Apu

Merikotkan pelastajien ongelma: elpynyt kotkakanta uhkaa muiden lintujen selviytymistä

Merikotkan pelastajien ongelma: elpynyt kotkakanta uhkaa muiden lintujen selviytymistä
Jouko Högmander ja Jouko Lehtonen olivat 1960-luvulla pelastamassa merikotkaa sukupuutolta. Nyt he rakentavat pesäsuojia haahkoille, joiden kanta on romahtanut.
Julkaistu: 1.11.2018
Jouko Högmander, 68, parkkeeraa Arkipelagia-seuran veneen pienen kallioisen saaren kylkeen ja opastaa ystäväänsä, hänkin Jouko nimeltään, heittämään ankkurin veteen. Sitten ryhdymme töihin.
Muodostamme ketjun, jotta saamme tyhjennettyä veneen rakennusmateriaaleista. Siirrämme vanerilevyt yksitellen rantakiville, joissa näkyy merkkejä täällä kesän aikana asuneista linnuista. Haahkojen lähdettyä muuttomatkalle merimetsot ovat pitäneet saarta lepopaikkanaan.
– Ennen kuin aloitamme varsinaiset työt, ehdotan, että pidämme lakisääteisen kahvitauon, Jouko Högmander virnistää.
Jouko Lehtonen, 65, ja minä emme pane hanttiin. Ympärillämme aukeavat upeat merelliset näkymät Seilin saariston luonnonsuojelualueella, ja olisi rikollista olla ihailematta maisemia hetki. Saarten lehtipuut loistavat ruskan kyllästämissä väreissä, ja aurinko hehkuu tummanharmaiden pilvien läpi teräväpiirteisenä pallona. Tuuli puhaltaa uneliaasti, lokakuinen perjantaiaamu on tyyni ja lämmin.
Läheisen saaren yläpuolella ilmavirtojen pyörteissä liitelee suuri lintu, josta ei voi erehtyä: merikotka. Se on nykyään yleinen näky näillä vesialueilla ja erottamaton osa molempien Joukojen suhdetta Saaristomeren luontoon. Miehet ovat työskennelleet yhdessä näillä vesillä jo miltei viisi vuosikymmentä. Kaikki alkoi merikotkasta.

Merikotkakanta kävi kuilun partaalla

Merikotkan hälyttävä tilanne alkoi paljastua lintuharrastajille 1960-luvun loppupuolella. Ympäristömyrkyt olivat heikentäneet kotkia, minkä lisäksi vaino koitui monen petolinnun kohtaloksi. Niitä ammuttiin ja pesiä tuhottiin systemaattisesti. Maamme merikotkakanta oli kuilun partaalla.
– Suojelutyö alkoi hyvin käytännönläheisesti. Meitä oli joukko motivoituneita luonnonharrastajia, ja aloimme talvisin kärrätä näille seuduille maatiloilta saamiamme sianruhoja merikotkien ruoaksi, Jouko Högmander toteaa.
– Monet paikalliset pitivät meitä hulluina, ja ihan rehellisesti sanoen emme itsekään tienneet, auttaisiko myrkytön ravinto kotkia.
Jouko Högmander (vas.) ja Jouko Lehtonen (oik.) perehdyttivät Avun luontomies Kimmo Ohtosen Saaristomeren syksyiseen luontoon. Jouko Högmander näyttää, kuinka suurista karahkoista kotka rakentaa pesänsä.
Talviruokinnan lisäksi lintuharrastajien vapaaehtoisjoukko alkoi keväisin etsiä viimeisten merikotkien pesiä saaristosta. Pesiä ei juuri löytynyt, vain vanhoja, vuosia sitten autioituneita risukasoja. Merkkejä elävästä merikotkasta sai harvoin, sillä vainon takia se oli arka ja piileskeli.
Viimeiset merikotkat elivät Saaristomeren syrjäisimmissä kolkissa, joihin ihmisen oli käytännössä mahdotonta mennä omin jaloin.
Pyörä oli kuitenkin lähtenyt pyörimään, ja suojelutyöhön osallistuvien asiantuntijoiden ja harrastajien määrä kasvoi entisestään. Vuonna 1972 luontojärjestö WWF perusti virallisen merikotkatyöryhmän, joka organisoi talviruokintaa, pesäpaikkojen suojelua ja tutkimusta. Jouko Högmander on yksi ryhmän perustajajäsenistä ja nykyinen puheenjohtaja.
Työryhmän perustamisen aikoihin tilanne näytti lähes toivottomalta. Suomesta tunnettiin vain parikymmentä reviiriä, ja jäljellä olevien pesivien kotkien lisään­tymiskyky oli alentunut ympäristömyrk­kyjen takia. Vuoden 1975 laskentojen mukaan ainoastaan neljä poikasta kuoriutui. Lähtökohdat lajin pelastusyritykselle olivat surkeat. Moni pessimisti olisi varmasti lyönyt hanskat tiskiin.

Vastoin odotuksia kanta saatiin elpymään

Pitkäjänteinen suojelutyö kuitenkin kannatti. Vastoin kaikkia odotuksia maamme merikotkakanta saatiin hiljalleen elpymään. Kanta on noussut tasaista tahtia viime vuosien ajan, ja nykyään merikotkan tilanne näyttää koko rannikkoalueella hyvältä. Suomessa syntyi tänä vuonna WWF:n merikotkatyöryhmän arvioiden mukaan noin 450 merikotkan poikasta.
Kuunnellessani Joukojen merikotkahistoriikkia, tajuan, että siinä on jotain olennaista myös tästä ajasta. Normaalisti luonto- ja ympäristöasioista puhuttaessa huono uutinen seuraa toista. On uhkakuvia ja vielä suurempia uhkakuvia. Moni kärsii ympäristöahdistuksesta, vaikka päätä ei pitäisi pistää pensaaseen vaan ryhtyä käytännön toimiin. Se on usein helpommin sanottu kuin tehty. Sana talkoot elää nykyään ennen kaikkea poliittisessa retoriikassa.

Hullunkurisimmat ideat saattavat olla parhaita

Merikotkan tarina osoittaa, miten toivottomiltakin näyttävien tilanteiden edessä monesti juuri hullunkurisimmat ideat saattavat olla käänteentekeviä. Tulkintani saa molemmat Joukot hymähtämään, sillä he näkevät asian hieman vähemmän mahtipontisesti.
– Olemme molemmat onnekkaita, että pääsimme aikoinaan mukaan näin mielenkiintoiseen hommaan yhdessä muiden lintuharrastajien kanssa, Jouko Lehtonen toteaa kaimansa nyökkäillessä.
– Minulle kyse on koko meren hyvinvoinnista, johon vaikuttavat monet palaset. Merikotka kertoo meille tärkeää tietoa Itämeren tilasta, sillä ravintoketjun huipulla se reagoi ensimmäisten joukossa koko ekosysteemiä koskeviin muutoksiin, kuten ympäristömyrkkyjen lisääntymiseen. Kun aloitimme työn 60-luvulla, merikotkakannan romahdus Itämeren rannikoilla paljasti DDT:n ja PCB:n myrkyttäneen meren ravintoketjuja, Jouko Högmander jatkaa.
Vaikka merikotkalla menee nykyään hyvin, sen tarkka seuraaminen on tärkeää koko meriluonnon kannalta.
Merikotkan tarina ilmentää myös sitä, miten kauan kestää ja kuinka paljon työtä vaaditaan uhanalaisen lajin auttamiseksi takaisin elontielle. Jos se on ylipäätään mahdollista. Merikotkan kohdalla siihen meni neljä vuosikymmentä. Tässä ajassa meriluonto on kokenut monia muutoksia sekä hyvään että huonoon suuntaan. Samalla kun merikotkakanta on noussut merkittävästi, toiset merilintulajit ovat taantuneet.
Tästä pääsemmekin kätevästi siihen, miksi kaksikko on saapunut vanerilevykasan ja työkalupakin kanssa tälle pienelle saarelle.

Vanerimökit suojaavat pesiviä haahkoja

Olemme ylittäneet pahasti lakisääteisen kahvitauon pituuden. On aika lopettaa jutustelu ja pistää hihat heilumaan. Jouko Högmander virittelee sähköporakonetta ja katselee edessään odottavaa vanerilevykasaa. Hänen ajatuksensa ovat selvästi tämän päivän urakassa, uudessa suojelutyöprojektissa.
– Rupeamme kasaamaan pesälaatikoita. Hae sinä rannasta suuria kiviä, jotka pitävät ne paikoillaan pahimmissakin myrskyissä, Jouko Högmander neuvoo.
Suojapesät laitetaan samoille paikoille, joissa haahkaemot pesivät menneenä kesänä taivasalla. Avun luontomies palaa herrojen kanssa saarelle ensi keväänä katsomaan, ovatko haahkat ottaneet pesät omakseen.
Parissa tunnissa Joukot kokoavat ruuvien avulla vanerilevyt yhteen, ja pieni saari on saanut uuden ilmeen. Sen vehreään keskustaan on noussut 15 pesälaatikkoa, neljä tasakattoista, yksitoista harjakattoista. Ne kököttävät toistensa naapureina kuin siirtolapuutarhamökkien pienoismallit. Rakennusurakoitsijan töistä eläkkeellä oleva Jouko Lehtonen katselee työn tulosta.
– Vaikka aloitin työurani aikoinaan tasakattourakoitsijana, olen sittemmin hyväksynyt harjakatotkin. Nyt tosin tärkeintä on se, että rakennelmamme kelpaisivat tämän saaren kesäasukeille, hän naurahtaa.
Joukot kutsuvat pieniä mökkejä pesäsuojiksi.
– Pesäsuojien yksinkertainen tarkoitus on suojella hautovia haahkaemoja niitä saalistavilta merikotkilta, Jouko Högmander kertoo ja lisää, että tänä kesänä tällä saarella pesi 28 haahkaparia.
Jos sama määrä lintuja palaa saarelle ensi keväänä, ainakin osa niistä saisi suojaisan pesäpaikan eikä niiden tarvitsisi pesiä taivasalla, jolloin ne ovat helppoa ruokaa alueella saalistaville merikotkille. Lisäksi kaksikko aikoo syksyn aikana viedä suojapesiä muutamaan muuhun saareen, jossa haahkat ovat pesineet.
Siis hetkinen. Miten tässä on näin päässyt käymään? Kaksikko on ollut vapaaehtoisten joukossa pelastamassa Suomen merikotkakantaa, mutta nykyään heidän työhönsä kuuluu suojella toista luonnonvaraista lintulajia sen kynsiltä.
– Luonto on etenkin meidän ihmisten toimien takia jatkuvien muutosten edessä. Saaristomeren haahkakanta oli hyvinvoiva aina 1990-luvulle, kunnes se romahti 2000-luvulla, Jouko Lehtonen toteaa.
Tämä viittaisi siihen, että merikotkakanta on noussut samaa tahtia kuin haahkakanta on taantunut.
Jälleen kerran on aika pitää lakisääteinen kahvitauko.

Haahkoilla monta vihollista

Joukot kertovat, että haahkakannan romahdukseen näyttävät vaikuttaneen useat eri tekijät, kuten Itämeren rehevöityminen, ympäristömyrkyt ja öljypäästöt. Kaikki ne vaikuttavat lajin selviytymiseen niin Suomen rannikolla kuin sen talvehtimisalueillakin. Tämän lisäksi rannikoiden runsaslukuiset vieraslajit minkki ja supikoira tappavat suuria määriä haahkoja ja muita merilintulajeja. Silti nykytiedon valossa näyttää siltä, että merkittävin tekijä haahkan ahdinkoon on merikotka.
Näiden tietojen valossa WWF:n merikotkatyöryhmä on siirtänyt Saaristomeren suojelutyön painopisteen merikotkasta toisiin lajeihin, kuten haahkaan.
– Ennen esimerkiksi eräällä Vänön ulkosaaristoalueella pesi parhaimmillaan 250 haahkaparia, joista nykyään on jäljellä vain kymmenkunta. Merikotkakannan runsastuminen on työntänyt haahkaa Saaristomeren sisempiin osiin, vaikka ulkosaaristossa olisi sille eniten ravintoa eli sinisimpukoita. Haahkat ovat pattitilanteessa. Täällä Seilin alueella sinisimpukoita on reilusti vähemmän, mutta puustoiset saaret antavat enemmän suojaa kuin ulkosaariston karut luodot, Jouko Högmander kertoo.
Merikotkan lisääntyminen on myös vaikuttanut haahkan suhtautumiseen ihmistä kohtaan. Tietyillä saarilla, kuten Bengtskärin majakkasaaressa, haahkat ovat hakeutuneet pesimään ihmisasutusten lähettyville.
– Ne käyttävät paikallisia asukkaita ihmiskilpinä merikotkia vastaan, Jouko Lehtonen toteaa.
Haahka oli 1990-luvulla tuttu näky ulkosaaristossa. Sittemmin Suomen haahkakanta on romahtanut alle puoleen. Tietyillä alueilla taantuma on ollut vielä jyrkempää. Turun ulkosaariston haahkakanta on huvennut 95 prosenttia reilussa kahdessa vuosikymmenessä.
Merikotkan tarina kiteyttää myös sen, että asioilla on aina monta puolta.
– Ravintoketjun huipulla merikotka säätelee muiden lajien kantoja maalla, merellä ja ilmassa. Hyvinvoiva merikotkakanta on osittain vaikuttanut siihen, että monen paikallisen riesana pitämän merimetson kannan kasvu on pysähtynyt ja merilokkien ja harmaalokkien kannat ovat kääntyneet laskuun.
Välisaaristossa, kuten täällä Seilin alueella, merikotkan pääravintoa ovat etenkin särkikalat ja hauki, joita ihminen ei pidä arvossa. Tämän lisäksi se saalistaa pienpetoja, Jouko Högmander selittää.
Ehkä näiden syiden takia paikallisten suhtautuminen merikotkaan on vuosikymmenten edetessä parantunut, ja vaino on vähentynyt merkittävästi.

Yritys ja erehdys

Uljaan ja voimakkaan merikotkan ympärille rakentuu tuhatpalainen palapeli, jossa ihminen on keskiössä niin ongelmien syntymisessä kuin niiden ratkaisussakin.
Mutta miltä näyttää haahkan tulevaisuus? Voiko insinöörimäinen ratkaisu pelastaa sen?
– Suojapesäprojektimme on vasta alkutekijöissään. Viime vuonna veimme 36 tasakattoista pesälaatikkoa ulkosaaristoon hyville sinisimpukkamaille, mutta siellä työ ei ainakaan vielä tuottanut tulosta. Kenties haahkakanta ehti pudota liian pieneksi, ja merikotkien aiheuttama saalistuspaine on siellä liian kova, Jouko Högmander sanoo.
– Tätä tämä on: menemme eteenpäin yritys ja erehdys -tyylisesti, mikä vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Nyt pistämme paukut tänne välisaaristoon, missä haahkoja on enemmän jäljellä. Annamme niille mahdollisuuden keskinäiseen oppimiseen. Jos yksi pari huolii pesäsuojan, toivottavasti muut seuraavat perässä.
Jouko Lehtonen nyökyttelee kollegansa mietteille.
– On kuitenkin mukavaa huomata, että paikalliset ja mökkiläiset ovat jo ilmaisseet kiinnostuksensa osallistua haahkan auttamiseen. Seuraavaksi keskustelemme paikallisen riistaporukan kanssa yhteistyömahdollisuuksista, jos heiltä löytyisi kiinnostusta lähteä mukaan suojapesien rakennustalkoisiin.
Työt on tehty tältä päivältä ja kahvit juotu termarista. On aika suunnata takaisin maihin viikonlopun viettoon.
Veneemme lipuessa pois saarelta Joukot tarkastavat rakennusmestareiden elkein, miltä suojapesien mökkikylä näyttää mereltä katsottuna.
– Kyse on vielä kokeilusta, joten tuloksista ei ole tietoa. Olen kuitenkin varovaisen optimistinen, että täällä homma voisi onnistua. Jos pesäsuojat auttaisivat vähentämään haahkaemojen kuolleisuutta, se voisi pitkällä aikavälillä auttaa koko Saaristomeren haahkakantaa, Jouko Högmander toteaa.
Jälleen kerran lintuharrastajat, jotka aloittivat Saaristomeren suojelutyöt täällä miltei viisi vuosikymmentä sitten, ovat uuden tuntemattoman edessä. Vietettyäni päivän kahden Joukon seurassa olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että optimismi ja tekemisen meininki, joilla merikotka aikoinaan pelastettiin, ei ole hiipunut.
Kättä päälle, palaamme saarelle ensi keväänä.
Kommentoi »