Kahden päivän patikoinnilla Seitsemisen kansallispuistossa pääsee mukavasti sisään niin seudun historiaan kuin luonnon rauhaan.
Sitä ei yleensä ajattele. Se on itsestäänselvyys niin kuin kaikki, mikä on liian tuttua ja lähellä. Mutta täällä metsän keskellä sen tajuaa: suomalainen mänty on upea näky – jopa näin harmaalla säällä.
Kesä on kääntynyt lopulleen, ja aamuaurinko vetäytyy pilvien taakse. Harvalukuiset sadepisarat kastelevat ulkoilukartan suojamuovin.
Kartalla ja edessämme on Seitseminen, yksi Suomen 37:stä kansallispuistosta. Yli 45 neliökilometrin kokoinen Seitseminen sijaitsee kahden Pirkanmaan kunnan alueella, Ylöjärvellä ja Ikaalisissa. Luonto täällä on eteläisen Suomenselän karua havumetsää. Ympäristö on monelle suomalaiselle tutun oloinen ja samalla ainutkertainen.
Seitsemisessä riittää sekä helppokulkuisia päiväreittejä että monen päivän patikointipolkuja. Maasto on kauttaaltaan helppokulkuista.
Kattavan kuvan puiston maisemista ja nähtävyyksistä saa jo kahden päivän mittaisella, noin 20 kilometrin pituisella rengasreitillä. Sen ulkopuolelle jää vain yksi olennaisempi kohde, puiston kaakkoislaidassa sijaitseva Soljastensuo.
Rengasreitti alkaa Seitsemisen käsivarresta, puiston pohjoisosassa sijaitsevalta luontokeskukselta. Siellä on mahdollista juoda aamukahvit, ostaa kartta ja täyttää vesipullot.
Aluksi tiellä laskeudutaan ohi luontokeskuksen metsäkatsomon – eräänlaisen amfiteatterin, jonka penkeiltä voi katsella huojuvia puita, luonnon rauhoittavaa näytelmää. Täällä ne tuntuvat kertovat omaa tarinaansa. Mäntyjen juuret tungeksivat polun poikki melkein kuin ne yrittäisivät kampata kulkijan. On niistä apuakin: kun on patikoinut neljättä kilometriä, jyrkällä Rappumännynmäellä juuret muodostavat avuliaat askelmat.
Välillä kulkijan jalan alla kolahtaa lankku. Pitkospuut vievät läpi Susikankaan, utuisen suoalueen. On helppo kuvitella usvan taakse mäntyrivistön juurella kömpivä karhu, vaikka retkeilijöiden suosimassa puistossa voi karhuista tai susista nähdä vain jäljen, ja senkin vain jos on onnekas.
Suopursun tuoksu tulvii nenään, rahkasammalmatot levittäytyvät pitkospuiden molemmin puolin. Suosta kohoavat koivut taipuvat pitkospuiden ylle portiksi.
Pian suo vaihtuu kangasmetsäksi. Seitsemisessä maisema ei ole yksitoikkoista – joka askeleella ympäristö muuttuu hieman. Puut puhuvat kulkijalle: ne koputtavat, narisevat, kohisevat, kuiskivat. Aivan kuin metsä eläisi.
Kansallispuistojen idea syntyi aikoinaan tavallaan kaupunkilaisen väen tarpeisiin. Isojen kaupunkien sivistyneistö alkoi 1800-luvun lopulla kaivata suojelukohteita hyvien kulkuyhteyksien päästä, jotta luonnonystävät voisivat vaivattomasti nauttia koskemattomista maisemista.
Tätä ihannetta noudattaa myös Seitseminen, jonne on vain tunnin ajomatka Tampereelta. Puiston lähin kaupunki on Parkano, 20 kilometrin päässä.
Seitsemisessä on monen muun kansallispuiston tapaan pyritty häivyttämään ihmisten aikoinaan seudulle jättämiä jälkiä. Luontoa on entistetty, ojia tukittu ja talousmetsiä poltettu.
Kansallispuistossa myös järvien annetaan kasvaa umpeen, jos ovat kasvaakseen. Nykyään yli puolet Seitsemisen pinta-alasta on suota. Ne ovat etenkin kesäisin täynnä elämää. Esimerkiksi kurjet ja laulujoutsenet kasvattavat poikasiaan suolammilla. Kaupunkilaiselle retkeilijälle suo on täynnä omanlaisiaan tuoksuja ja ääniä. Aina se onkin ollut pyhä paikka. Siksi sillä on myös monta nimeä: neva, letto, räme, korpi, hete, jänkä ja konto.
Seitseminen ei ole pelkkää suota ja kangasmetsää. Yksi puiston nähtävyyksistä on Koverolammen lähellä sijaitseva Koveron perinnetila, alle kahdeksan kilometrin kävelymatkan päässä luontokeskukselta.
Entisen kruununmetsätorpan pihapiirissä ja rakennuksissa esitellään vuosisadan alun elämänmenoa. Vuonna 1859 perustetun tilan rajaavat käsin veistetyistä hirsistä tehty torppa, pakari eli leivintupa sekä karja- ja viljasuojat. Ajan saatossa tuhoutuneiden makasiinin, pajan ja riihen paikoille on hankittu samanlaiset rakennukset lähiseudulta.
Pääskyt suhahtelevat pään vierestä, aika tuntuu pysähtyneen. Riihessä kuivuu nokkosta ja lipstikkaa, jolla entisaikaan karkotettiin noitia pihapiiristä.
Tilalla järjestetään työnäytöksiä, joissa muun muassa puidaan ruista viikatteella, tehdään viljasta leipää ja pellavasta lankaa. Tilalla on myös kaksi lehmää.
”Vasikka imee emää niin, ettei sitä tarvitse erikseen lypsää”, sanoo kesäisin tilaa emännöivä Helena Ahonen.
Ahonen piti aiemmin läheisessä Länsi-Aureen kylässä pientilaa miehensä kanssa. Maatilaa ei enää ole.
”Kun EU tuli, kaiken olisi pitänyt olla isoa. Karjanhoito loppui. Onneksi pääsin tänne emännäksi.”
Koveron pihapiiri edustaa sellaista suomalaista maaseutua, joka on kadonnut. Monet perheet tulevatkin tänne tutustuttamaan lapsia entisajan elämään.
Niin tekee myös kahdeksan kilometrin päässä asuva Juha Mäkipää. Hän istuu kivellä ja katselee poikansa Kaapon puuhia lampaita syöttämässä.
”Katso, tein lampaille ruoholeipää”, Kaapo sanoo ruohonippu käsissään. Mäkipäät käyvät Seitsemisessä viikottain.
”Multiharju on suosikkikohteeni. Siellä kannattaa tallustella pidempäänkin”, Juha Mäkipää vinkkaa. Sinne siis.
Kansallispuistossa ihminen on vieraslaji. Vaikka suurimmassa osassa puistoa saa liikkua vapaasti, ihmisen odotetaan kunnioittavan luontoa.
Multiharjun aarnimetsässä kulkijoiden rajoitukset ovat muuta kansallispuistoa tiukemmat. Liikkuminen on sallittu ainoastaan polulla. Isolla Seitsemisjärvellä ja Soljastensuolla kulku on lintujen pesimäaikaan huhti–heinäkuussa kokonaan kielletty.
Mutta täällä Multiharjulla, Seitsemisen vanhimmassa osassa, ei kenellekään tulisi mieleenkään häiritä luontoa. Vanhimmat, taivaisiin kohoavat männyt ovat lähes 400 vuoden ikäisiä. Joidenkin puiden tyvessä näkyy palokoroja, hiiltyneitä merkkejä aikanaan riehuneista metsäpaloista.
Siellä täällä ikikuusikon hämärässä kasvaa komeita haapavanhuksia, mutta valtaosa lehtipuista makaa jo maassa sammaloituvina liekoina. Ne tarjoavat elämän lahottajille – ja lahoavat puut turvan monille lajeille. Sammalten itiöpesäkkeitä törröttää siellä täällä.
Multiharju on satumetsä. Äänimaisemakin on erilainen, jylhempi kuin muualla Seitsemisessä.
Sammalmatossa on ainakin tuhat vihreän eri sävyä. Jos Peter Jackson ei olisi kuvannut Sormusten Herra -elokuvia kotimaassaan Uudessa-Seelannissa, hän olisi voinut tulla Multiharjulle. Leveälle polulle on helppo kuvitella Frodo ja muut hobitit tallustelemaan.
Mäntyjen rungossa kasvaa loisia kuin noidilla syyliä. Kelopuiden onkaloissa voi nähdä kasvoja ja pystyyn nousseissa juurakoissa mörköjä. Maahisia ei täällä edes erottaisi joukosta.
Tuskin ne edes näyttäytyisivät näin iltapäivän myöhäisinä tunteina, mutta kesäillan hämärässä polulla saattaa vastaan tallustella mäyrä. Seitsemisessä voi nähdä lukuisia eläinlajeja – kuten riekon, viirupöllön, pohjantikan ja pikkusiepon sekä liito-oravan. Palokärjen vanhasta kolosta saattaa kurkata näätä, Seitsemisen tunnuseläin.
Nyt lämpimänä päivänä näyttäytyy ainoastaan vaihtolämpöisiä eläimiä. Polulla loikkii pieniä sammakoita ja kivillä lämmittelee sisiliskoja.
Multiharjun kiertää alle tunnissa. Huojuvat sananjalat saattelevat kulkijan pois taikametsästä.
Tupasvilla on paluumuuttajista ensimmäinen. Kun kansallispuistossa peltojen kuivatukseen aikoinaan tehdyt ojat tukitaan, ensimmäinen kasvi, joka palaa takaisin soistuvalle maalle, on tupasvilla. Hennon korren päässä törröttävä valkoinen karvapallo tuntuu sormissa kissanpennunpehmeältä.
Kun tuuli heiluttaa tupasvilloja Seitsemisen lukuisilla suoalueilla, on kuin katselisi torkkuvaa hattivattilaumaa. Päivä on kääntymässä illaksi. Loputkin pilvet ovat väistyneet, ja seitsemän tunnin kävely alkaa jo tuntua jaloissa. Matkaa Multiharjulta yöpaikkaan on vain viisi kilometriä, mutta se tuntuu pidemmältä.
Karhukiven luona olevat pitkospuut eivät ole kovin hyvässä kunnossa, mutta huoltotyöt ovat käynnissä: Laukaan vankilan vangit ovat tänä kesänä kunnostaneet Seitsemisen reittejä.
Seitseminen on aina ollut harvaanasuttu alue, lähes erämaata, mutta puuta sieltä on haettu ahkerasti. Suurimmat savotat tehtiin 1920-luvulla. Silloin työmiehille rakennettiin omia kämppiä. Vielä on pystyssä yksi sellainen: 1930-luvulla rakennettu mökki Pitkäjärven rannassa.
Pitkäjärven savottakämppä on kelohirsinen, jykevä ja pelkistetty. Porakaivosta voi pumpata juomakelpoista mutta kellertävänsameaa vettä. Karun savottaelämän aistii mökissä. Aikoinaan tänne ahtautui 40 miestä ja tupaemäntä. Kun puiset ikkunaluukut avaa, sisään tulevassa valossa näkee hädin tuskin lukea. Kynttilät tuovat lisäkirkkautta.
Sauna tarjoaa kosteat, kuumat löylyt, syvä järvi kylmän kylvyn. Pitkäjärvi ei ole nimensä veroinen – kovin pitkä. Vain 150 aironvetoa päästä päähän.
Vastarannalla mäntyjen oksat kurottelevat veteen kuin Jörö-Jukan sormet. Iltakymmeneltä nuotion hiillos sammuu sihahtaen, kun siihen kaadetaan sangolla järvivettä. Savupilvi katoaa kuusten latvoihin.
Yöllä on hiljaista ja lähes pilkkopimeää. Kahdelta yöllä tuuli peittää eläinten äänet. Vain lepakot suhahtelevat pihapiirissä.
Aamuviideltä nouseva aurinko osuu mäntyjen latvoihin ja alkaa valua siitä runkoja alaspäin kohti saunaa ja laituria. Lumpeenkukat heräilevät.
Kaksi päivää rengasreittiä kulkiessa jää toiselle patikointipäivälle matkaa vain noin kuusi kilometriä. Pitkäjärven kämppä jää taakse askel askeleelta. Aurinko paahtaa, lähinnä niskaan.
Mitä lähemmäksi luontokeskusta pääsee, sitä enemmän vastaan kävelee muita ihmisiä. He eivät kanna mukanaan rinkkoja. Lyhyet retket ovat täällä suosiossa, ja moni palaa tänne yhä uudestaan.
Saksassa Leipzigin lähellä asuva Finja on taas kerran palannut Seitsemiseen. Finja on vihikoira. Isäntä ja emäntä tuovat sen synnyinseudulleen joka kesä. Pentueesta sisko ja veli asuvat yhä seudulla, Ylöjärven Kurussa. Finja kulkee kirsu maata viistäen. Myös lemmikit ovat tervetulleita Seitsemiseen, mutta ne on pidettävä kytkettyinä.
Lopulta puiston luontokeskukseen on enää kahden kilometrin matka. Sitä kulkiessa Puolukkamäellä maisemat muistuttavat Lapin erämaata.
Kun kipuaa viimeisen mäen metsästä ulos ja saapuu yhtäkkiä luontokeskuksen parkkipaikalle, voi yhä tuntea suopursun tuoksun.
Seitsemisen reitit
Lukuisten eri mittaisten kävelyreittien lisäksi puistosta löytyy 40 kilometriä pyöräreittejä. Osaan retkikohteista voi kulkea lastenvaunujen ja pyörätuolin kanssa. Talvisin on tarjolla 20 kilometrin retkilatu.
Auto on avuksi
Julkisilla kulkuneuvoilla ei pääse reittien läheisyyteen. Tampereelta menee päivittäin bussivuoroja Kuruun, reilun 20 kilometrin päähän Seitsemisestä. Lähin juna-asema on Parkanossa.
Pysäköinti
Reitti Multiharjun aarnimetsän ympäri on vain kaksi kilometriä, ja sen lähelle pääsee helposti autolla tai pyörällä. Pysäköintialueita on myös luontokeskuksella, Kirkkaanlammin-kankaalla, Koveron kruununmetsätorpalla, Pitkäjärven metsäkämpällä, Jaulissa (melontakohde) sekä Soljasten suoalueella.
Majoitus
Seitsemisessä on kuusi maksutonta telttailualuetta. Puiston lähistöllä on kaksi laavua. Kortesalon leirikoulutilaa vuokrataan retkeilijöille.
Pitkäjärven vuokratuvan lisäksi lähistöllä on 10 hengen tupa Teerilammella. Yöpymisvaihtoehdoista voi kysellä luontokeskuksesta, puhelin 0205 64 5270.
Huomaa
Luontokeskuksen osoite on Seitsemisentie 110, Ylöjärvi. Navigaattori opastaa noin 15 kilometriä liikaa etelään, jos osoitteeksi laittaa Seitsemisentie 110, Ikaalinen.
Lisätietoja
