven jäällä, metsäpeuroja voi olla samassa porukassa kymmeniä.

Toisaalta varsinkin hirvaat saattavat liikkua välillä yksinkin. Ruokaillessa peurat hajaantuvat maastoon, mutta kokoavat rivinsä, kun pitää siirtyä paikasta toiseen.

– Alle kymmenen peuran porukka on aika tyypillinen, mutta liikkuessa metsäpeurat kokoontuvat. Peurat liikkuvat aika paljon talvilaidunalueen sisällä ja aika lailla samoja reittejä. Hyvien laidunpaikkojen välille muodostuu polkuja.

Miten helppo kuvaajan on lähestyä metsäpeuroja?

– Äärettömän vaikeaa. Kyllä peurat ovat niin varovaisia, että lähtevät hipsimään pois, jos ovat yhtään epäluuloisia. Paras keli päästä lähemmäs suksilla on kova lumituisku. Silloin voi tuulen alta lähestyä ilman, että haju tai ääni säikäyttää peuroja.

Haataja kertoo, että varovaisuus on tarttunut myös metsä­peurojen mukana kulkevaan porohirvaaseen. Se on alkanut käyttäytyä yhtä varovasti ihmistä kohtaan kuin peurat. Toisinaan juuri tämä poro väistää kuvaajaa ensimmäisenä ja metsäpeurat seuraavat.

Periaatteessa poroja ei pitäisi metsäpeurojen joukossa olla lainkaan. Poro on puolikesy tuotantoeläin, jalostettu metsäpeuran lähisukulaisesta tunturipeurasta. Sukulaisuus on niin läheistä, että poro ja metsäpeura voivat risteytyä.

Tätä on Suomessa pyritty ehkäisemään metsäpeuran perimän suojelemiseksi. Poronhoitoalueen etelärajalle Pohjois-Kainuuseen on rakennettu aita, jonka pitäisi estää porojen pääsy metsäpeuran kotiseuduille. Kuten Haatajakin on huomannut, aita ei toimi sata­prosenttisesti.

Metsäpeuroja elää Suomessa ­pääasiassa Suomenselällä ja Kainuussa.

Antti Haatajan mukaan aita halkaisee nykyisellään metsäpeuroille otollisen kesäelinympäristön. Kesällä metsäpeura­vaatimet tarvitsevat rauhallista, pienipiirteistä, soista metsämaastoa vasomiseen ja ravinnon etsimiseen.

– Nyt tilanne on se, että aidan eteläpuolella soilla näkee paljon metsä­peuran jälkiä kesällä, mutta oikeastaan parhaat alueet jäävät poronhoito­puolelle, eivätkä peurat pääse sinne.

Kun kesä etenee, vasan saaneet vaatimet muodostavat pieniä laumoja. Hirvaat taas voivat elää kesän poikamiesporukassa tai yksinkin. Syksyllä tulee kiima-aika, jolloin peuroja alkaa kokoontua kuiville kankaille.

Kangasmaastossa kuluu myös talvi, mutta silloin oleellista on se, että maastosta löytyy jäkälää syötäväksi.

Metsäpeurojen talvilaidunpaikat ovat siirtyneet viime vuosikymmeninä hiljalleen länteen. Ehkä tähän syynä on lisääntynyt petopaine Itä-Kainuussa.

– Näillä talvilaitumilla olen nähnyt vain kahdet sudenjäljet. Ilveksiä ja ahmoja liikkuu enemmän, mutta ne eivät ole niin tehokkaita peurojen saalistajia.

Eniten peuroihin vaikuttaa ihminen, Haataja arvioi. Nykyiset talvilaitumet ovat pirstoutuneita ja paljolti hakattuja.

– Peuroille on jäänyt jäkälää, vaikka puusto on hakattu ja maasto aurattu. Elinympäristöjen rajallisuus on kuitenkin se, mikä metsäpeurakantaa rajoittaa.

Jutussa käytetty lähteenä myös Metsähallituksen Metsäpeura-sivustoa.