Suomen ja Ruotsin raja vedettiin Tornionjokeen 1809, mutta Meänmaan asukkaita se ei erota – ”Jos olisi passi, jossa lukee meänmaalainen, ottaisin sellaisen heti”

Kukkolankosken Ruotsin puoleisella rannalla liehuu kelta-valko-sini-raitainen lippu. Yllättävää kyllä, saman lipun voi nähdä liehuvan myös vastarannalla – Suomen puolella, Kukkolan kylän törmällä viitisentoista kilometriä Tornion pohjoispuolella. Maantieteellisesti Tornionjoki piirtää rajaa Suomen ja Ruotsin välille. Mutta asian voi nähdä myös toisin: joki on paikalliskielellä ”väylä” – ja Suomen tai Ruotsin sijaan moni sanoo asuvansa väylän itä- tai länsirannalla.

– Tässä ei oikeastaan ole rajaa. Eikä jokea. Tämä on väylä. Se on suuri ja tärkeä asia. Ihmiset asuvat väylän varressa, ja väylä on enemmän yhdistävä kuin erottava tekijä. Väylä-nimi tulee siitä, että väylää pitkin on aina liikuttu: se on ollut pääväylä, tähdentää molemmilla rannoilla lippokalastava Nils-Erik Grym.

Olemme paitsi Ruotsissa ja Tornionjokilaaksossa, myös väylän varressa – ja tietenkin myös Meänmaalla. Siinä missä Tornionlaakso on Tornionjokea myötäilevä maantieteellinen alue Ruotsin ja Suomen rajalla, Meänmaa on kulttuuri-identiteettiin liittyvä käsite, joka viittaa suomensukuista meänkieltä puhuvien yhteisöön ja kulttuurialueeseen. Kartalla Meänmaa kattaa Ruotsin puolen Tornionlaakson alueet laajasti ja useat vastaavat alueet Suomen puolella. Siitä kertoo alueen oma lippu – Meänmaan ”flaku”.

– Suomalaiset tietävät Tornionjoen, joka on Suomen suurin valjastamaton koski. Mutta Meänmaa on useimmille vieras käsite. Moni ihmettelee lippua ja kysyy, onko se Ukrainan lippu. Ei ole, se on Meänmaan lippu, joka on saanut värinsä Suomen ja Ruotsin lipuista ja joka liehuu kahden puolen väylää, Grym toteaa.

Kun raja halkaisi yhden kansan – meänkieli syntyi kahden valtion väliin

Pohjimmiltaan Meänmaan historia on kertomus rajoista. Kun Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809, raja vedettiin Tornionjokeen. Alueen väestöstä tuli kahden maan kansalaisia, mutta kieli, tavat ja identiteetti eivät kuitenkaan totelleet rajoja. Alueelle syntyi ainutlaatuinen kulttuuri, jonka tunnusomaisin piirre on oma kieli: meänkieli. Se on yhdistelmä ruotsin kieltä ja vanhaa suomen murretta.

– Ennen tsaarin vetämää rajaa Tornionlaaksossa oli yksi yhteinen kieli. Nyt on kaksi sisarkieltä: Ruotsin puolen meänkieli ja Suomen puolen meänkieli, joka luetaan peräpohjolan murteeksi. Ruotsissa kielellä on vahvempi status ja sitä suojaa vähemmistölaki, kertoo Ruotsin Kalixissa asuva kirjailija Maria Vanhapiha-Bergström.

Pitkään meänkieli – tai silloinen ”Tornionlaakson suomen kieli” – oli pannassa. Sitä ei saanut puhua kouluissa, eikä se ollut julkisuudessa esillä. Syynä oli ruotsalaistamispolitiikka. 1800–1900-luvuilla meänkieltä puhuvia jopa pahoinpideltiin, ja häpeä sai monet luopumaan kielestään.

Nuori polvi tekee meänkielestä elävää – Aku Ankka ja reggae näyttävät tietä

Vasta 1980-luvulla kieli sai nykyisen nimensä – kiitos muun muassa kirjailija Bengt Pohjasen, joka aktivoi paikallisten käyttämän nimityksen: ”Meän kieli” eli ”meidän kieli”. Vuonna 2000 se tunnustettiin viralliseksi vähemmistökieleksi Ruotsissa.

– Historiallisesti kielemme on ollut häpeän varjossa, mutta nyt me saamme olla siitä ylpeitä. Teemme yhdessä aktiivisesti työtä sen säilymiseksi, toteaa Ruotsin Matarengissa asuva kirjailija Linnea Huhta.

Huhta ja Vanhapiha-Bergström tietävät, mistä puhuvat. Molemmilla on sukujuuria kahden puolen väylää – ja viime kesänä kaksikolta ilmestyi yhteinen käännösteos: meänkielinen Aku Ankka – eli Antti Ankka. Meänkielen ”sisarkielellä” eli peräpohjolan murteella sarjakuva oli ilmestynyt jo 20 vuotta aiemmin.

Jos ei miellytä, niin ”flytta till Finland”. Kehotus muuttaa Suomeen oli vielä 1980-luvulla tyypillinen reaktio Tornionlaakson Ruotsin puolella asuville suomalaisille, jotka yrittivät ajaa oikeuksiaan. The Meänländ -yhtyeen perustaja, laulaja-lauluntekijä Adam ”Aatu” Huuva muistelee, kuinka kasvaminen Haaparannalla oli jatkuvaa statuksen kanssa kamppailua. Ruotsinsuomalaisena hän kuului vähemmistöön.

– Suomalaisten asuinalue oli nokkimisjärjestyksessä alimmalla oksalla. Edelleen suomalaiset ovat alueella vähemmistö. Tilanne on siinä mielessä erikoinen, että alueen väestöpohja on alun perin ollut suomensukuista – tai meänkielistä, jos niin haluaa sanoa – mutta hallinnollisesti he ovat aina olleet vähemmistöä.

Nykyään koko Tornionjokilaakso edustaa Huuvalle kotia. Lapsena koti oli Ruotsissa, mutta mummola sijaitsi Suomen puolella. Sittemmin hän on asunut vuosia myös Torniossa ja saanut Suomen kansalaisuuden. Vuodet Suomen puolella toivat mukanaan myös yllättävän oivalluksen: Torniossa hän edusti enemmistöä, mikä teki elämästä helpompaa. Kehotus muuttaa Suomeen osoittautui siis tavallaan oikeaksi.

– Yhä enemmän on kuitenkin tullut sellainen tunne, ettei minun tarvitse valita, olenko suomalainen, ruotsalainen vai suomen- tai ruotsinsuomalainen, hän sanoo.

Meänkieltä Huuva pitää enemmän suomen murteena kuin omana kielenään – siitä huolimatta, että vuonna 2010 perustettu The Meänländ on tullut tunnetuksi nimenomaan meänkielisestä reggaemusiikistaan. Yksi tunnetuimmista kappaleista on Sole mikhään, jossa välähtää myös alueen puheenparrelle ominainen ”h”-kirjaimen käyttö. Yhtyeen musiikki on koettu omaksi erityisesti Ruotsin suomenkielisillä alueilla. Silti Huuva ei mielellään käytä meänkielestä nimitystä meänkieli, vaan ”haukkuu” sitä mieluummin suomen murteeksi.

– Kielikysymys on tietenkin poliittinen, ja siitä ollaan montaa mieltä. Itse puhun suomea sekä kotona että töissä – enkä pidä kovin tärkeänä, että meänkieli säilyisi juuri sillä nimikkeellä. Mutta ei minua haittaa, jos joku mieltää sen meänkieleksi. Musiikissamme meänkieli on tietenkin ollut hyvä asia.

Hakemus alkuperäiskansan statuksesta jakaa mielipiteitä – osa pitää liioitteluna

Viime vuosina Meänmaa ja meänkieli ovat nousseet esille paitsi taiteessa ja mediassa, myös politiikassa. Svenska Tornedalingars Riksförbund – Tornionlaaksolaiset ry (STR-T) on jättänyt Ruotsin valtiopäiville hakemuksen alkuperäiskansastatuksen saamiseksi Tornionlaakson meänkielisille. Kaksi vuotta myöhemmin asia on edelleen käsittelyssä.

– Status olisi paitsi symbolinen tunnustus menneistä vääryyksistä, myös askel kohti kielellistä ja kulttuurista jälleenrakentamista. Kysymys ei ole vain juridisesta luokituksesta, vaan ihmisten oikeudesta omaan kieleen, historiaan ja identiteettiin, tähdentää yhdistyksen toiminnanjohtaja Eva Kvist.

Kvistin mukaan Tornionlaakson meänkieliset ovat asuttaneet aluetta jo kauan ennen valtioiden välisten rajojen syntyä. Norjan ja Ruotsin välille raja vedettiin vuonna 1751, Suomen ja Ruotsin välille vuonna 1809. Meänkielisten asema rinnastuu myös kveeneihin, Norjassa elävään suomalaistaustaiseen vähemmistöön, jotka muuttivat Norjaan muun muassa Tornionjokilaaksosta 1500-luvulla. Norja hyväksyi kveenit kansalliseksi vähemmistöksi vuonna 1999 – ja kveenin kieli sai vähemmistökielen aseman vuonna 2005.

– Alun perin kveenit ja meänkieliset ovat olleet samaa kansaa: meillä on yhteinen kieli ja kulttuuriperintö. Sama väestö on elänyt pohjoisen jokilaaksoissa, kalastanut, metsästänyt ja harjoittanut poronhoitoa – ja puhunut omaa kieltään. Olemme olleet täällä kauan ennen kuin rajoja oli olemassakaan, Kvist tähdentää.

Osa Tornionlaakson meänkielisistä kutsuu itseään myös lantalaisiksi. Se on identiteettinimitys, jolla halutaan korostaa omaa erillisyyttä sekä valtaväestöstä että saamelaisista – ja samalla kytkeytyä kulttuuriperinteisiin.

– Minulle kaikki kolme ovat ok – olen tornionlaaksolainen, kveeni ja lantalainen, Kvist toteaa.

Nyt vireillä oleva hakemus koskee vain Ruotsissa asuvaa meänkielistä väestöä, ei Norjan kveenejä tai Suomen puolella asuvia. Alkuperäiskansastatusta haettiin kertaalleen jo vuonna 1999, mutta tuloksetta.

– Täytämme alkuperäiskansan kriteerit ilman puhettakaan. Dokumentaatiota on 800-luvulta asti – samoja lähteitä ja raportteja, joihin myös Norjan saamelaiset perustivat omat vaatimuksensa, Eva Kvist rinnastaa.

Hanke on kuitenkin herättänyt reaktioita puolesta ja vastaan – sekä yhteisön sisällä että sen ulkopuolella. Adam Huuva on yksi monista, joka pitää hanketta ongelmallisena. Hänen mielestään kysymysmerkkejä on liikaa. Hieman provosoiden hän esittääkin, että samalla logiikalla myös suomenruotsalaiset tai ”rantaruotsalaiset” voisivat hakea alkuperäiskansastatusta.

– Vaikka meänmaalaisuus on käsitteenä rajaton, käsitteet tornionlaaksolainen, kveeni ja lantalainen – jotka luetellaan aina rimpsuna – eivät ole sitä. Ne rakentuvat identiteettinä yksinomaan Ruotsin puolelle. Koen, että tässä rakennetaan yksipuolista rajaidentiteettiä.

Eniten kritiikkiä on tullut saamelaisilta, jotka ovat Euroopan ainoa tunnustettu alkuperäiskansa. Norjan perustuslaissa saamelaiset tunnustettiin alkuperäiskansaksi vuonna 1988, Suomessa vuonna 1995. Kvist korostaa, ettei kyseessä ole ”nollasummapeli”, eikä tarkoituksena ole viedä oikeuksia muilta vähemmistöiltä.

– Tämä on meidän oma matkamme. Moni ei tunne omaa historiaansa, vaan kantaa mukanaan hiljaista hämmennystä: miksi en osaa kieltä, jota isäni tai mummoni puhui? Miksi siitä ei puhuttu kotona tai koulussa? Tämä on kollektiivinen kokemus. Saamelaiset ovat painineet samojen kysymysten kanssa.

Oma kieli, oma lippu, oma kulttuuriperintö ja oma maa

Lippo, perinteinen kalastusväline laskeutuu kosken kuohuihin. Nils-Erik Grym on tuttu näky Kukkolaforsenin rannassa. Tämä on myös se ympäristö, jossa Grym käyttää eniten meänkieltä. Vaimon kanssa hän puhuu suomea, lasten kanssa ruotsia.

– Meänkieltä puhun kavereiden kanssa, kun lippoamme Ruotsin puolella. Vaikka tietysti kaikki osaavat ruotsia ja iso osa myös suomea. Itse olen kasvanut meänkielisellä alueella Pajalan kunnassa, ja joutunut opettelemaan suomen kielen ammattini kautta. Myös vaimoni on kotoisin Suomesta, Grym kertoo.

Tornionlaaksosta löytyy vielä kyliä, joissa vanhemman polven ihmiset eivät puhua suomea tai ruotsia, vaan ainoastaan meänkieltä.

– Jos vaikka Ruotsin Karungin kylän asukas lähtee käymään Suomen puolella, hän saattaa kaupassa kysyä, että saisiko hän ”kompiaistuusin”. Myyjä tuskin ymmärtää, että se tarkoittaa karkkirasiaa, hän sanoo.

Grym on tyytyväinen siitä, että viime vuosina Meänmaan kulttuuriperinnön merkitys on tunnistettu yhä paremmin. Meänkielisiä lastenkirjoja ja radio-ohjelmia julkaistaan tasaiseen tahtiin – ja juuri on käynnissä hanke, jossa lippokalastus, elimellinen osa Meänmaan kulttuurihistoriaa, pyritään saamaan Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Alkuperäiskansahankkeen takana Grym seisoo lujasti.

– Hanke on tärkeä, koska siihen sisältyy alueen koko historia ja kulttuuriperintö, ja lippous siinä mukana. Kriteerit varmasti täyttyvät: meillä on oma kieli, oma lippu, oma kulttuuriperintö ja oma maa, hän kiteyttää.

Ulkopuoliselle Meänmaan kulttuuriperintö näkyy paitsi lipussa ja kielessä, myös siinä, että monien kylien nimet toistuvat lähes tai täysin samanlaisina väylän molemmin puolin: on Matarenki ja Matarengi, Ylitornio ja Övertorneå, Kukkola, Pello, Pajala – ja niin edelleen. Väylä on enemmän yhdistävä kuin erottava tekijä.

– Valtioiden rajat ovat virkavallan päätöksiä. Jos minulta kysytään, mistä olen kotoisin, panen suuren sydämen koko Tornionlaakson kohdalle molemmille puolille väylää, Grym toteaa.

Ehkä joskus tulevaisuudessa Meänmaa on oma maansa, hän visioi.

– Jos olisi passi, jossa lukee meänmaalainen, ottaisin sellaisen heti.