Matti Suur-Hamari pelkää enemmän liikenteessä kuin mäessä – ”Mulle riittää elämässä se yksi risteyskolari”
Matti Suur-Hamari, 37, näytti mäessä ja Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, ettei jalkavamma ole este täysillä menemiselle. Se vaatii avointa asennetta – ja aika monta erilaista proteesia.
Kaksi vuotta sitten Matti Suur-Hamari puhkesi itkuun pian maaliviivan jälkeen Pekingin paralympialaisissa. Hän tiesi voittaneensa kultaa lumilautacrossissa. Samalla hän tiesi, että kilpailu-ura oli nyt ohi. Muutaman vaikeamman vuoden jälkeen hän pystyi vielä kerran näyttämään itselleen ja koko maailmalle, että pystyy olemaan lajinsa paras. Se riitti.
– Tuli se fiilis, että tämä urheilu-ura on nyt täytetty. Olin saanut voittaa kaiken, mitä olin halunnutkin voittaa, pankkialalla ja valokuvaajana työskentelevän puolisonsa ja taaperoikäisen poikansa kanssa Kuusamossa asuva Suur-Hamari muistelee.
Hän ei kuitenkaan halunnut sanoa aikeestaan vielä ääneen. Ehkä siksikin tunne purkautui ulos silmäkulmista. Hän halusi vielä antaa itselleen aikaa katsoa, nostattaisiko joku asia vielä kuitenkin kilpailuliekin palamaan. Päivä päivältä maaliviivalla saatu tunne kuitenkin vahvistui.
Päätös tuntuu yhä oikealta nyt, kun Suur-Hamari on toista kautta lähinnä katsojan roolissa lumilautakisoissa. Jano kilpailemiseen on sammunut ainakin sillä saralla. Kisojen lähtöpaikalla olevaa säkenöivää ilmapiiriä hän kuitenkin ikävöi – sitä hetkeä, kun lähtöön on kymmenen sekuntia aikaa. Sellaista tunnetta ei saa mistään muualta.
– Paitsi syksyn Tanssii tähtien kanssa -skaboissa oli ehkä samaistumisen kohtia, kun studio-ohjaaja huusi ”kymmenen sekuntia” ennen kuin biisi pamahti käyntiin ja koreografia piti saada maaliviivalle.
Vuonna 2009 moottoripyöräonnettomuudessa osan vasemmasta jalastaan menettäneen Suur-Hamarin osallistuminen viime vuoden Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan oli historiallista. Hän on ensimmäinen, joka tanssi kilpailussa proteesin kanssa. Teki sen vieläpä varsin menestyksekkäästi sijoittuen lopulta toiseksi. Finaalissa yleisö taputti hänelle ja tanssinopettaja Katri Riihilahdelle seisaallaan.
Menestyminen tuli Suur-Hamarille yllätyksenä. Tanssikokemusta oli kertynyt ennestään vain baarin tanssilattialla. Suur-Hamari tiesi, että ainakin jollain tapaa tanssiminen proteesin kanssa onnistuisi, mutta se oli mysteeri, miten esimerkiksi cha-cha tai quickstep luonnistuisivat.
– Ekana päivänä, kun menin treenikselle, mulla oli siinä koivet rivissä. Kerroin, että tässä on tämmöisiä ominaisuuksia ja tässä tämmöisiä. Mitä lähdetään kokeilemaan?
Siitä alkoi tutkimusmatka yhdessä tanssinopettaja Katri Riihilahden kanssa. Joka viikko Suur-Hamarista tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään, mutta Riihilahti osasi ohjata häntä oikealla tavalla. Se ja intensiivinen, tavoitteellinen ympäristö saivat Suur-Hamarin urheilija-minän syttymään. Hänellä oli kova nälkä onnistua, eikä Riihilahti päästänyt häntä helpolla. Koreografiat olivat vaativia, eikä niissä oikaistu proteesin takia.
– Se oli uskomattoman hieno matka, mihin sisältyi paljon itsensä voittamista, heittäytymistä ja vahvasti epämukavuusalueella olemista.
Suur-Hamari halusi tanssi niin proteesi esillä kuin piilossa. Samalla hän halusi tuoda esiin sitä, ettei vamma aina näy ulospäin ja vaikka näkyisikin, niin mitä sitten. Jopa tanssiminen suositun viihdeohjelman finaaliin onnistui vammasta huolimatta. Sitä paitsi näyttihän juoksujalka ”törkeen makeelta”.
Suur-Hamari ei ole ikinä halunnut piilotella vammaansa, eikä hankkia oikeaa jalkaa mukailevaa proteesia.
– Miksi mie haluaisin feikata? Se ei ole oikea jalka, se on proteesi.
”Lensin siellä ympäri risteystä.”
Suur-Hamari toivoo, että proteesin näkeminen tanssiparketilla jätti jälkeensä kipinää, mikä toisi uusia silmäpareja paraurheilun pariin. Sitäkin tärkeämpää oli kuitenkin toivon luominen. Hän ajatteli jo lähtiessään kilpailuun mukaan, että siihen osallistuminen olisi sen arvoista, jos hän onnistuisi inspiroimaan edes yhtä ihmistä vaikeana hetkenä. Vamma ei vie kaikkea pois, vaikka se voi aluksi tuntua murskaavalta.
Hän tarvitsi itse samanlaista toivoa pian 15 vuotta sitten maatessaan sairaalassa toinen jalka puolesta säärestä alaspäin amputoituna. Oli tapahtunut se, mitä Suur-Hamarin äiti alkoi pelätä silloin, kun poika hankki moottoripyörän. Autoilija ei ollutkaan kääntynyt risteyksessä oikealle, kuten vilkku oli antanut ymmärtää. Suur-Hamari ei arvannut, että vilkku oli jäänyt vahingossa päälle vaan antoi moottoripyörälle kaasua ja lähti kääntymään auton edestä vasemmalle.
– Se oli tosin ison energian kolari ja lensin siellä ympäri risteystä. Siinä olisi voinut käydä vielä paljon, paljon huonommin. Lääkärit sanoivat, että verenhukka oli niin iso, ettei olisi tarvinnut montaa minuuttia kauemmin siellä asfaltilla makoilla, niin olisi tilanne toinen.
Silloin Suur-Hamarin oli kaivettava mielestään se, mitä hän oli itselleen moottoripyörää hankkiessa luvannut. Hän oli käynyt itsensä kanssa läpi sen, mitä liikenteen sekaan lähteminen moottoripyörän kanssa tarkoittaisi. Hän otti itse tietoisesti sen riskin, että jotain voisi sattua ja silloin häneen sattuisi todennäköisesti enemmän kuin vastapuoleen. Silloin hän ei saisi katkeroitua vaan olisi keksittävä keino selviytyä ja jatkaa elämässä eteenpäin.
– En tietenkään olisi ikimaailmassa halunnut joutua mihinkään kolariin enkä noin hirveään juttuun. Siinä tuli kuitenkin nuorella Matilla myös se, että mun pitää nyt näyttää läheisilleni, että minä selviän tästä.
Omalla päättäväisyydellään ja läheistensä tuella hän selvisikin. Kunnon palo toipua syttyi kuitenkin yllättävällä tavalla. Suur-Hamari katseli sairaalassa yhdysvaltalaisen paralumilautailija Evan Strongin huimapäiviä videoita, joissa hän lautaili tai skeittasi proteesilla. Jos joku tässä maailmassa pystyi sellaiseen, Suur-Hamarilla olisi myös ainakin mahdollisuus. Rakas lumilautailuharrastus ei ollutkaan ohi. Siitä voisi tulla paljon enemmän.
Jo kuusi vuotta myöhemmin hän voitti paralumilautailun MM-kisoissa kultaa lumilautacrossissa. Seuraavina vuosina mitaleja kertyi kaulaan niin crossin kuin banked slalominkin puolelta useita kertoja. Elämästä tuli ammattiurheilijan treenaamisen täyteistä, ympäri maailmaa kilpailusta toiseen hyppäämistä.
Onnettomuudesta toipuminen vei kuitenkin oman aikansa. Haavat eivät meinanneet parantua ja Suur-Hamari joutui leikkaussaliin uudemmankin kerran. Kesti lopulta yhdeksän kuukautta, ennen kuin hän sai proteesin vasemman jalan jatkoksi. Siihen asti oli tasapainoteltavana kävelykeppien kanssa. Suur-Hamarista tuli myös mestarikinkkaaja, sillä kädet eivät voineet olla jatkuvasti kiinni kepeissä.
Hän oppi seisomaan yhdellä jalalla suihkussa kuin flamingo konsanaan sekä hyppimään täyden kahvikupin kanssa huoneesta toiseen läikyttämättä tippaakaan.
– Olihan se haastavaa aikaa, mutta kyllä mie näen, että se oli myös tarpeellista. Päätin, että mun on vain pakko lähteä ulos ihmisten joukkoon ja näyttää itseni juuri tällaisena kuin olen. Ehkä kokemaan ne joskus kivuliaatkin katseet siinä oman uuden identiteetin rakentamisen alkumatkalla. Sain myös kokea, että se ajatus on ehkä enemmän oman pään sisällä, että ihmiset ajattelisivat minusta jotenkin eri tavalla.
Niin ihmiset oppivat, että ihminen voi olla aivan tavallinen, vaikka hänen toinen säärensä olisi hiilikuitua. Avoimuus teki myös sen, että juuri kenenkään kanssa ole tarvinnut käydä erikseen keskustelua, että minulla on muuten tällainen proteesi. Ei edes silloin, kun Suur-Hamari tapasi nykyisen puolisonsa Tinder-treffeillä.
Toki etenkin kesällä, kun Suur-Hamari kulkee shortseissa, tulee edelleen vastaan tilanteita, jolloin erilainen jalka on jollekin uusi ja ihmeellinen asia. Ruokakaupassa lapsi saattaa huutaa vanhempaansa katsomaan, kuinka ”tuolla miehellä ei ole jalkaa”. Osa vanhemmista säikähtää lapsensa avointa uteliaisuutta, yrittää vaientaa tämän äkkiä ja vie pois. Silloin on vaarana, että erilaiselta näyttävästä ihmisestä tulee täysi tabu lapsen silmissä.
– Sitten on vanhempia, jotka ovat, että aa, näit mielenkiintoisen asian. Haluaisitko vaikka käydä kysymässä siltä ihmiseltä jotain tähän liittyen. Silloin voi saada älyttömän hienoja keskusteluja aikaiseksi. Asia on saattanut olla lapselle aluksi ehkä kauhistuttavakin, mutta muutaman minuutin juttelun jälkeen hänelle onkin tullut se ajatusmaailma, että tämähän on ihan normaali asia. Siisti juttu, että tuollaisiakin on olemassa.
Suur-Hamari muistuttaa, etteivät kaikki ajattele tietenkään samalla tavalla. Osalle vammasta kysely voi tuntua ahdistavalta.
Uuteen arkeen hyppääminen intensiivisen kilpauran jälkeen ei ollut helppoa, minkä Suur-Hamari arvasi. Silloinkin hänellä kuitenkin suhtautui tilanteeseen valoisasti. Ehkä hän selviäisi kuitenkin vähällä. Olihan hän saanut itse määritellä sen, milloin uransa lopetti ja sai tehdä sen vieläpä huipulta.
– Mutta mie olin tosi väärässä. Sen voin näin parin vuoden jälkeen sanoa. Vaikka sitä kuinka ajatteli etukäteen ja oli tyytyväinen päätökseen, niin kyllä se droppi vain tuli.
Hiljalleen päivät ovat alkaneet kuitenkin täyttyä. Suur-Hamari on nykyään lumilautailuvalmentajana Vuokatti-Ruka Urheiluakatemiassa. Siinäkin pääsee haastamaan itseään. Valmennettavia lukiolaisia löytyy joka lähtöön, eikä jokaisen kanssa voi noudattaa samaa kaavaa.
– Se ei ole missään nimessä helppoa. Valmentajana olen vielä tosi nuori, vaikka onkin oma kilpaura takana. Sen kääntäminen valmennustaidoiksi ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista.
Eikä Suur-Hamari tyydy lautailemaan pelkästään valmentajan roolissa. Intohimoa mäkeen riittää yhä. Nyt hän saavuttaa unelmiaan vapaalaskun ja vuorten valloitusten parissa. Siksi hänen on yhä treenattava kovaa. Vaatii kuntoa, että voi ensin kavuta neljäkin tuntia vuoren huipulle ja sitten vielä laskea se alas. Silloin ei voi keskittyä siihen, jaksaako kroppa, vaan aistit on varattava turvallisuuteen.
Vuorilla on oltava tietoinen ympäristöstään, analysoitava lunta ja keliä, sekä kuunneltava myös itseään, että tietää, milloin on turvallista mennä ja milloin ei. Laskulinjaa vuorelta alas ei voi myöskään valita summassa. On tiedettävä, mihin omat taidot riittävät ja millaisia riskejä pystyy ottamaan. Siinä Suur-Hamari kokee olevansa vielä noviisi, vaikka vapaalaskuja onkin jo takana kotimaan lisäksi esimerkiksi Pohjois-Norjassa, minne hän lähtee laskemaan aina, kun mahdollista. Siellä, Tamokin laaksossa, hän on kokenut maagisia hetkiä keväthangilla.
Kerran Suur-Hamari lähti kiipeämään vuorelle yöllä. Hän saavutti huipun kahden, kolmen aikaan aamuyöstä – juuri silloin, kun päivä alkaa valjeta.
– Aurinko pulpahti esiin vastapäisen vuoren takaa ja alkoi maalata sitä maisemaa. Se oli oikea Leijonakuningas-hetki. ”Kaikki, mitä valo koskettaa”, Suur-Hamari tapailee klassikkoanimaatiossa seikkailleen Mufasan sanoja.
Sellaiset hetket muistaa koko loppuelämänsä. Se on myös vapaalaskun koukku. Samoin kuin vapauden tunne.
– Siellä on olo, että sun ei tarvitse voittaa mitään. Siellä sie saat olla just sellainen kuin sie olet.
Pelkäsikö Suur-Hamari ikinä uransa aikana? Lumilautacross näyttää ulkopuolisen silmissä hurjalta: neljä laskee rinnakkain mäkeä pitkin, on isoja hyppyjä ja vauhti on kova.
– En voi sanoa, etteikö ikinä olisi jännittänyt. Mutta me jokainen, ketkä siellä olemme – se on meidän duunia. Se on vuosien tulos, mitä radalla näkee. Olemme harjoitelleet paljon ja tehneet riskianalyysiä itsemme kanssa. Suurin osa on tilanteen päällä ja osaa vähän lukea sitäkin, mitä kaveri tekee ja reagoida siihen.
Suur-Hamari on ollut jo lapsena huimapäinen. Hän on äitinsä mukaan mennyt pää edellä joka paikkaan. Tehnyt ensin ja katsonut sitten, miten käy.
Suur-Hamari syntyi nelihenkisen perheen kuopukseksi Mikkelin keskussairaalassa. Syntymätodistukseen merkittiin kuitenkin Rovaniemi, sillä äiti oli siellä kirjoilla. Suur-Hamari ei ole kuitenkaan koskaan asunut siellä, viettänyt vain aikaa mummolassa. Lapsuus ja nuoruus kuluivat Imatralla.
Koulu ei maistunut urheilulliselle nuorukaiselle. Hän on aina oppinut paremmin tekemisen kuin lukemisen kautta. Peruskoulun jälkeen Suur-Hamari puntaroi jatko-opintojen suhteen kahden vaiheilla, urheilun ja musiikin. Musiikki vei lopulta pitemmän korren.
– Tai sinne satuin ehkä pääsemään sisään, hän naurahtaa.
Hän opiskeli ensin Joensuussa esitystekniikkaa ja jatkoi myöhemmin äänisuunnitteluopintojen parissa Tampereella. Suur-Hamari pääsi tekemään alan töitä monipuolisesti. Tärkeimmäksi muodostuivat kiertueet Viikatteen äänimiehenä. Yhteistä taivalta kertyi kymmenisen vuotta.
– Se oli vähän kuin toinen perhe. Olemme edelleen hyviä ystäviä.
”Mulle riittää elämässä se yksi risteyskolari.”
Vaikka musiikki voitti ottelun urheilua vastaan aikoinaan, amputaation jälkeen palikat vaihtoivat paikkaa. Lumilautailu ajoi kaiken edelle ja äänityöt saivat jäädä.
Suur-Hamari oli toki harrastanut lautailua jo pitkään. Hän aloitti laskettelusuksilla lapsena, eihän silloin oikeastaan muuta ollutkaan tarjolla. Sukset vaihtuivat lautaan lumilautailun kulta-aikana 2000-luvun taitteessa. Suur-Hamari oli tuolloin 13-vuotias. Kaikki mahdollinen aika kului mäessä kavereiden kanssa.
Nyt hän seuraa samaa rallia työkseen. Hän on yhtä aikaa innoissaan siitä, miten yhä nuoremmat tekevät yhä taitavampia temppuja. Nykyään ajatus tahtoo tosin kääntyä kotiinpäin.
– Mietin, että vitsit, jos olisin tässä katsomassa, että oma poika tekee tuota samaa, niin en mie pystyisi katsomaan sitä.
Isyys on tuonut uuden vaihteen myös omaan riskienhallintaan. Taaperoikäisen pojan isänä tulee mietittyä tarkemmin, millaisiin paikkoihin itsensä asettaa. Suur-Hamari tosin arvelee, että ikäkin tekee tehtävänsä. Enää ei ole loputonta näyttämisentarvetta. Aiemmin Suur-Hamari olisi varmasti laskenut mäessä, jos eteen olisi sattunut valtava hyppyri. Hän olisi laskenut, koska ”oli pakko”.
– Yhä useammin sitä löytää itsensä ajattelemasta sellaisissa tilanteissa, että ei oikeastaan tarvitse. Ja se on ihan fine.
Liikenteessä Suur-Hamari on ottanut varman päälle onnettomuutensa jälkeen. Yhä etenkin risteyksiin hiljentäessä tulee epävarma olo. Mitä jos tuo ajaakin suoraan, vaikka vilkku on päällä?
– Mie haluan olla sataprosenttisen varma, että mie olen sen tilanteen päällä ennen kuin lähden siitä. Joskus takana jonottava turhautuu ja alkaa tööttäillä Suur-Hamarin takana. Sellainen ei ärsytä vaan hänellä on rauha. Hän on päättänyt, että hänellä ei ole kiire mihinkään.
– Mie teen just ne omat ratkaisut liikenteessä. Mulle riittää elämässä se yksi risteyskolari.
Mitä sitten tapahtuu, jos hänen poikansa alkaa aikanaan maanitella vanhemmiltaan mopoa? Suur-Hamari on varma, että sellainen keskustelu tullaan vielä käymään. Hän ei halua kieltää pojaltaan sellaista, mutta hän haluaa varmistaa, että tämä tietää silloin, mihin on ryhtymässä. 15-vuotias ei ehkä ole vastaanottavaisimmassa iässä silloin, mutta jos keskustelusta jäisi edes pieni ajatus mielen syövereihin.
