Dekkaritähti Max Seeck: ”Käyn koko ajan kierroksilla, ja yritän maanisesti löytää ympäriltäni uusia tarinan aiheita”

Lapsuuteni sitkein haave oli voittaa NHL:n Stanley Cup. Ei sillä ollut todellisuuden kanssa mitään tekemistä, mutta haaveilu on mielestäni tärkeää. Toissa vuonna minusta tuli jääkiekkoseura Jokereiden osaomistaja. Aika hyvin sekin.

Teini-iässä inhosin erityisesti läksyjen tekemistä, soittotunteja ja kaikkea muuta pakollista. Itseäni ei kiinnostanut, eikä kotona kauheasti kyselty numeroiden perään. Jälkikäteen ajateltuna se oli vaarallinen tie. Oli lähellä, että homma olisi mennyt kunnolla plörinäksi. Ylioppilaaksi kituuttelin rimaa hipoen.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun lapseni sanovat jotain merkityksellistä. Isyyden myötä huomaan ajatteluni selvästi muuttuneen. En pysty kirjoittamaan enää tarinoita, joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa.

Vihaan sydämeni pohjasta kiusaamista, etenkin, jos se kohdistuu lapsiin. Sellaisiin tilanteisiin puutun herkästi. Jouduin itse kouluaikoinani kiusatuksi. Ne hetket ovat jääneet vahvasti muistiin.

Viimeksi rakastuin Edinburghiin. Vierailimme vaimon kanssa Skotlannin pääkaupungissa vuosi sitten. Ihastuimme kaupungin saariromantiikkaa tihkuvaan tunnelmaan ja hyviin viskeihin.

Kateellisena katson, kun joku pystyy elämään elämäänsä huolettomasti, maailman tapahtumia liikaa murehtimatta. Itselläni on tapana ylianalysoida ja pohdiskella asioita turhankin paljon. Välillä toivon, että voisin elää laput silmillä.

Kadun yhä, etten aikoinaan sijoittanut Bitcoiniin, kun kaverit sitä suosittelivat. Voisin olla nyt muutaman miljoonan rikkaampi. Mutta se on täyttä jossittelua.

Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska hän ylitti rajan. Välikohtaus tapahtui yläasteen pihalla. Tunsin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Neuvottelu ja hymyily eivät enää riittäneet.

Ystäväni ihmettelevät, mistä keksin tarinoita kirjoihini. Miten joku voikin olla noin sekaisin? Kai se kertoo luovuudesta ja mielikuvituksesta, mutta myös sitä, että osaan havainnoida ja katsella maailmaa yllättävistä kulmista.

Sukurasitteeni on luovuus. Sen mukana tulee myös tuska. Käyn koko ajan kierroksilla, ja yritän maanisesti löytää ympäriltäni uusia tarinan aiheita. Se estää nauttimasta hetkestä.

Hermoni menevät, kun en opi jotain taitoa riittävän hyvin. Esimerkiksi golfin pelaamista olen yrittänyt ottaa haltuun vuosikymmenen ajan. Se ei vain lähde.

Vapaamielisyys menee liian pitkälle, jos se rajoittaa sananvapautta. Tuntuu, että maailma on mennyt vähän hulluksi sen suhteen, mistä saa nykyisin puhua. Mielestäni kaikesta pitää pystyä keskustelemaan asiallisesti ilman, että joutuu pelkäämään, että sanoo jotain väärin.

Maahanmuuttajille haluan sanoa, että toivoisin Suomen olevan maa, johon on helppo tulla rakentamaan uraa ja elämää. Valitettavasti saamme lukea jatkuvasti päinvastaisia uutisia.

Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, saattaisin kokeilla, jos muita vaihtoehtoja olisi yritetty. Suhtaudun uskomushoitoihin lähtökohtaisesti epäillen. En halua silti naureskella heille, jotka tuntevat saavansa niistä apua.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, en uskoisi sen muuttavan mitään. Olen tyytyväinen nykyiseen elintasooni, enkä kaipaa elämääni mitään suurta.

Jos olisin nainen, olisi se varmasti iso muutos lähipiirilleni sekä minulle itselleni. On silti vaikea sanoa, olisiko elämäni naisena merkittävästi erilaista.

Luulin itsestäni liikoja, kun aloin kirjoittaa kirjoja. Oli erittäin epätodennäköistä, että minusta tulisi koskaan menestyvää dekkarikirjailijaa. Onneksi en ymmärtänyt asiaa, vaan olin pöyhkeän yli-itsevarma.

En ole päässyt eroon kihelmöivästä jännityksestä, joka liittyy uuden kirjan julkaisuun. Elokuussa ilmestynyt Merkitty on jo kahdeksas romaanini, mutta pohdin edelleen, lukeeko kirjaani kukaan ja miten se otetaan vastaan.

Aion vielä opetella puhumaan ranskaa. Se tuntuu sopivan hankalalta haasteelta. Englanti ja saksa soljuvat jo mukavasti ja ruotsikin menee jotenkuten.