Image

Matti Mikkola perusti hurjan rockyhtyeen ja haukkui kaikki. Lopulta jäi vain kyky säveltää

Matti Mikkola perusti hurjan rockyhtyeen ja haukkui kaikki. Lopulta jäi vain kyky säveltää

Ensin Matti Mikkola perusti hurjan rockyhtyeen ja haukkui kaikki. Kun teiniunelma hajosi, jäljellä oli vain kyky säveltää. Uusi menestys tuli vasta, kun hän opetteli käyttäytymään.
Teksti Ann-Mari Huhtanen
Kuvat Kaisu Jouppi
Mainos

Ajoitus oli kieltämättä osuva. Helsingin Sanomat kertoi lokakuussa Matti Mikkolan muuttaneen vuodeksi Italiaan, ja samana päivänä, kun lehti ilmestyi, Mikkola palasi Suomeen. Se kuulostaa kepposelta, mutta oli seurausta sarjasta ensimmäisen maailman vastoinkäymisiä. Mikkola ja hänen vaimonsa kuvittelivat muuttavansa mannereurooppalaisen elokuvan Italiaan: sellaiseen, jossa tomaatit ovat haljeta auringonpaisteessa mehukkuuteensa, ja jossa aamuisin herätään kiertävän espressokauppiaan kolkuttaessa ovelle. Todellisuus oli asunto nukkumalähiössä, josta kesti keskustaan bussilla kaksi ja puoli tuntia, ja jonka televisiossa ei pyörinyt kuin saksaksi dubattu matkailumainos.

Se, että todellisuus onkin luultua tylsempi, ei tietenkään kerro Matti Mikkolasta mitään ja Italiastakin vain kohtuullisesti. Siitä, millainen mies Tehosekoittimen räyhähenki tätä nykyä on, kertoo enemmän se, että hänen oli tarkoitus tehdä Italiassa musiikkia yhdessä Lauri Tähkän kanssa.

Pöllämystyneen näköinen muusikko haroo pitkiä vaaleita hiuksiaan ullakkoasuntonsa ovensuussa Helsingin Kampissa. Mikkolalla on krapula, mikä on epäoikeudenmukaista, sillä hän on juonut edellisenä iltana vain muutaman suodattamattoman siiderin. Mikkola on tilastaan pahoillaan ja ehdottaa kahvinjuontia sohvapöydän ääressä. Pöytä on hänen arkkitehti- ja kalustesuunnittelijarouvansa suunnittelema, niin kuin koko pariskunnan Helsingin Kampissa sijaitsevan 70-neliöisen huoneiston sisustus.

Herra ja silloinen neiti ostivat asunnon kymmenen vuotta sitten pimeänä ja sokkeloisena, mutta remontoivat siitä valoisan arvoasunnon. Sen seinille on nostettu ulkomaanreissuilta ostettuja puisia naamareita, avokeittiön oranssi muovilamppu on kirpputorilta Berliinistä ja olohuoneen seinällä juoksee kultaköynnös. Kattoikkunoista näkyy Mikael Agricolan kirkon torni.

Italiaan muuttokin oli rouvan ansiota: Aalto-yliopiston opiskelijan oli tarkoitus suorittaa kursseja paikallisessa yliopistossa, mutta reissusta tuli vain kuukauden pituinen, kun opetus ei ollutkaan senkaltaista kuin oli luvattu.

Oikeastaan on ihan hyvä, että Mikkola palasi. Lokakuun lopussa julkaistiin hänen Saimaa-yhtyeensä ensimmäinen oma levy Matka mielen ytimeen. Muun muassa Levotonta tuhkimoa, Myrskyluodon Maijaa, Maatuskaa ja Le Mistralia kierrättävällä levylla on yli kymmenminuuttisiksi paisuvia orkesteriteoksia, psykedeliaa, afrorytmejä ja jazzia. Omituisuutta, joka tuntuu toimivan.

Spontaanien jamisessioiden pohjalta syntyneen levyn arviot ovat olleet kiittäviä, osa jopa yhtä ylistäviä kuin viime vuoden musiikillisen menestystarinan, Pepe & Saimaan.

Sen lähtökohdat olivat mehukkaat. Sävellykset olivat olleet kymmenen vuotta Mikkolan pöytälaatikossa, mutta sattumien kautta ne päätyivät lopulta levyksi, jolla iskelmäkonkari Pepe Willberg haluttiin nostaa takaisin parrasvaloihin.

Onnistui. Suurisointinen levy loppui kaupoista ensimmäisenä myyntipäivänään. Willbergille se toi uran ensimmäisen kultalevyn ja Mikkolalle kasan Emma-patsaita ja haastattelupyyntöjä. Hän sanoo eläinvertauksin, ettei ole julkisuuden suhteen vanha kettu, mutta ei eilisen teeren poikiakaan. Ongelmatonta julkisuus ei silti ole.

”Tehariaikana haastattelut meni kaverijengillä, nyt tämä on henkilöitynyttä. Saa nähdä tykkäänkö mä tästä.”

Yhtäkkiä Mikkola vakavoituu. Hän asettuu sohvalle makaamaan kasvot seinää päin kuin psykoterapeutin vastaanotolla, vetää täkin päälleen, hieroo kasvojaan ja miettii. Menee useita sekunteja, mikä tuntuu pitkältä ajalta Mikkolan ollessa kyseessä. Sitten hän paljastaa olevansa käsistään hikoileva jännittäjä, jonka esiintymistilanteissa pelastaa protokolla: se tarjoaa suojan ja valmiin roolin.

”Silti aina pelkään, että joku kiusaaja huutaa kesken kaiken, että mitä vittua sä oikein yrität tehdä siellä, tuu nyt pois sieltä.”

Mikkola viittaa huijarisyndroomaan, psykologiseen ilmiöön, josta kärsivät ansioituneet ja lahjakkaiksi todetut ihmiset pelkäävät paljastuvansa todettua lahjattomammiksi.

”Mä jotenkin ymmärrän ja koen sitä. Aina jos joku proggis etenee, tulee tunnustus, kultalevy tai jotain, tulee olo, että apua, kohta joku huomaa, etten ole ansainnut sitä”, Mikkola sanoo.

Seuraa lyhyt hiljaisuus. Sitten Mikkola ikään kuin herää puheisiinsa, naurahtaa kuivasti. Ihan kuin kuulisi kiusaajansa ivan.

”Tästä on kyllä vaikea puhua, koska rivien väliin sisältyy se humblebragi, että kyllä mulla on sitten ikävää, kun kärsin tällaisesta lahjakkaiden ihmisten syndroomasta. Mutta voisiko tunne näyttelemisestä johtua siitä, ettei ymmärrä arvosteluasteikkoa: mikä on hyvää ja mikä huonoa. Ja siitä sitten jää ikuinen epävarmuus omaan tekemiseen.”

Nyt Mikkola yllättää. Hän on musiikillisesti äärimmäisen lahjakas. Tehosekoittimen telakoiduttua hän on säveltänyt ja tuottanut lukuisia artisteja ja muuntautunut milloin iskelmä- milloin elektro- milloin pop- tai rap-taituriksi. Mutta nyt ei olekaan siitä kyse.

Tehari-Mattiin on yhdistetty sellaisia sanoja kuin provokaattori, rääväsuu, introvertti ja ihmisvihaaja.

Ja nyt hän makaa kippurassa sohvalla puhumassa heikkouksistaan.

Mitä rääväsuulle tapahtui?

Mikkolan lapsuus ei antanut viitteitä tulevaan rokkielämään, ellei niin, että aikuisuuden oli syytä olla jotain muuta. Hän varttui Lahden Möysässä, joka on malliesimerkki suomalaisesta kaupunkisuunnittelusta, lähiö, jossa on haluttu tasata hyvinvointia rakentamalla samalle alueelle omakotitaloja ja kaupungin vuokrakerrostaloja.

Mikkolan kolmen hengen perhe sijoittui sosioekonomisella asteikolla keskivaiheille, kerrostalon omistusasuntoon. Äiti Mikkola oli sairaanhoitaja ja isä tilintarkastaja. Perheellä meni hyvin lamankin aikaan, sillä isällä riitti konkurssien vuoksi asiakkaita.

Isän perintöä on se, että Mikkola lukee sopimuksista pienelläkin präntätyt. Hänen mielestään on parempi olla tarkkana ja varustautua aina pahimpaan. Se tarkoittaa, että kaikki laitetaan paperille, ettei puheita tarvitse tulkita myöhemmin. Suhtautumisesta rahaan sikisi aikuisena pilkkanimi: Tarkan markan Matti.

Kotikasvatus oli järkikeskeinen. Isän mielestä turhuutta edustivat lauantaitanssit, vaatteilla koreilu ja lottoaminen. Kotona kuunneltiin musiikkia, isä enimmäkseen klassista, äiti iskelmää. Kumpikaan vanhempi ei soittanut mitään, mutta Matti laitettiin pianotunneille alle kouluikäisenä. Hän oli yksinleikkijä, korkeintaan kaksin, ja hänen oli helppoa syventyä asioihin (uusimpana ruuanlaittoon). Kun muut pelasivat pihalla, Matti rakensi junarataa tai dinosaurusten maailmoja. Hän inhosi sosiaalista painetta ja kilpailua. Jääkiekkotreenit jäivät kertaan, sillä ärjyvät isät ja heidän muita käskyttävät poikansa – ”sellaiset pikkucheekit” – kuvottivat häntä.

Ensimmäisenä musiikissa alkoi kiinnostaa tarina, se että sävelet kertovat jotain. Mikkola muistaa, miten isä soitti hänelle The Shadowsin Apachen, ja kertoi sen kuvaavan initaanien ratsastamista. Ja niin Mikkola kuuli, kuinka hevoset juoksevat. Tsekkiläisen Bedrich Smetanan Ma vlast -sinfoniasarjan osa Vltava (Moldau) kuvasi isän mukaan taas pienistä puroista syntyvän joen matkaa mereen, ja niin Mikkola kuuli joenkin juoksevan.

Mikkola sai ensimmäisen kitaransa ala-asteen lopussa äidin estelyistä huolimatta. Se oli järkiostos. Mikkola oli mankunut isältään, että he rakentaisivat kitaran puutöinä. Kun sopivat puupalat oli löydetty mökiltä, lähdettiin ostamaan metalliosia. Kävi ilmi, että käytetty soitin tuli halvemmaksi.

Koulussa Mikkola ei ollut sosiaalisen hierarkian huipulla, koska hän ei ollut hyvä niissä taidoissa, joilla nokkimisjärjestystä luodaan. Silti hänellä oli aina joku kaveri, kuten Hannu Kilkki, josta sittemmin tuli Tehosekoittimen basisti. Yläasteella erikoinen, tukkaansa kasvattava Matti joutui juoksemaan koviksia karkuun ja kuuntelemaan homottelua.

Vanhemmat patistelivat poikaansa olemaan sosiaalisempi, mutta poika odotti oikeaa porukkaa. Sellainen löytyi rippileiriltä. Mikkola tapasi hiljattain Lahteen muuttaneen ”buutsikenkäisten hevi-rock-kovisten sidekickin” Janne Kuuselan (joka perusti myöhemmin Karkkiautomaatin ja Liekin). Jo ensimmäisenä iltana Mikkola ja Kuusela päätyivät soittelemaan tuvassa kitaraa ja rumpuja toimittanutta virsikirjaa.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Mikkola soitti yhdessä kenenkään kanssa. Siitä tuli tulikoe siitä, hyväksyttäisiinkö hänet joukkoon.

Niin tapahtui. Kun Hannu Kilkki saatiin painostettua bassonostoon, syntyi Tehosekoitin, ja Mikkolan itsevarmuuden vuodet alkoivat.

Tehosekoitin aloitti vuonna 1991 punkbändinä mutta liukui myöhemmin rockiksi. Vuonna 1994 ilmestynyttä debyyttiä Rock’n roll ei juuri arvosteltu tai myyty, mutta pian yhtyeen maine energisenä keikkabändinä kasvoi. Se tarjosi tatuointeineen, kireine farkkuineen ja eleineen härskejä rockkliseitä, joihin naiset – tai vasta tytöt – vastasivat yhtä kliseisesti riisumalla paitansa. Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa yhtyeellä oli jo useita radiohittejä, kuten Pillitä Elli pillitä, Asfaltti polttaa, Pakko päästä pois ja Hetken tie on kevyt.

Se oli Suomi-rockin kulta-aikaa. Don Huonot, Zen Café, Jonna Tervomaa, Maija Vilkkumaa, Egotrippi ja soololevyjä tekevä Ismo Alanko olivat suurimmillaan.

Tehosekoittimen levyjä julkaisi oma levy-yhtiö nimeltä Levy-yhtiö, jonka oli perustanut Tehosekoittimen kitaristi Ari ”Arska” Tiainen. Se oli ite-tekemisen menestystarina. Yhtye oli myynyt alusta lähtien sinkkuja kymmenellä markalla perinteisen kolmenkympin sijaan. Se ärsytti isoja levy-yhtiöitä niin, että ne protestoivat elinkeinoministeriöön asti, turhaan.

Toinen Levy-yhtiön hittibändeistä oli Apulanta. Alussa yhtyeet olivat hitsautuneet yhteen jopa siinä määrin, että ensimmäiset niistä tehdyt jutut mahtuivat samalle aukeamalle. Pian ne kuitenkin lähtivät musiikillisesti eri suuntiin: Apulanta punkista kohti valtavirtaisempaa rockia ja Tehosekoitin moniulotteiselle retrotripille. (Mikkolan myöhempien töiden valossa on helppo arvioida, että yhtyeen kunnianhimoinen käsitys musiikista oli Mikkolan käsitys musiikista.) Vaikka Tehosekoitin oli kriitikoiden suosikki, Apulannasta tuli Suomen suurin rockyhtye.

 ”Silloin saattoi hetkellisesti ajatella, että okei, he haluavat tulla kuuluisaksi hinnalla millä hyvänsä. Kyllä mekin haluttiin, mutta tekemällä omannäköistä musaa välttelemällä trendejä. Mutta jos nykyään miettii, en kyllä osaisi sanoa, että millä tavalla Tehis olisi sitten ollut omaehtoisempi.”

Joskus oli kuitenkin vaikea hahmottaa, kelle yhtye pyllistää ja kelle kumartaa. Mikkola antoi lausuntoja siitä, miten ihmiset ovat oulunyhveröitä, paskoja, kusipäitä, vitun lössöjä, saatanan urpoja, vitun pullahiiriä, ripulikuraperseitä…

”Halusimme olla individualisteja emmekä digata siitä, mistä perusmöllit Lahden kartsalla diggasivat. Halusimme viettää aikaa omissa skeneissä iisisti keskustellen, emmekä puhua lätkämatseista pillurallijunttien ja muiden sivistymättömien moukkien kanssa, jotka pakenevat omia ja muiden ajatuksia yökerhoon 200 desibelin meluun”, Mikkola sanoo.

Mutta vaikka Tehosekoittimessa korostettiin erilaisuutta, oma toiminta oli melko möllimäistä. Tehosekoitin oli kovan keikanjälkeisen bändin maineessa, ja Mikkola laittoi bensaa liekkeihin. Hän ei lainkaan kiistänyt yhtyeestä liikkuvia tarinoita vaan kertoili keikkamatkojen jatkokemuista leirintäaluiden saunoissa ja pienissä majoitusmökeissä.

 Toinen vakioretostelunaihe olivat päihteet. Vuonna 1998 Mikkola väitti, ettei ollut heittänyt yhtään selväpäistä keikkaa puoleentoista vuoteen. Laulaja ja sanoittaja Otto Grundström taas kertoi oksentaneensa keikan jälkeen verta.

”Kyllä mä Oton oksentelut: varmaan finni puhjennut kitalaessa,” Mikkola sanoo ja tuhahtaa.

Mukana oli varmasti puhdasta provokaatiota. Niin Apulannan kuin Tehosekoittimenkin jäsenet venyttelivät tarkoituksella totuutta. Mutta jostain kai se mainekin oli tullut.

Mikkola välttelee. Hän sanoo, että on unohtanut – jos ei aktiivisesti niin jo vuosien vuoksi – vanhoja juttuja.

”Joskus tosin trikkeröityy joku muisto niistä ajoista ja tulee sellainen olo että vau, aika radikaalilta kyllä tuntuu. Että oonko nähnyt unta vai onko ne asiat totta.”

”Olen suomalaisista Kerkko Koskisen ohella lahjakkain perinteistä musiikkia hallitseva tyyppi. Vanhat ammattisovittajat tekevät nykyisin pitkälti koneilla duuninsa. Minä olen opetellut sovittamaan ja osaisin arrata jopa sinfoniaorkesteria. Sen aika ei ole kuitenkaan vielä.” (Mikkola Soundissa syyskuussa 1998)

”Me uudistetaan taas kadun olemus ja käytäntö. Saatana, kun joku vitun ripulikuraperse tulee väittämään että me ei tehdä mitään luovaa ja omaperäistä, niin tässäpä annetaan taas niille niin vitunmoinen lätäri että oksat pois.”(Mikkola Soundissa kesäkuu 1999)

”Musaa pitäisi aina lähestyä musan ehdoilla, rytmi ja melodia ja harmonia, eikä jonkin vitun Image-lehden mukaan, että nyt kannattaa kuunnella 22-pistepirkkoa, koska se on trendikästä.” (Soundi kesäkuu 1999)

Mikkola saattoi lytätä yhdessä lehtijutussa jopa viisi kotimaista artistia tai yhtyettä. Mitä tämä oikein oli? Ylimielisyyttä vai ihmisvihaa?

Mikkola alkaa vaivaantua. Hän rummuttelee polviaan, pitää pitkiä taukoja ja puuskahtelee.

”Kaivetaas nyt joku esimerkki? Onko sitä nyt niin älyttömästi muita haukkunut?” hän kysyy hieman pisteliäästi.

No, esimerkiksi Sami Saari oli hänen mielestään yhdentekevä muusikko, Rasmus yhtä energinen kuin nykivä vanha pösö, Don Huonot tylsä, ja niin edelleen.

 Yksi Mikkolan selitys pahasuisuudelle oli ikä, mutta se ei ole ainut. Hän kertoo yrittäneensä monesti olla ironinen, mutta ymmärtäneensä liian myöhään, ettei se välttämättä aina välity muille. Moni asia oli Mikkolan mukaan esitystä, dramaattisuuden kaipuuta, katu-uskottavuuden romantisointia, julkkislarppia. Tehosekoitin esiintyi rokkirämäryhmänä, jonka roolin läpi huumorintajuiset olisivat kuulemma voineet nähdä.

”Kärjistystähän pitää olla, koska muuten annat ittestäs mattivanhas-kuvan. Kädenlämpöinen hiivavesi ei kiinnosta ketään. Mieluummin ärsyttää kuin on tasaraha.”

Vaikka Mikkola oli kova arvostelemaan, hän itse sieti sitä vähän. Hän sanoo olleensa epävarma levyistä ja kuunnelleensa liian herkällä korvalla ihan ketä tahansa. Vasta jälkikäteen hän on kuulemma ymmärtänyt, että Tehosekoitin oli juuri sitä, mitä yhtye halusikin olla: postmoderni jo ennen sanan yleistymistä, taitavaa tasapainoilua valtavirtamusiikin ja katu-uskottavan indien välillä.

Mikkola vaikuttaa herkältä, eikä ole suurikaan yllätys, että korskeus oli hänen mukaansa tapa käsitellä julkisuutta.

”Oli parempi olla misantropistin maineessa kuin tulla McDonald´sin asiakaspalvelijan tapaiseksi viihdetaiteilijaksi, joka on sellainen kuminaamarinen katrihelena, jonka silmistä ei näy mitään, joka vaan hymyilee, sanoo olkaa hyvä ja no niin”, Mikkola sanoo, ja tulee ilmeisen vahingossa loukanneeksi Suomen sinivalkoista ääntä, koska haluaa korjata kuminaamaisen Katri Helenan myöhemmin ”kuminaamariseksi Kirkaksi”.

Virallisesti Mikkola lakkasi haukkumasta ihmisiä vuosituhannen taitteessa. Ensinnäkin eräs muusikko, jota Mikkola oli tölväissyt lehtien palstoilla ”henkselien paukuttajaksi”, hyökkäsi rajusti hänen kimppuunsa baarissa. Portsari ehti kuitenkin väliin. Mikkola ei tehnyt rikosilmoitusta, mutta kyseinen muusikko on saanut tuomioita muista pahoinpitelyistä.

Toiseksi Kauko Röyhkä antoi hänelle isällisen neuvon.

”Joskus kaljalla käydessä se sanoi, että olepa varovainen noiden haukkumisten kanssa. Että kymmenen vuoden päästä ne kaikki on sun levy-yhtiön pomoja. Ja voi hitto miten oikeassa se on siinä ollut”, Mikkola sanoo ja purskahtaa nauramaan.

Tehosekoittimen jälkeen Mikkola perusti Saimaa-yhtyeen, jossa piti olla kaikki, mitä hän ei voinut Tehosekoittimessa toteuttaa. Mikkola opetteli sovittamaan sinfoniaorkesterille ja alkoi säveltää Saimaalle kuumeisesti musiikkia, josta Pet Shop Boysin managerikin kuulemma kiinnostui hetkeksi. Mutta sitten kaikki, no, vain tyssäsi.

Mikkola oli tehnyt lauluja myös muille artisteille, mutta hänen oli vaikea markkinoida itseään, joten tuleva menestys oli muiden aktiivisuudesta kiinni. Mikkola itse arvelee, että hänen nimensä alkoi vain tulla ”portinvartijoita” vastaan tarpeeksi usein, kun artisteille etsittiin biisintekijöitä.

Ensin soitti televisiotuottaja ja muusikko Liisa Akimof ja pyysi Mikkolaa sovittamaan ja tuottamaan musiikkia Harvoin tarjolla -sarjaan. Seuraavaksi soitti Helsinki Music Company -levy-yhtiön omistaja Asko Kallonen ja pyysi Mikkolaa säveltämään ja tuottamaan musiikkia Laura Närhen Suuri sydän -levylle.

Alku oli hankala. Mikkola oli saanut tehdä musiikkia omaehtoisesti ja ehdottomasti, mutta nyt piti kuunnella monen muun mielipiteitä. Suurin ero entiseen oli se, että kappaleista tehtiin useita versioita.

”Kyse ei ole siitä, ettei tiedettäisi, mitä tehdään, vaan siitä, että etsitään parasta reseptiä listahittiin. Joskus hinkkaaminen ärsytti”, Mikkola myöntää.

”Kallonen saattaa pyytää kymmenen erilaista versiota. Moni artisti tulee sieltä huoneesta ulos itkien, kun se aina kysyy, että haluatko haukut nyt vai vasta Hesarin sivuilla. Mutta kyse ei ole ilkeydestä, vaan siitä, että tekee pieteetillä. Kalloselta mä opin miten kappale oikeasti rakennetaan.”

Laura Närhen levyä tehtiin Mikkolan makuuhuoneessa kaksi vuotta. Närhi muistelee, että Mikkolan tekemistä leimasi ”hillitön kokeilunhalu”.

”Välillä ne kokeilut meni multa yli hilseen. Sanoin, että ihan kiva, mutta tolla ei ole mitään tekemistä mun kanssa”, Närhi sanoo.

”Kinastelultakaan ei vältytty. Sitten murjotettiin pari päivää, kunnes palattiin hommin. Matin kunniaksi täytyy sanoa, että sillä on valtava ja vilpitön halu oppia. Vaikka välillä turhauttaa ihan hitosti, se vetää ensin syvään henkeä ja aloittaa alusta. Niin kauan, kunnes lopputulos tyydyttää.”

Närhen Suuri sydän myi platinaa.

”Silloin tuli fiilis että huh, nyt ollaan kuivilla”, sanoo Mikkola.

Matti Mikkolan uusi asema tuoksuu tuoreelle puupaneelille. Uudenkarheassa studiossa on vaimon suunnittelemat huonekalut, ja soittimet – 11 kitaraa ja seitsemän kosketinsoitinta, – ovat löytäneet paikkansa. Mikkolan yhteistyökumppani, levy- ja tuotantoyhtiö The Fried Music, on remontoinut studion varta vasten Mikkolan käyttöön: tuotantoyhtiön kannattaa pitää huolta kultamunia munivista hanhistaan.

Mikkola esittää taustatekijäksi siirtymisen valintana, ei taipumisena. Hän katsoi, että nuoruuden arroganssiin perustuvan rokkikukkoilun aika on ohi: hän leikkasi Tehosekoittimen jälkeen tukkansa lyhyeksi ja alkoi kulkea verkkareissa. Tukka ja nahkatakki palasivat vasta pari vuotta sitten.

Mikkolalle olisi voinut käydä toisinkin – niin kuin kävi monelle hänen sukupolvensa surullisenkuuluisuudelle: he palasivat päivätöihinsä tai jäivät elämään rockelämäänsä baareihin valittamaan yleisön vääränlaisesta musiikkimausta.

Mikkolan pelasti siltä kohtalolta epävarmuuden ja kunnianhimon liitto sekä hinku tehdä aina vain suurempaa. Jo Tehosekoittimen Varoittavan esimerkin Fiilis-biisissä oli 76 soitinta ja 21 taustalaulajaa.

”Mietin Tehosekoittimen jälkeen paljon, oliko ajatus omista taidoista harhaa. Että mitä jos niillä sävellyksillä ei ollut mitään merkitystä sen menestyksen kanssa, ja kuka vain olisi voinut tehdä ne. Mietin, saattoiko suosio johtua vain siitä, että oltiin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, laulaja oli söpö tai ihmiset fanittivat Levy-yhtiötä.”

Mikkolaa on aina ajanut oppiminen. Hän kertoo tykkäävänsä huhkimisesta ja siitä, kun muutkin huhkivat: hänestä on helpottavaa, kun tuotantoyhtiössä muidenkin huoneissa valot palavat yöllä.

”On kivaa, kun ei tarvitse leikkiä yksin, vaan voi rakentaa sitä dinosaurusten maailmaa yhdessä. Mitä suuruudenhullumpi suunnitelma on, sitä kovempi motivaattori se on tehdä.”

Mikkola kertoo, että hänen kaikissa projekteissaan pitää olla – oli kyse humpasta tai jytkeestä – jokin haaste, oppi tai kokeilu, joka voi olla myös ulkomusiikillinen.

”Jos työskentelee vaikka jonkun alkoholisoituneen laulajan kanssa, joka on just mennyt konkurssiin ja jolla on hirveet riidat levy-yhtiön kanssa, siinä haaste voi olla katastrofin hallinta, organisointi ja järjestäminen.”

Sittemmin Mikkola on tuottanut, sovittanut ja säveltänyt useille artisteille: Club for Fivelle, Kaija Koolle, Stigille, Robinille, Idols-ihme Lassi Valtoselle, Voice Of Finlandista nousseelle Jesse Kaikurannalle, The Soundsille, Maarit Hurmerinnalle…

”Vaikka teen jotain hölkkää iskelmäartisteille, oon silti taiteilija”, Mikkola sanoo.

Toki kysymys on myös rahasta. Tehosekoittimelle sävelletyistä lauluista valuu yhä tekijänoikeusmaksuja, jotka ovat varmistaneet Mikkolalle ”kohtuullisen elintason”. Nyt hän on saavuttamassa pistettä, jossa saa tehdä mitä haluaa, eikä vain kerryttää musiikintekijän kahta tärkeintä valuuttaa: nimeä ja rahaa.

”Mulle suurin moottori ei ole kelata sinkkuja tai hittejä trophyinä. Toki tajuan, etten saa 15-minuuttisesta jazz-rock-instrumentaalista Levottomasta tuhkimosta radiosoittoa tai hittiawardia, mutta se on oikea suunta. Se on enemmän sitä millainen tyyppi ja taiteilija haluan olla.”

Vaikka Mikkolan aika on koittanut, hän ei koe itseään väärinymmärretynä nerona, joka saa lopulta ansaitsemansa tunnustuksen kaikkien niiden ”vitun lössöjen, pullahiirien ja ripulikuraperseiden” kiusaksi.

Mikkola kertoo pyrkivänsä siihen, että maalliset mammonat muuttuisivat merkityksettömiksi eikä muiden mielipiteillä olisi enää merkitystä.

”En halua mitata omaa persoonaani sellaisilla mittareilla. Tämä on aika self-help-osastoa ja olen vielä matkalla, mutta näen että ihmisarvo on jossain sen ulkopuolella”, Mikkola sanoo hiljaa.

Mikkola täyttää ensi vuonna neljäkymmentä. Hänen tarinansa on pienoiskoossa se, mitä Suomirockille tapahtui. Kun Suomi-rock kuoli tai ainakin uuvahti, ja uudenlaisen musiikin tarjonta räjähti verkon myötä käsiin, vain ammattimaisimmat tekijät jäivät jäljelle. Mikkolan tähänastisen elämän poikkeukselliseksi saavutukseksi voi sanoa, että hän saa tehdä tänä pikahittien ja streamauspalvelujen aikana niin omituista musiikkia kuin haluaa – ja sitä myös ostetaan.

Ehkä kaikkea edellytti, että Mikkola opetteli tulemaan rocknuoruutensa jälkeen ihmisten kanssa toimeen.

Eri asia toki on, mitä Mikkola ihmisistä oikeasti ajattelee. Nuoruuden sosiopaattinen ihmisviha oli tokikin vain näytelmää?

Mikkola virnistää.

”Siihen en osaa vastata. Eihän hullu huomaa.” ■

Julkaistu: 19.1.2016