Lumi verhosi maan ja karvahatut Hakaniemen rantaan kerääntyneiden ihmisten päitä, kun tammikuun 14. päivä vuonna 1990 keskellä Helsinkiä paljastettiin kiistelty ja kohun aiheuttanut monumentti. Lähes kymmenmetrinen Maailmanrauha-veistos oli lahja Moskovalta Helsingille, ja tuona sydäntalven päivänä 32 vuotta sitten joukko paikalle kerääntyneitä kaupunkilaisia todisti ensimmäistä kertaa sen muotoja. Komea veistos olikin: siinä joukko kookkaita ihmishahmoja pitelee käsissään lehvin koristeltua maapalloa samaan aikaan kun vapaana olevat kädet kohoavat rauhannyrkissä kohti taivasta.

Tilaisuudessa puhunut Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskivi luonnehti teosta ”intohimoiseksi, selkeäksi ja konkreettiseksi vetoomukseksi rauhan ja ystävyyden puolesta”. Tuolle kaikelle olikin maailmassa tilausta – kylmä sota oli raastanut valtioiden välisiä suhteita vuosikymmeniä ja jakanut maailman kovakouraisesti itään ja länteen, sosialistiseen ja kapitalistiseen leiriin, ja sen kaiken keskellä Suomi oli taiteillut kieli keskellä suuta. Siksi myös patsas oli aiheuttanut julkisen kiistan. Monien mielestä Maailmanrauha oli ”pysähtyneisyyden ajan muistomerkki”, eikä sitä olisi koskaan pitänyt vastaanottaa.

Virallisesti Helsinki kuitenkin tervehti lahjaa ilolla. Julkistustilaisuudessa Raimo Ilaskivi, Moskovan kaupunginjohtaja Valeri Saikin ja monet muut silmäätekevät ravistivat kättä ja kehuivat kilpaa maiden välisiä ystävyyssuhteita. Mutta vaikka Berliinin muuri oli murtunut vain kaksi kuukautta aiemmin ja maailmanpolitiikan tuulet puhalsivat historiallisella voimalla, kukaan heistä ei tiennyt, että vain lyhyen hetken kuluttua maailma muuttuisi pysyvästi toisenlaiseksi.

Elokuussa 1991, puolitoista vuotta myöhemmin, Neuvostoliitto lakkasi olemasta, Baltian maat itsenäistyivät ja kylmä sota päättyi. Se kaikki olisi voinut tarkoittaa uuden, demokraattisen Venäjän syntyä. Ja hetken ajan näyttikin, että niin tapahtuu.

Kunnes 24. helmikuuta vuonna 2022 Venäjä teki siirron, joka muutti sekä sen että maailman suunnan kenties pysyvästi.

Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan ensimmäisenä päivänä tasavallan presidentti Sauli Niinistö tiivisti monien tuntemukset toteamalla, kuinka ”ennakkovaroituksista huolimatta tämä aamu on ollut meille kaikille järkytys”.

”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät”, Niinistö sanoi.

Järkytys sodasta 2020-luvun Euroopassa oli käsin kosketeltava ja levisi kulovalkean lailla myös Suomessa. Se sai aikaan kiivaan keskustelun siitä, olisiko Ukrainan kohtalo mahdollinen myös Suomessa tai Baltian maissa. Sivuvirtana virisi väittely myös siitä, oliko Suomessa syytä siivota katukuvasta kaikki Venäjään liittyvä pois. Sen keskustelun keskiöön joutui Maailmanrauha-veistos. Patsas oli jo päätetty siirtää tulevana syksynä varastoon Hakaniemestä siltaremontin alta, mutta nyt äänenpainot kovenivat – veistoksen eteen tuotiin Putinin vastaisia kylttejä ja patsas vaadittiin hävitettäväksi lopullisesti.

Maailmanrauha oli mennyttä, niin monella eri tasolla.

Mitä näiden 32 vuoden aikana oikein oli tapahtunut?

Huhtikuinen keskiviikkoiltapäivä aukenee Etelä-Helsingissä aurinkoisena ja lämpimänä. Pitkän talven jälkeen terassit levittäytyvät jälleen kaduille, valo häikäisee, katupöly tanssii ilmassa. Korkeavuorenkadulla Café Succèsissa mies kumartuu naapuripöytään päin ja aloittaa keskustelun.

”No, liittyykö Suomi Natoon?” hän kysyy.

”Liittyy”, naapuripöytä vastaa.

”Entä Ruotsi?”

”Liittyy.”

Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti kertaheitolla maailman, ja sen mukana suomalaisen small talkin.

Mutta minä en ole tullut tänne puhumaan smalltalkia vaan Venäjästä. Ulkopoliittisen instituutin johtava Venäjä-tutkija Sinikukka Saari on luvannut auttaa minua ymmärtämään, mikä kaikki vuosikymmenten varrella on vaikuttanut siihen, että nyt, 2020-luvun Euroopassa, käynnissä on sota – se, minkä estämiseksi perustettiin maailman suurimmaksi rauhan projektiksi julistettu Euroopan unioni ja tehtiin muutenkin kaikki mahdollinen. Vai tehtiinkö? Se kysymys on leijaillut julkisessa keskustelussa sodan alkamisesta lähtien.

Kysymys on vaivannut myös minua. Kun vuonna 1989 Berliinin muuri murtui, olin yhdeksänvuotias. Istuin television edessä uutisten äärellä ja itkin. Muurin murtuminen ja sitä seurannut reaalisosialististen valtioiden romahdus ravisteli lapsena turvallisuudentunnettani tavalla, joka vavahdutti pitkään. Perheeni asui lapsuudessani Itä-Berliinissä neljä vuotta, ja sinä aikana sosialististen maiden johtajien kasvot iskostuivat mieleeni yhtä voimakkaina kuin Nukkumatti ja itäsaksalaisten liikennevalojen Ampelmann-hahmo. Sosialististen maiden johtajien syrjäyttäminen, kivenheiton päässä kotitalostani sijainneen muurin kaataminen ja tuttujen valtioiden rajojen siirtäminen tuntui siltä kuin koko maailmalta olisi kadonnut pohja.

Kunnes hieman kasvoin. Silloin aloin ajatella, että maailma muuttuu, ja ehdottomasti parempaan päin. Saksan suhteen muutokset jäivät silti vaivaamaan minua vuosiksi. Niiden osalta sain rauhan vasta kirjoitettuani aihetta käsittelevän romaanin.

Mutta Venäjä – sen edessä tuntuu koko ajan, ettei ymmärrä maailmasta mitään.

Sinikukka Saari on tästä kaikesta puhumiseen juuri oikea henkilö. Hän väitteli vuonna 2007 London School of Economic­sista aiheenaan eurooppalaisten organisaatioiden ja Venäjän välinen ihmisoikeustyö. Opintojensa jälkeen hän on työskennellyt ulkoministeriössä, euiss-tutkimuslaitoksessa Pariisissa, EU:n tarkkailumissiossa Georgian pääkaupungissa Tbilisissä sekä nyt Ulkopoliittisessa instituutissa, jossa hänen tutkimusaluettaan ovat esimerkiksi Venäjän ulkopolitiikka, EU:n ja Suomen Venäjä-politiikka sekä entisen Neuvostoliiton alueen konfliktit.

Viime aikojen tapahtumat ovat pitäneet Venäjä-asiantuntijat kiireisinä, niin myös Saaren. Kysytään siis heti: oliko Venäjän hyökkäys Ukrainaan Saarelle yllätys?

”Ei kyllä ollut”, Saari vastaa epäröimättä. ”Kun on tarkkaillut tilannetta lähietäisyydeltä 20 vuotta, niin onhan tien­viittoja matkan varrella ollut vaikka kuinka. Ihminen, joka seuraa Venäjää lähinnä sellaisina hetkinä, kun tapahtuu jotakin suurta kuten vaalit, saattaa ajatella, että miten tässä nyt näin kävi. Mutta meille Venäjää työksemme seuraaville tämä ei ollut kovin yllättävää.”

Se on hätkähdyttävä vastaus, sillä jos tutkijat ovat pitäneet tätä kehityskulkua todennäköisenä, miten se olisi voinut tulla yllätyksenä päättäjillekään. Silti sekä Euroopan että muun maailman demokratioiden johtajat näyttivät uutiskuvissa aidosti järkyttyneiltä Venäjän brutaalin hyökkäyksen edessä, niin myös Sauli Niinistö naamioiden riisumisesta puhuessaan.

Saari nyökkäilee.

”Se on komea kielikuva, mutta kyllä ne naamiot on laskettu jo aiemmin. Kun [oppositiojohtaja Aleksei] Navalnyi vuonna 2020 yritettiin salamurhata ja laitettiin vankilaan, niin eikö se jo ollut ainakin jonkinlainen naamioiden lasku?”

Niin, Venäjän viime vuosikymmenistä ei voi puhua puhumatta samalla myös oppositiopoliitikkojen, toimittajien ja ihmisoikeusaktivistien salamurhista ja vangitsemisista. Mutta mennään siihen vähän myöhemmin. Ymmärtääkseen Venäjän nykytilaa on käytävä ensin vähän kauempana.

Jeltsin jäänee ilman muuta Venäjän historiaan tärkeänä uudistusten alullepanijana. Silti hänen lopullinen asemansa historiankirjoituksessa määräytyy vasta tulevien neljän vuoden aikana.

Näin kirjoitti Helsingin Sanomat heinäkuussa 1996. Venäjällä oli eletty Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen viisi vuotta sekavaa aikaa, ja ensimmäisten vapaiden presidentinvaalien voittajaksi oli julistettu 65-vuotias siperialaissyntyinen Boris Jeltsin. Hänen valinnastaan kertovassa jutussa Helsingin Sanomat kirjoitti, kuinka Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen jokainen tiesi, että edessä oli valtavia ongelmia. Nuo ongelmat olivat hallinnollisia, taloudellisia ja myös psykologisia, kun ”ylhäältä tulleisiin käskyihin tottunutta kansaa vaadittiin ajattelemaan omilla aivoillaan”.

Helsingin Sanomien mukaan nyt näytti kuitenkin, että osa noista ongelmista oli ratkeamassa. Sen osoittivat päättyneet presidentinvaalit, jotka todistivat demokratian juurtumisesta Venäjälle, lehti kirjoitti.

Se oli rohkea ja optimistinen tulkinta, sillä näissä vaaleissa valtaa myytiin ensimmäistä kertaa oligarkeille, liikemiehille, jotka olivat rikastuneet valtion omaisuuden yksityistämisellä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Venäjän ensimmäisissä vapaissa presidentinvaaleissa 1996 oligarkit rahoittivat Jeltsinin vaalikampanjaa, saivat vastalahjaksi osakkeita ja rikastuivat entisestään. Samalla he ostivat vaikutusvaltaa päätöksenteossa ja tottuivat uusiin sääntöihin, Jeltsinin sääntöihin. Ne menivät jotakuinkin niin, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Todennäköisesti vaalit eivät myöskään olleet rehelliset eikä Jeltsin todellinen voittaja. Vastaehdokas, kommunistisen puolueen Gennadi Zjuganov, oli kuitenkin uhkaava vaihtoehto sekä Venäjälle sisäpoliittisesti että ulkovaltojen näkökulmasta. Kommunisti Venäjän presidenttinä vuonna 1996 tuntui harvasta hyvältä idealta, ja ehkä osin siksi vaalien epädemokraattisuutta katseltiin läpi sormien.

Kun tänä päivänä pohdimme, mitä Venäjälle Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen oikein tapahtui ja mikä kaikki johti Ukrainan sodan alkamiseen, vuosi 1996 on Sinikukka Saaren mukaan ensimmäinen virstanpylväs. Sitä edeltävän viiden vuoden aikana Venäjällä oli jonkinlainen ikkuna auki aitoon demokratiaan, mutta vuonna 1996 se sulkeutui. Jeltsinin luomat uudet säännöt siunasivat korruption ja antoivat rahalle valtaa. Se kaikki jäi kuitenkin hyvien uutisten varjoon, sillä samaan aikaan Venäjä liittyi Euroopan neuvoston, maanosan johtavan ihmisoikeusjärjestön, jäseneksi. Se nähtiin merkittävänä askeleena kohti länttä.

Jeltsin pysyi vaalien jälkeen vallassa neljä vuotta. Sinä aikana hän erotti peräti neljä pääministeriä ja kaksi kertaa koko hallituksen. Elokuussa 1999 oli jälleen uuden pääministerin aika. Paikalle nostettiin verrattain nuori, vain 47-vuotias Vladimir Putin, joka oli turvallisuuspalvelu FSB:n johtaja ja Venäjän turvallisuusneuvoston sihteeri. Putin kannatti voimallisesti demokratiaa ja varoitteli totalitarismin paluun vaaroista. Hän oli voittanut Jeltsinin luottamuksen siitä huolimatta, että vuonna 1998 FSB:tä ja Putinia oli kohdannut skandaali.

Silloin joukko turvallisuuspalvelun työntekijöitä syytti FSB:tä rikoksista. Joukkoa johti everstiluutnantti Aleksandr Litvinenko. Hän väitti, että hänet oli määrätty tappamaan Jeltsinin liittolainen, liikemies Boris Berezovski. Skandaalin lopputulemana Putin erotti Litvinenkon, joka pakeni maasta ja josta tuli yksi äänekkäimmistä Putin-kriitikoista.

Vaikka Putin kenties toivoi niin, heidän yhteinen tarinansa ei päättynyt siihen. Mutta tuohon aikaan Putinilla oli muutakin ajateltavaa.

Vain noin kuukausi Putinin pääministeriksi nousun jälkeen Venäjällä räjähti kerrostalossa. Sitten toisessa, kolmannessa ja vielä neljännessä. Elo-syyskuussa 1999 Venäjää ravisteli niin sanottu kerrostalopommien sarja, jossa kuoli noin 300 ihmistä ja haavoittui arviolta tuhat.

Venäjä syytti iskuista Tšetšeniaa, jota vastaan se oli käynyt Jeltsinin määräämänä sotaa vuosina 1994–97. Ensimmäisen Tšetšenian sodan taustalla oli maan itsenäisyysjulistus Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tšetšenia ei koskaan ottanut kerrostaloiskuja nimiinsä, ja monet Putinin kriitikot, joukossaan Aleksandr Litvinenko ja tutkivaan journalismiin erikoistuneen Novaja Gazeta -lehden toimittaja Anna Politkovskaja, olivat vakuuttuneita, että todellisuudessa pommit olivat FSB:n tekosia ja ne oli räjäytetty oikeuttamaan toinen Tšetšenian sota. Sodan arkkitehtina toimi Vladimir Putin. Hän lähetti joukot maahan alle kaksi kuukautta pääministeriksi nousunsa jälkeen.

Sitten räjähti eräänlainen uutispommi: uudenvuodenaattona 1999 Boris Jeltsin ilmoitti vetäytyvänsä presidentin tehtävistä. Julkinen salaisuus oli, että Jeltsin oli alkoholisti, minkä lisäksi hän kärsi mittavista sydänongelmista. Hän nimitti virkaatekeväksi presidentiksi Putinin.

Jo seuraavana päivänä Putin piti ensimmäisen uudenvuodenpuheensa Venäjän presidenttinä. Siinä hän vannoi, että tekisi kaikkensa demokratian vahvistamiseksi ja vapaan tiedonvälityksen puolesta. Venäjän toiset presidentinvaalit järjestettiin kolme kuukautta myöhemmin, ja Putin valittiin.

Miten Venäjällä suhtauduttiin Putinin nousuun presidentiksi? Suurella ilolla, Sinikukka Saari sanoo. Nuorta Putinia pidettiin jämäkkänä, päättäväisenä ja edustavana, toisin kuin lukuisia kertoja julkisesti kännissä toilaillutta Jeltsiniä. Ja toinen Tšetšenian sota – se oli vain lisännyt Putinin kannatusta. Sitä on rauhaisan Suomen kontekstista hyvin vaikea ymmärtää, mutta Sinikukka Saaren mukaan suurvallat ovat ”aina vähän omanlaisiaan”.

”Suuri osa venäläisistä pitää tärkeänä sitä, että Venäjä on suurvalta, vaikkei siitä olisi heidän omassa elämässään mitään konkreettista hyötyä. Ja tietysti asiaan vaikuttaa myös historia ja se, kuinka kansa kärsi Venäjällä [toisen maailmansodan aikana]. Natsien tukahduttaminen oli yksi asioista, jotka saivat venäläiset kestämään ja ymmärtämään paikkansa historiassa. Surullista tietenkin on, että näihin historiallisiin narratiiveihin vedotaan myös nyt ja yritetään myydä tätäkin suurena isänmaallisena sotana.”

Ukrainan sota on ollut verinen ja kammottava, ja sitä oli totisesti myös toinen Tšetšenian sota. Venäjän tekemistä ihmisoikeusrikoksista, kuten kidutuksista, murhista ja antautuneiden sotavankien ja siviilien raiskaamisesta, raportoivat muun muassa kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch sekä Euroopan neuvosto. Tšetšenian sota oli myös ensimmäinen, jossa Putin valjasti asevoimat iskemään suoraan siviileihin ja jossa hän käytti kansainvälisten sopimusten vastaisia aseita, kuten rypälepommeja. Tšetšenian piiritetty pääkaupunki Groznyi, jonne oli saarrettu kymmeniä tuhansia siviilejä, pommitettiin maan tasalle. YK kutsui sitä maailman tuhoutuneimmaksi kaupungiksi. Joidenkin arvioiden mukaan 10–20 prosenttia Tšetšenian kansasta tapettiin. Tuhansia on edelleen kateissa.

Tšetšenian tapahtumat aktivoivat lukuisat toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit vastustamaan julmaa väkivaltaa julkisesti. Tapahtumista siis hyvin tiedettiin. Sen valossa ei voi olla kysymättä: kuinka länsimaissa ei herätty jo tuolloin, yli 20 vuotta sitten?

Keväisessä Berliinissä tuulee ja vihmoo vettä vaakatasossa. Olen tullut kaupunkiin työstämään Saksaan sijoittuvaa toista romaaniani, mutta ajatukset harhailevat toistuvasti Ukrainaan. Sen lippuja on kiinnitetty kaikkialle: rautatieasemalle, josta on muodostunut valtava vastaanottokeskus maahan saapuville pakolaisille, asuintalojen ikkunoihin ja parvekkeille, tavaratalon pääoviin, kirkkojen ja koulujen ja päiväkotien aitoihin.

Ei enää koskaan sotaa, lukee lapsen käsialalla kirjoitetussa kyltissä.

Vapaus Ukrainalle!

Antakaa maailman elää rauhassa!

Tavallisten ihmisten solidaarisuuden osoitukset tuntuvat lämpimiltä ja kauniilta mutta valtion virastojen Ukraina-liputukset lähinnä kiusallisilta. Siinä missä tavallisella kaduntallaajalla on kovin vähän vaikutusvaltaa siihen, miten Venäjän sotatoimiin vastataan, valtiolla tuota valtaa on. Ja Saksan päättäjät ovat tässä vaiheessa vastustaneet viikkojen ajan fossiilisten polttoaineiden tuonnin lopettamista Venäjältä.

Se kaikki on rahoittanut Venäjän sotakassaa Ukrainaa vastaan, ja siinä kontekstissa liputukset näyttäytyvät suorastaan irvokkaina.

Aluksi kaikki näytti historialliselta ja suorastaan häkellyttävältä: Sodan syttymistä seuraavana viikonloppuna Saksa päätti vahvistaa omaa puolustusbudjettiaan yli sadalla miljardilla eurolla ja sallia aseviennin Ukrainaan. Ne molemmat olivat valtavia, historiallisia päätöksiä. Erityisen merkittävän niistä tekevät toinen maailmansota sekä se, että Saksa edelleen potee siihen liittyvää syyllisyyttä. Päätös heijastui koko Eurooppaan, ja pian sekä aseavusta että puolustusbudjettien kasvattamisesta päättivät useat muutkin maat, niiden mukana Suomi. Samaan aikaan sekä Euroopan unioni että monet muut maailman maat asettivat Venäjälle ennennäkemättömän suuria taloudellisia pakotteita. Niiden funktio oli tehdä kerralla selväksi, että nyt meille riitti. Raja oli ylitetty.

Pakotteet eivät kuitenkaan lopettaneet sotaa.

Mitä pidemmälle sota on edennyt, sitä kipeämpiä päätöksiä Venäjän suhteen on ollut tehtävä. Kipeitä ne ovat siksi, että ne kolahtavat kovaa muihinkin kuin venäläisiin. Ja juuri siksi energian tuonnin lopettaminen on ollut erityisesti Saksalle vaikea pala.

Saksa on vuosien varrella köyttänyt itsensä tiiviisti kiinni Venäjään. Taustalla on ollut sinänsä kaunis ajatus rauhasta: Saksaa 16 vuotta hallinneen liittokansleri Angela Merkelin energiapoliittinen johtoajatus oli vuosien ajan, että Venäjä ja Putin pidetään aisoissa sitomalla maa Eurooppaan talous- ja energiasuhteilla. Keskinäinen riippuvuus loi eräänlaisen kauhun tasapainon, joka toimi niin kauan kuin Merkel oli vallassa mutta päättyi nopeasti hänen valtakautensa jälkeen. Silloin selväksi kävi, että Putinia eivät taloussuhteet kiinnosta, ainakaan yhtä paljon kuin naapurimaiden valloittaminen sotatoimin.

Nyt pelkona on, että ilman venäläistä energiaa saksalaiset kodit kylmenevät ja lukuisat yritykset joutuvat pysäyttämään toimintansa. Joidenkin taloustieteilijöiden mukaan venäläisten polttoaineiden katoaminen markkinoilta johtaisi Saksan keskivaikeaan taantumaan. Se on kahden vuoden koronakriisin jälkeen vaikea pala niellä.

Niin vaikea, että Saksan nykyinen liittokansleri Olaf Scholz on näyttänyt mieluummin katselevan kansanmurhaa Euroopassa vuonna 2022.

Vaikea tilanne on monessa muussakin maassa, joihin saksalainen ajattelutapa levisi viime vuosikymmenten aikana. Filosofia, jonka mukaan parhaiten Venäjän demokratiakehitykseen vaikutettiin juuri pehmeillä keinoilla, muodostui valtavirraksi. Näin siitä huolimatta, että vuosi vuodelta Venäjä ajautui yhä kauemmaksi niistä demokratian ihanteista, joita tuore presidentti Vladimir Putin ensimmäisessä uudenvuoden puheessaan oli nostanut esiin.

Venäjä-tutkija Sinikukka Saaren mukaan riski maiden välisten talouksien sitomisesta toisiinsa oli tietoinen, myös Suomessa.

”Kyllähän monet sanoivat, että tämä on hullua, mutta liike-elämän eliitti ajatteli, että riski esimerkiksi Fennovoiman suhteen kannattaa ottaa. Että pystymme hallitsemaan riskejä. Siihen uskottiin paljolti siksi, että suomalaisilla oli rakentava suhde ja keskusteluyhteys Venäjän johtoon. Mutta nyt joudumme vain hyväksymään, että Venäjä valitsi toisenlaisen tien.”

Ymmärtääkseni Venäjän lähivuosikymmeniä ja kehityskaarta rakennan kotini seinälle aikajanan. Se koostuu kymmenistä post-it-lapuista, jotka alkavat vuodesta 1996 ja päättyvät vuoteen 2022. Niiden äärellä mieleen nousee kaikenlaisia muistoja vuosikymmenten varrelta.

Kuinka joulukuussa 1996 seisoskelin ystävieni kanssa silloisen kotikaupunkini Loviisan torin reunalla ja tupakka sormissani katselin, kuinka Suomen viimeinen ydinjätekuljetus lipui läpi kaupungin kohti Venäjää.

Kuinka muutama vuosi myöhemmin olin juuri astunut ulos ydinvoimalan pimiöstä, jossa kehitin kesätyönäni reaktorin sisältä kuvattuja röntgenfilmejä, kun kuulin radiosta uutisen: venäläinen ydinsukellusvene Kursk oli räjähtänyt ja vajonnut pohjaan Jäämerellä, koko 118-henkisen miehistön uskottiin kuolleen.

Tuolloin 19-vuotiaana en sitä tiennyt, mutta juuri Kurskin­ uppoaminen sai Putinin ottamaan oligarkkien hallitsemat televisiokanavat aiempaa vahvemmin hallintaansa. Kurskin kohtalo oli venäläisille kova paikka ja Putinin ensimmäisen presidenttikauden suurin tragedia, ja tiedotusvälineissä Putin näytti sen äärellä välinpitämättömältä. Epäselvää on, johtuiko välinpitämättömyys puutteellisesta tiedonsaannista vai siitä, ettei presidentti oikeasti ollut erityisen järkyttynyt, mutta tapahtumat saivat Putinin tarttumaan tiukalla kädellä tiedotusvälineisiin.

Erityisen karvaasti oligarkkien tekemisiin puuttumisen sai kokea öljy-yhtiö Jukosin pääomistaja ja johtaja Mihail Hodorkovski. 2000-luvun alussa Hodorkovski oli Venäjän vaikutusvaltaisimpia oligarkkeja ja Venäjän rikkain mies. Omaisuutensa hän oli tehnyt Jukosin yksityistämisen myötä 1990-luvun alussa. Hodorkovski, kuten muutkin oligarkit, oli tottunut Jeltsinin sääntöihin, mutta vuonna 2003 hän sai tuntea muutoksen nahoissaan.

Tapahtui seuraavaa: Hodorkovski kritisoi julkisesti Putinia siitä, ettei tämän aloittama korruption vastainen taistelu ulottunut presidentin lähipiiriin. Hän myös puhui parlamentarismin laajentamisen puolesta ja esitti presidentin vallan kaventamista. Se sai Putinin tarttumaan Jukosin vero-ongelmiin. Sellainen ei ollut tuohon aikaan Venäjällä tapana. Hodorkovski puolusti toimiaan ja ilmoitti, että lähtisi mieluummin oikeuteen kuin maanpakoon. Lokakuussa 2003 hänet pidätettiin.

Sinikukka Saaren mukaan Hodorkovskin pidätys ja sitä vuonna 2005 seurannut pitkä vankeusrangaistus ovat yksi Venäjän lähihistorian merkittävimmistä virstanpylväistä.

”Silloin sisäinen kehitys lähti kohti oligarkkien vallan kaventamista ja silovikkien vallan lisäämistä”, hän sanoo.

Silovikit ovat eri turvallisuus- ja puolustuselinten luotettuja miehiä, ja tänä päivänä Putinin hyvin pieneksi kutistunut lähipiiri koostuu Saaren mukaan pelkästään heistä. Vaikka moni on Ukrainan sodan alettua pohtinut, olisiko tästä Putinin likeisimmästä lähipiiristä palatsivallankumouksen tekijöiksi, Saari ei siihen usko. Silovikit ovat omissa näkemyksissään vähintään yhtä ankaria kuin Putin, minkä lisäksi heillä itselläänkin on kädet veressä. Siksi kannattavinta on pysytellä Putinin rinnalla.

Vielä valtakautensa alkuvaiheessa Putin kuunteli Saaren mukaan monenlaisia ihmisryhmiä.

”Heihin kuului sekä oligarkkeja että venäläisessä kontekstissa liberaaleja ja pragmaattisia teknokraatteja, jotka kannattivat markkinataloutta. Hodorkovskin pidätyksen jälkeen erityisesti oligarkit joutuivat ahtaalle. He saivat edelleen hallita valtion omaisuutta, pitää sitä ikään kuin lainassa ja rikastua, mutta omaisuus saatettiin myös ottaa milloin tahansa pois. Putin teki selväksi, että lopulta kaikki kuuluu kuitenkin valtiolle”, Saari sanoo.

Hodorkovski istui lopulta kymmenen vuotta vankilassa. Vapautumisensa jälkeen hän on elänyt maanpaossa Sveitsissä ja Isossa-Britanniassa ja kritisoinut niistä käsin voimakkaasti Putinia niin vuoden 2014 Krimin miehittämisestä kuin nykyisestäkin hyökkäyssodasta Ukrainaan.

Venäjän kontekstissa voinee ajatella, että vankeustuomiosta ja maanpaosta huolimatta Hodorkovskin kävi lopulta hyvin.

Hän selvisi kaikesta hengissä.

Moni muu ei ole ollut yhtä onnekas.

Vuosi 2003: Huhtikuussa liberaali kansanedustaja ja Putinin ja Tšetšenian sodan arvostelija Sergei Jušenkov ammutaan kotitalonsa luona. Heinäkuussa Novaja Gazetan varapäätoimittaja Juri Štšekotšihin kuolee myrkytystä viittaaviin oireisiin. Sekä Štšekotšihin että Jušenkov tutkivat Venäjän vuoden 1999 kerrostaloiskuja.

Vuosi 2006: 7. lokakuuta, Putinin 54-vuotissyntymäpäivänä Novaja Gazetan tutkiva toimittaja Anna Politkovskaja ammutaan kotitalonsa hissiin. Politkovskaja oli Tšetšenian sodan äänekkäimpiä kriitikoita ja paljastanut lukuisia Venäjän ihmisoikeusrikoksia. Hänet oli yritetty murhata jo aiemmin myrkyttämällä.

Marraskuussa kuolee myös Aleksandr Litvinenko. Hänet myrkytetään Lontoossa radioaktiivisella polonium-210-myrkyllä. Väitettyään vuonna 1999, että hänet oli määrätty tappamaan Jeltsinin liittolainen Boris Berezovski, Litvinenko oli paennut Isoon-Britanniaan, joka oli myöntänyt hänelle turvapaikan. Maanpaossa Litvinenko oli kirjoittanut paljastuskirjan, jossa hän kertoi FSB:n agenttien olleen osallisia Venäjän kerrostaloräjäytysten sarjassa. Vuonna 2021 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi päätöksensä Litvinenkon murhaan liittyen. Sen mukaan myrkytys oli Venäjän tilaama ja hyväksytetty presidentti Putinilla.

Myös asianajaja Stanislav Markelovin ja Novaja Gazetan toimittajan Anastasia Baburovan murhat 2009 liittyivät Tšetšeniaan. Markelov edusti ihmisoikeusjutuissa tšetšeenejä ja Baburova kirjoitti aiheesta. Samana vuonna tapettiin myös ihmisoikeusaktivisti ja dokumentaristi Natalia Estemirova. Hänet siepattiin ja murhattiin Tšetšeniassa, ja hänen ruumiinsa löytyi Ingušhiasta. Niin ikään Estemirova tutki Tšetšenian ihmisoikeusrikoksia. Juristi ja Venäjän valtiollisten yritysten korruptiota tutkinut Sergei Magnitski puolestaan kuoli vankilassa marraskuussa 2009. Venäläisen ihmisoikeusjärjestön Moscow Helsinki Groupin mukaan useat Venäjän sisäministeriön upseerit pahoinpitelivät Magnitskin kuoliaaksi.

Ja oligarkki Boris Berezovski, Vladimir Putinin yksi ankarimmista ja vaikutusvaltaisimmista arvostelijoista – hänet löydettiin hirtettynä Lontoon-kotinsa kylpyhuoneesta maaliskuussa 2013. Kuolemaa väitettiin itsemurhaksi, mutta Bere­zovskin lähipiiri kiisti sen mahdollisuuden jyrkästi. Ulkopuolisen tekijän mahdollisuutta ei voitu poissulkea.

Lista Venäjällä ja sen ulkopuolelle paenneista tapetuista toisinajattelijoista on karmiva. Vuosina 1992–2022 pelkästään toimittajia on tapettu 58. Mutta kärsimään eivät ole joutuneet ainoastaan toimittajat, aktivistit ja oppositiopoliitikot vaan myös aivan tavalliset Venäjän kansalaiset. Heidän osaltaan tilanne muuttui dramaattisesti vuonna 2012.

Oli tapahtunut seuraavaa: Venäjän perustuslaki pakotti Putinin luopumaan presidentin virastaan kahden kauden jälkeen vuonna 2008. Presidentiksi nousi Dmitri Medvedev, joka nimitti pääministeriksi Vladimir Putinin. Medvedevin presidenttikauden aikana Putin puski Medvedevin vastustuksesta huolimatta läpi perustuslain muutoksen, jonka ansiosta presidenttikausia saikin olla enemmän kuin kaksi. Se takasi Putinille mahdollisuuden nousta takaisin Venäjän ylimpään vallankahvaan vuonna 2012.

Mutta Putin oli aikaansaava pääministerinäkin. Vuonna 2008 Venäjä hyökkäsi naapurimaahansa Georgiaan. Georgia aloitti sodan, mutta sitä ennen Venäjä oli provosoinut sitä pitkään. Venäjä oli muun muassa myöntänyt passeja Georgiaan kuuluvien Etelä-Ossetian ja Abhasian alueen asukkaille. Venäjä oli myös ainoa konfliktin osapuoli, joka ylitti toisen valtion rajan. Kuten Tšetšeniassa, myös Georgiassa Venäjä kohdisti sotatoimia siviileihin ja syyllistyi sotarikoksiin. Niin tosin teki EU:n tilaaman raportin mukaan myös Georgia. Venäjä kuitenkin laajensi toimillaan konfliktia yli kohtuullisen.

Sinikukka Saaren mukaan Georgian sodan myötä voimankäytöstä tuli Venäjälle ulkopolitiikan väline.

”Muut maat eivät olleet valmiita puuttumaan Georgian sotaan aseellisesti, siis käyttämään sotaa ja väkivaltaa ulkopoliittisena keinona. Venäjän ajattelussa se tarkoitti, että voimankäytöstä tuli heille erityinen voimavara ja tuloksia tuottava ulkopolitiikan väline”, hän sanoo.

Sitten joulukuussa 2011 Venäjällä järjestettiin duuman vaalit. Niissä paljastunut laaja vaalivilppi sai aikaan ennennäkemättömät protestit. Yhä useampia venäläisiä suututti vallanpitäjien tapa tehdä päätöksiä äänestäjien puolesta. Viikko vaalien jälkeen Moskovassa, Pietarissa ja useissa muissa kaupungeissa järjestettiin suuria mielenosoituksia. Kaiken kaikkiaan niihin kerääntyi yli 100 000 ihmistä. Vastaavia protesteja ei ollut nähty sitten 1990-luvun alun.

Mielenosoitukset jatkuivat maaliskuussa 2012 järjestettyihin presidentinvaaleihin asti, joissa Putin oli ehdolla presidentiksi kolmannen kerran.

Protestit kovenivat. Edessä oli jälleen yksi käännekohta.

”Vuoden 2012 jälkeen Venäjän kohdalla ei ole voinut puhua enää mistään pehmeästä epädemokratiasta, vaan siitä tuli ihan perinteinen autokratia”, sanoo Sinikukka Saari.

Otteet tavallisia kansalaisia kohtaan kovenivat merkittävästi. Satoja ihmisiä pidätettiin, ja kymmeniä poliiseja ja mielenosoittajia loukkaantui. Kriittisiä ääniä vaiennettiin myös hyväksymällä lakiesitys, joka kovensi laittomista mielenosoituksista langetettavia rangaistuksia. Maksimirangaistus laittoman mielenosoituksen järjestämisestä nousi nyt yli 24 000 euroon. Osallistumisesta saattoi lainmuutoksen jälkeen saada yli 7 000 euron sakon.

Tapahtumien seurauksena Putin oli Venäjällä epäsuositumpi kuin koskaan. Se sai hänet pudottamaan lähipiiristään viimeisetkin modernisaatiohenkiset luotetut sekä turvautumaan vanhaan tuttuun keinoon, jonka tiesi nostavan suosiotaan: sotaan.

Helmikuun lopulla 2022 havahdun ajatukseen kotini ikkunan äärellä. Olen tuijottanut edessäni avautuvaa metsää ja muistellut erästä parikymmentä vuotta sitten baaripöydässä käytyä kiivasta keskustelua. Sen aiheena oli maanpuolustus, ja sen aikana muistan päästäneeni suustani lauseen, joka kuului näin: ”Maailmassa ei ole mitään, mikä saisi minut tarttumaan aseeseen ja puolustamaan jotakin maaplänttiä.” Lauseen tarkoitus oli osoittaa minun olevan pasifisti, joka mieluummin lähtisi pakoon sodan jaloista kuin tappaisi ketään kotimaansa puolesta.

Ukrainan sodan alettua ajatus alkaa piinata minua: mitä jos tuo parikymppisenä omaksumani mielipide onkin etuoikeutetun rauhan aikana kasvaneen kermaperseen elitismiä? Haahuilen ympäri kotiani ja mietin. Vaikka puhumme maan puolustamisesta, eikö kyse ole kuitenkin jostakin paljon suuremmasta – vanhempiemme ja isovanhempiemme rakentaman hyvinvointivaltion ja valitsemamme elämäntavan ja arvojen ja vapautemme puolustamisesta? Kaikesta siitä, mikä tekee elämästämme ainutlaatuista ja hyvää? Kun uhka ei ole ollut todennäköinen tai konkreettinen, on ollut helppo sanoa ei koskaan. Vuonna 2022 sota kuitenkin tuntuu ensimmäistä kertaa minun elinaikanani mahdolliselta myös meillä. Se saa omat aiemmat ajatukseni tuntumaan naiiveilta ja ylimielisiltä.

Kaikissa maissa puolustaminen ei tunnu kuoleman arvoiselta riskiltä. Niin olen arvellut monen syyrialaisen pohtineen siinä vaiheessa, kun maan presidentti Bashar al-Assad ryhtyi tappamaan kylmäverisesti omaa kansaansa. Putin työnsi näppinsä myös Syyrian sotaan. Vuonna 2015 Venäjä teki useita ilmaiskuja Syyriassa. Siellä se toteutti jo Tšetšeniassa omaksumaansa julmaa sodankäynnin tapaa pommittamalla surutta kouluja, sairaaloita ja toreja sekä pakenevia siviilejä. Syyriassa Venäjä käytti siviilejä vastaan myös kiellettyjä rypäleaseita ja kemiallisia aseita ja näännytti ihmisiä nälkään piiritetyissä kaupungeissa. Venäjän sotatoimet pahensivat jyrkästi yhtä ihmiskunnan lähihistorian traagisimmista tapahtumista.

Suomessa maanpuolustuskurssien suosio nousee huimasti Ukrainan sodan alkuaikoina. Vaikka Venäjän toiminta Tšetšeniassa, Georgiassa ja Syyriassa on ollut kaikkien meidän tiedossa, vasta hyökkäys Ukrainaan muutti dramaattisesti valtioi­den jakolinjoja. Samalla muuttui tavallisten ihmisten ajattelu. Se näkyy niin maanpuolustusinnossa kuin sotilasliitto Naton kannatuksessakin.

Yhteiskunnan tasolla ajattelu tosin muuttui Sinikukka Saaren mukaan jo aiemmin, Krimin miehityksen jälkeen vuonna 2014. Siihen sotaan Putin turvautui vuonna 2012 epäsuosionsa alhossa, ja sen jälkeen myös Suomessa Venäjään liittyviä riskejä on tunnistettu ja niihin on varauduttu aiempaa aktiivisemmin.

Saaren mielestä Krimin miehityksen aikaan läntisillä tiedotusvälineillä kesti kauan ennen kuin ne ymmärsivät, mitä tapahtui.

”Silloin Venäjä pystyi syöttämään omaa tarinaansa yllättävän hyvin, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin länsi pääsi kärryille, että mitä oikein tapahtuu. Muistan itsekin katsoneeni jotakin Ylen reportaasia, jonka perusteella oli epäselvää, oliko toimittaja ihan kartalla siitä, mitä oli tapahtumassa. Krimin miehitys oli uudenlainen operaatio, jossa informaatiovaikuttaminen onnistui ilmeisen hyvin. Vasta vuoden 2014 jälkeen alettiin isosti puhua hybridisodankäynnistä ja disinformaatiosta merkittävänä sodankäynnin osana. Sen, mitä nyt Ukrainassa tapahtuu, voi ymmärtää vain vuoden 2014 taustaa vasten.”

Sillä Saari tarkoittaa, että vuonna 2014 länsi veti johtopäätökset Venäjän toiminnasta ja alkoi varautua niihin. Käytännössä se on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että nyt Yhdysvallat luovuttaa Ukrainalle tiedustelutietoa Venäjään liittyen, mitä se ei Krimin miehityksen aikaan tehnyt.

Mutta riippumatta siitä, kuinka paljon ulkovallat muuttivat toimiaan Venäjän suhteen, Venäjällä Krimin miehitys toimi juuri kuten Putin oli toivonut: kansansuosio nousi. Venäläiset olivat tyytyväisiä paitsi Putinin hallintoon myös omaan elämäänsä ylipäänsä.

Sitä ei muuttanut edes se huhtikuinen päivä vuonna 2014, kun maailman uutisiin alkoi levitä kuvia Itä-Ukrainaan pudonneen lentokoneen jäämistä. Tuolloin Amsterdamista Malesiaan matkalla ollut matkustajakone ammuttiin alas buk-ilmantorjuntaohjuksella Itä-Ukrainassa.

298 ihmistä kuoli.

Tapauksen tutkinta kesti vuosia, ja toukokuussa 2018 hollantilainen rikostutkijaryhmä julkisti sen alustavat tulokset: Malesialaiskoneen alas ampunut ohjus oli peräisin venäläiseltä laukaisuasemalta. Kaikki ohjusta kuljettaneen autokolonnan autot kuuluivat Venäjän armeijalle.

Tyypilliseen tapaansa Venäjä kiisti syyllisyytensä.

Satoja ihmisiä oli murhattu jälleen, vesitiiviit todisteet osoittivat Venäjään, mutta länsi piti kiinni omaksumastaan iskulauseesta: make love, not war.

Kesäkuussa 2018, kuukausi tutkinnan tulosten julkistamisen jälkeen jalkapallon MM-kisat järjestettiin ensimmäistä kertaa Venäjällä.

Heinäkuussa Suomi toivotti Putinin ja Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin tervetulleeksi huippukokoukseen Helsinkiin.

Nord Stream 2 -kaasuputken rakentaminen Venäjältä Saksaan jatkui entiseen malliin.

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka pysyy vallassa yli 20 vuotta? Putinin kohdalla voimme tietysti vain arvailla. Yksi on kuitenkin varmaa: vuosien varrella hän on muuttunut. Sinikukka Saaren mukaan yksi muutoksista liittyy Putinin tapaan suhtautua lännen johtajiin.

”2000-luvun alussa Putin oli varmasti todella otettu tavatessaan esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin tai eurooppalaisia johtajia. Hän oli itse vielä noviisi, ja muut olivat merkittävien maiden päättäjiä”, Saari sanoo.

Putinilla oli paljon tärkeitä ystäviä, sellaisia kuten Italian pääministeri Silvio Berlusconi, Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ja Ison-Britannian pääministeri Tony Blair. Ystävyyssuhteet eivät kuitenkaan käytännössä tuottaneet sellaisia tuloksia, joita Putin odotti. Demokraattisten valtioiden johtajissa oli nimittäin yksi ylitsepääsemätön vika: he olivat vallassa jonkin aikaa mutta joutuivat sitten luopumaan siitä hävitessään vaaleja. Tai sitten kansa vastusti heidän esittämiään päätöksiä, eivätkä asiat edenneetkään johtajan mielen mukaan.

Putinin silmissä sellainen on heikkoutta, Saari uskoo. Pikku hiljaa Putinista myös tuli konkari, johtaja joka ei joutunutkaan astumaan syrjään, ja johtaja, joka ajattelee tietävänsä kansainvälisestä politiikasta enemmän kuin uudet heikot päättäjät – johtaja, joka kuvittelee voivansa yksin ohjailla Euroopan suuntaa.

Sille kaikelle on olemassa nimitys: demokratian halveksuminen. Sen seuraukset ovat olleet Venäjällä karmivia.

10. helmikuuta vuonna 2015 Sobesednik-uutissivustolla julkaistiin haastattelu. Siinä kansanedustaja, Venäjän entinen varapääministeri ja äänekäs Putin-kriitikko Boris Nemtsov kertoi pelkäävänsä henkensä edestä. ”Pelkään, että Putin tappaa minut”, hän sanoi. Tuo pelko kävi toteen kaksi viikkoa myöhemmin. Silloin Nemtsov ammuttiin Moskovan Bolshoy Kamenny -sillalla.

Maaliskuussa 2018 puolestaan kantautui Isosta-Britanniasta hätkähdyttäviä uutisia. Entinen venäläinen sotilastiedustelu-upseeri ja kaksoisagentti Sergei Skripal ja hänen tyttärensä Julija Skripal myrkytettiin Neuvostoliiton kehittämällä Novitshok-hermomyrkyllä. Skripalit selvisivät, mutta sivullinen paikallinen nainen kuoli. Tapauksesta seurasi Venäjän ja Ison-Britannian välinen diplomaattinen kriisi.

Kriisi puhkesi myös Saksan ja Venäjän välille elokuussa 2019, kun keskellä Berliiniä ammuttiin mies nimeltä Zelimkhan Khangošvili. Hän oli Tšetšenian presidentin Aslan Mashadovin läheinen liittolainen. Myöhemmin oikeus totesi, että määräyksen palkkamurhaan antoi Venäjän hallinto.

Ja sitten vuonna 2020 maailmalla levisi video, jossa oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi vaikeroi kaksin kerroin tuskissaan lentokoneessa matkalla Tomskista Moskovaan. Hänen myrkytysyrityksensä nostatti suuren kansainvälisen myrskyn. Navalnyi oli kohdannut vastaavaa jo aiemmin. Maaliskuussa 2017 ohikulkija oli heittänyt hänen kasvoilleen briljanttivihreä-nimistä happoa. Sama tapahtui uudestaan huhtikuussa. Navalnyin toinen silmä sokeutui.

Otteet Putinin kriitikoita kohtaan ovat Venäjällä karuja, julmia ja epäinhimillisiä. Onko siis ihme, että lännestä käsin katsottuna tavalliset venäläiset näyttävät Ukrainan sodan edessä passiivisilta ja lamaantuneilta? Tutkijoiden mukaan ei.

Erityisen röyhkeästi tavallisten ihmisten sananvapautta ja oikeuksia on rajoitettu kuluneen vuoden aikana. Tuhannen taalan kysymys onkin, kuinka paljon sotaa ja vallanpitäjiä vastustavia ihmisiä Venäjällä tällä hetkellä on. Vastausta siihen on turha etsiä mielipidemittauksista, sillä julkinen kritiikki on vaarallista, ja sen venäläiset kyllä tietävät. Siksi kukaan ei tällä hetkellä tiedä, mikä venäläisten mieliala kokonaisuutena on.

Millainen on maailma sinä päivänä, kun Maailmanrauha-veistos aikanaan palautetaan varastosta Hakaniemeen, jos palautetaan? Millainen on Venäjä, Ukraina, Suomi, tällä hetkellä historiallisen yhtenäiseltä näyttävä Eurooppa? 30 vuotta sitten Venäjällä oli toivoa. Onko sillä sitä enää koskaan?

Vappuna 2022 tartun kirjahyllyssäni lepäävään kirjaan, jota en ole avannut pitkään aikaan. Teksti hätkähdyttää. Anna Politkovskajan tasan 20 vuotta sitten kirjoittama Toinen Tšetšenian sota on kuin karu ennustus kaikesta siitä, mikä vielä tuolloin oli vasta edessä.

Vuosi 2002 on päättymässä. Juhlat ovat ovella yllättäen kuten aina. Haluttaa elää. Mutta vielä enemmän haluttaa parkua. Palaan Moskovaan. Moskovassa on hyvin kylmää, viiltävää ja lumetonta. Irinan keltaiset ruusut eivät kuihdu millään vaan seisovat lattialla pöytäni vieressä kuin pakastettuina. On kuin talvella erämaassa: tuulet, maa kuin kivi eikä minkäänlaista valkeaa untuvaa. Pysymmekö kaikki hengissä vuonna 2003?

En pysty vastaamaan myöntävästi. Siinä koko tragedia.