Image

Mennyttä aikaa etsimässä



Mennyttä aikaa etsimässä

Helmi Kekkosen on vaikea hyväksyä ajan vääjäämätöntä kulumista.
Teksti Helmi Kekkonen
Kuvat Anja Reponen

Julkaistu Image-lehden numerossa 12/2018

On syntymäpäiväni, täytän kolmekymmentäkuusi vuotta. Olen saman ikäinen kuin Mikko Mallikkaan isä, saman ikäinen kuin Marilyn Monroe kuollessaan.

Tämä ikä hieman hämmentää, mielessäni kun olen aina kaksikymmentäkahdeksan. Samalla se tuntuu myös luontevalta, niin kuin olisin juuri siinä missä minun pitääkin. Elämä ei ole täydellistä mutta ehdottomasti oman näköistä. En haaveile suurista muutoksista tai jännittävistä käänteistä, en maailmanympärysmatkasta tai syvänmeren sukelluksesta.

Lähtisin toki mielelläni Australiaan, istuisin illalliselle Joyce Carol Oatesin kanssa tai oppisin soittamaan pianoa, mutta ehdottomasti eniten toivon hyviä yöunia ja riittäviä apurahoja.

Lähipiirissäni sen sijaan on liikkeellä kriisi. Neljäkymmentä alkaa lähestyä tai on jo saavutettu, sieltä täältä tulvii pyytämättä ajatuksia ja kysymyksiä tulevasta. Mitäs nyt, mihin on vielä aikaa ja mahdollisuuksia, mistä kannattaa enää haaveilla, mitä suunnitella?

Kaikki tuntuvat lukevan Pauliina Vanhatalon Toista elämää tai Mia Kankimäen Naisia joita ajattelen öisin, etsivän ratkaisuja ja vastauksia, jollain tapaa vierasta suuntaa, erilaista rohkeutta ja itsevarmuutta, joko kadonnutta tai ihan uutta punaista lankaa.

Ymmärrän heitä, mutta en oikein samaistu. Minun kokemukseni ja tunteeni suuntautuvat enemmän taaksepäin.

En ahdistu tulevasta, enemmänkin odotan innolla sitä mitä kaikkea vielä saan ja voin kirjoittaa, millaisia tyttäristäni kasvaa ja missä olemme perheenä kymmenen vuoden kuluttua, missä kaupunginosassa tai maassa.

Sen sijaan kaipaan usein sitä mikä on mennyt. Muistan niin kirkkaasti hetkiä joista on vuosia ja vuosikymmeniäkin aikaa, että olen pakahtua, en halua hyväksyä ajan vääjäämätöntä kulumista.

Muistan ensimmäisen koulupäivän, valtavan avaran pihan ja keltaisen kivitalon, vatsanpohjan ihanan ja kauhean kouraisun.

Muistan ensimmäisen kerran kun luin Kotiopettajattaren romaanin, kun näin Annie Hallin. Muistan matkan Jerusalemiin ja erään tanskalaisen pojan.

Muistan hääpäivän illan ja kimaltavan onnen, muistan pariterapiassa yhdessä itketyt ja nauretut tunnit.

Muistan sen hetken kun saavuin ensimmäistä kertaa New Yorkiin, valoista hehkuvan yötaivaan ja keltaiset taksit, sakeat hajut ja avaruteen kohoavat tornit, kuin olisin rakastunut.

Muistan yöt joina kirjoitin esikoiskirjaani valmiiksi, kauhunsekaisen jännityksen ja onnellisen ylpeyden.

Muistan tyttöjen potkut pinkeän ihoni alla, tahmeat, lämpimät ihot ja hakkaavat sydämet omaani vasten.

Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet. Tässä, nyt, ja sitten jo poissa. Onhan se ihan järjetöntä.

Se kaikki oli eilen mutta nyt olen kolmekymmentäkuusivuotias kahden lapsen äiti. Ymmärrättekö? Ihan järjetöntä.

Ja on päiviä jolloin se kaikki on yksinkertaisesti liian haikeaa. Kaikki se mitä en saa kokea enää uudestaan, hetket joita en saa koskaan takaisin. Etten minä enää koskaan voi asua lapsuudenkodissani, herätä aamuisin veljieni kanssa, heilutella jalkojani korkealla kiikkerällä keittiönjakkaralla ja odottaa että äiti antaisi minun syödä päädyt korvapuustitaikinapitkosta.

Etten minä enää koskaan tapaa tai suutele miestäni ensimmäistä kertaa. Hetkittäin tunne liikkuu toki myös toiseen suuntaan, mietin miten tyttöjeni elämässä tulee joskus päivä jota minä en ole näkemässä, ja tulee päivä jona en enää voi soittaa äidilleni. Sekin tuntuu miltei mahdottomalta, mutta silti, sen minä ymmärrän, hyväksyn hieman helpommin, ainakin vielä.

Ehkä on niin, kuten eräs ystäväni sanoi, että olen sittenkin vielä liian nuori, liian äiti ja liian onnellisesti naimisissa, ei minulla ole aavistustakaan miltä tuntuu olla nelikymppinen, vapaa ja täydellisen irti, astua valkoiseen sumuun, kuten Kankimäki kirjassaan kirjoittaa.

Minun arkeni on tasaista ja juurtunutta, ja hyvä niin, se tekee minut syvän onnelliseksi. Mutta kuka tietää, ehkä oma kriisini odottaa vielä jossain.

Kun vauva kasvaa, kun oikea koti löytyy, kun erilaiset työkuviot asettuvat eivätkä uudet lajityypit kirjoissani enää tunnu uusilta.

Kun yöni täyttyvät jälleen unesta ja minulla on energiaa haaveilla ja ajatella. Ehkä, mutta sekin oikeastaan kiinnostaa. Mitä sitten?

Julkaistu: 12.1.2019