Apu

Merja Larivaara: Sydämen asia



Merja Larivaara: Sydämen asia

Merja Larivaara hoitaa palvelutalossa asuvaa isäänsä ja laulaa sekä soittaa Oulun kaupunginteatterissa ikäihmisten konserteissa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Jouni Harala

Osat ovat vaihtuneet niin kuin ne usein vaihtuvat, kun lapsista tulee aikuisia ja vanhemmista iäkkäitä.

Kun näyttelijä Merja Larivaara oli pikkutyttö, isä kuljetti häntä harrastuksiin. Nyt tytär vie isäänsä ulkoilemaan, kaupungille, teatteriin ihmisten keskelle ja välillä syömään kotiinsa. 

Merja Larivaaran 75-vuotias isä asuu Oulussa palvelutalossa. Hän ei pääse itse liikkumaan.

– Erilaisten vaivojen ja monen mutkan jälkeen isä muutti palvelutaloon ja istuu pyörätuolissa. Hänen muistissaan ei ole sinänsä mitään vikaa, vaikka välillä on joitakin ajatuskatkoksia. Motkotan aina välillä siitä, että miehet eivät pidä huolta kunnostaan, ei isäkään aikoinaan. Hän on aina ollut enemmän sellainen lukijamies, Merja Larivaara sanoo.

Larivaaran perheeseen syntyi kaksi lasta, Merja esikoiseksi vuonna 1964, pikkuveli yhdeksän vuotta myöhemmin. Erityisopettajana uransa tehneelle isälle tytär on aina ollut kaikki kaikessa. 

– Isän mielestä en tehnyt koskaan mitään huonosti, eikä hän halunnut, että kukaan moittii minua. Hänen vakiokommenttinsa oli aina, että ”Merja on niin eloisa”. 

Merja Larivaara sanoo, että hän jopa kiusaantuu välillä isän ylistäessä tytärtään. 

Molemmat vanhemmat ja edesmennyt äidinäiti ovat aina olleet Merja Larivaaran elämän tärkeitä ihmisiä. Yksin eläneeseen mummoonsa hänellä oli erityisen läheinen suhde, hän oli mummon ensimmäinen lapsenlapsi.

Jo kaukaa lapsuudesta juontaa Merja Larivaaran ymmärrys vanhuutta kohtaan.

Muutto synnyinkaupunki Ouluun viime vuonna on tehnyt mahdolliseksi sen, että Merja Larivaara voi olla lähellä isäänsä ja tavata häntä säännöllisesti.

Larivaaran ja puolison, Oulun kaupunginteatterin johtajan Kari-Pekka Toivosen elämä on nyt ainakin pariksi vuodeksi keskittynyt Perämeren rannoille.

– Onneksi voin juuri nyt olla isän lähellä. En pystyisi huolehtimaan isän arjesta enkä ottamaan hänestä vastuuta ympärivuorokautisesti. Onneksi palvelutalo, jossa hän asuu, on hyvä paikka.

Merja Larivaara käy palvelutalossa parikin kertaa viikossa, välillä menee töiden takia harvemmin.

– Isä nauttii seurassa olemisesta ja keskustelujen seuraamisesta. Siksi yritän ehtiä hänen luokseen niin paljon kuin voin. 

Lähellä olevassa toisessa palvelutalossa asuu Merja Larivaaran lapsuudenystävän isä.

– Isämme tuntevat toisensa jo entuudestaan, ja kärräilemme heitä ystäväni kanssa myös yhdessä.

Silloin nelikko suuntaa kulkunsa kaupungille, ja juttua riittää.

Merja Larivaaran perhe muutti Ouluun, jossa hänen isänsä asuu.  Vanhukset ovat lähellä Larivaaran sydäntä.

17-vuotiaana Merja pääsi Oulun kaupungin työllistämistuella töihin vanhusten vuodeosastolle.

– Ensimmäisinä työpäivinä ajattelin, etten selviä tästä, mutta sitten hoitotyö tuntui niin luontevalta, minulle sopivalta, että tein sitä eri pätkissä yhteensä kaksi vuotta. Vanhusten pariin hakeutuminen ei ole ollut minulle koskaan vaikeaa. Päinvastoin.

Jos pääsy Teatterikorkeakouluun olisi venynyt pitkäksi, Merja Larivaara haki varmuuden vuoksi ja pääsikin opiskelemaan sairaanhoito-oppilaitokseen. Hän ehti olla siellä vain puoli vuotta, kun näyttelijäopinnot alkoivat Helsingissä.

Seurasi vuosia työtä eri teattereissa, avioituminen Kari-Pekka Toivosen kanssa, perheen neljän lapsen Meerin, Aarnen, Akustin ja Aatoksen syntymä.

Viime vuosina Merja Larivaara on näyttelijäntyönsä ohella käynyt esiintymässä vanhusten palvelutaloissa. Hän sanoo, että ne ovat itselle pieniä tekoja, joista tulee monille hyvä mieli.

Yhteislaulutilaisuudet, joissa näyttelijä säestää lauluja haitarilla, ovat yleisölle ja esiintyjälle rikkaita kokemuksia.

– Olen saanut paljon faktatietoa vanhustyön parissa työskentelevältä ystävältäni Taina Semiltä, ja kun on itsellä näitä kokemuksia laitoshommasta, niin ehdotin viime keväänä koemielessä ideaa ikäihmisten kutsumisesta teatterille päiväsaikaan.

Niin syntyi Seniorisoppa-niminen tapahtuma. 

Teatterissa käynnistettiin olemassa olevilla resursseilla tapahtuma, johon ei tarvittu lisärahoitusta, eikä minkään komitean pitkiä selvityksiä. 

Mikä tärkeintä, oululaiset ottivat Seniorisopan innolla vastaan.

Hinta ei saa olla este, siksi esitys lounaineen maksaa vain kymmenen euroa. Sillä summalla eläkeläiset pääsevät seuraamaan Oulun kaupunginteatterin alalämpiöön Heli Haapalaisen ja Merja Larivaaran pienimuotoista Seniorisopan musiikkiesitystä Kun on tunteet, kertomaan omia muistojaan ja syömään lounasta sen jälkeen. 

– Hoidamme itse esityksen ohella narikan ja tarjoilut, muuten tämä ei onnistuisikaan. Teatterin ravintola tuli tähän mukaan, joten saamme kustannukset pidettyä minimissä.

Seniorisopalla istutaan tiiviisti yhdessä ja tutustutaan toisiinsa. Tilaisuudet ovat osoittautuneet niin suosituiksi, että torstain aamupäiväesitykset ovat loppuunmyytyjä, samoin marraskuun lopussa suurella näyttämöllä nähtävä Toivekonsertti, johon on kerätty pitkin syksyä katsojien toivelauluja. 

– Laulamme rakastettuja suomalaisia elokuvasävelmiä, näyttämöllä on iso orkesteri ja kuusi näyttelijää, Merja Larivaara kertoo.

Kaupunginteatterin tilaisuuksien ohella teatterilaiset ovat jalkautuneet Oulun palvelukoteihin ja hoitolaitoksiin.

– Se, että astutaan ulos omalta mukavuusalueelta, on äärimmäisen palkitsevaa. 

Intohimoisesti, sydämellään vanhusten parissa työskentelyyn suhtautuva Merja Larivaara nauttii vuoropuhelusta elämää kokeneiden kanssa.

– Olemme keränneet yleisöltä pieneen sinkkitiinuun heidän toivelaulujaan ja kuulleet monenlaisia elämäntarinoita. Vanhukset ovat kertoneet myös etunimistään ja yksi harvinaisimmista oli erään rouvan Kyynel-nimi. 

Merja Larivaara uskoo, että tekemisen meiningillä säilyy uteliaisuus elämää kohtaan.

Merja Larivaaran haave on, että teatterit ympäri Suomea keksisivät järjestää Seniorisopan kaltaisia päivätilaisuuksia.

– Tiloja olisi valmiina ja uskon, että monet kollegani innostuvat tällaisesta toiminnasta.

Merja Larivaara on jalkauttamassa myös kuvataidepainotteisen Myllytullin koulun yläasteen koululaisia vanhusten luokse. Kun rehtori Helena Pirilä innostui asiasta, hanke otti siivet alleen.

– Yläasteikäiset nuoret ovat käyttämätön voimavara! Ja nuorille, joilla ei ole isovanhempia, on tärkeää saada yhteys vanhempiin ihmisiin. 

Merja Larivaaran elämäntilanne antaa nyt mahdollisuuden moneen.

– En pystynyt vuosikausiin pienten lasten äitinä ja työni ohella osallistumaan, mutta nyt voin tehdä sitä. Tulevaa ei kannata murehtia liikaa, ja huonoa omaatuntoa menneistä ei pidä kantaa mukanaan. 

Hän sanoo pyrkineensä välttämään itsensä syyllistämistä.

– En silti voi sanoa, etten katuisi mitään. 

Monet ratkaisut ovat osoittautuneet kuitenkin jälkeenpäin oikeiksi.

Kun tekee paljon, saa enemmän aikaiseksi. Merja Larivaaran läheisistä naisystävistä moni on häntä vanhempi, ja hän katsoo ihaillen heidän energisyyttään.

– Asiat ruokkivat toisiaan, ja kun tekemisen meininki pysyy yllä, uteliaisuus elämää kohtaan säilyy. Aina on parempi tehdä kuin olla tekemättä.

Larivaaralla itsellään energiaa riittää, kun perheen pikkupojatkin ovat jo 11- ja 10-vuotiaita. Hän on pääroolissa syksyn ohjelmistossa jatkavassa Addams Familyssa ja 13. marraskuuta ensi-iltaan tulevassa, Satu Rasilan ohjaamassa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -näytelmässä. Se on palkitun ruotsalaiskirjailija Linda Olssonin esikoisteoksesta dramatisoitu näytelmä, joka kertoo kahden eri-ikäisen naisen ystävyydestä. Toista naisroolia näyttelee Anneli Niskanen.

– Linda Olsson pääsee ensi-iltaamme, mistä olen erityisen iloinen, Merja Larivaara sanoo.

Ja aivan kuin Oulussa ei olisi riittävästi tekemistä, hän ja Kari-Pekka Toivonen tekevät töitä myös Porvoon Taidetehtaan Jokiteatterissa.

– Viikoittain tulee matkustettua etelään ja takaisin.

Oulussa on juuri nyt elämän arvokkaimmat asiat, vielä kotona asuvat pikkupojat, työ kaupunginteatterissa ja isä.

– Isästä on tullut niin pieni, pieni lintunen, Merja Larivaara sanoo hellästi. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Jouni Harala

Julkaistu: 4.12.2015