Asianomaisen omista äänekkäistä vastalauseista huolimatta noudatamme lukuisten lukijoitten pyyntöä julkaisemalla oheisen "esittelyn" miehestä, jonka tähti paraikaa loistaa vallan huikaisevaa kirkkautta journalistien taivaalla.
Onko Matti Jämsä hullu? Miten reportaashien ideat syntyvät? Pelottaako häntä niitä toteuttaa? Pakottiko päätoimittaja hänet hyppäämään lentokoneesta? Juopotteleeko hän? Onko maine mennyt hänelle päähän? Ja niin edelleen.
Toivoaksemme tämä artikkeli antaa vastauksen näihin ja moniin muihin AVUN lukijoita askarruttaviin kysymyksiin.
Saattaa olla, että tähän juttuun kehittyy jonkinlainen muistokirjoituksen henkäys. Mutta en voi auttaa asiaa, koska pari päivää sitten olin palaverissa, jossa Matti Jämsä selosti uusinta ideaansa.
Hänen tarkoituksenaan on kokeilla (ja tämän jutun tullessa julkisuuteen on jo kokeillutkin) AK:n turvallisuusvöitä ajamalla AVUN auto romuksi jonkin äkkijyrkän kuilun pohjalla.
Hän pyörii tuolissaan hurjasti viittilöiden, ja tulin ajatelleeksi, etten ole koskaan nähnyt kenenkään puuhaavan sellaisella innolla kukaties omia hautajaisiaan. Sillä yhtä paljon kuin Jämsä aikoo kokeilla AK:n turvallisuusvöiden tehoa, kokeilee hän toisaalta tahtomattaan, miten kauan Sallimuksella riittää pitkämielisyyttä hänen suhteensa.
– Kuules nyt, hän sanoi minulle.
– Jos nyt käy niin, että minulta menee siinä rytinässä taju, niin sinä kirjoitat loppuvaiheet sairaalaan asti. Lukijan kannalta näet on välttämätöntä...
– Niin aina, minä vastasin.
Ilmeisesti asia on siten, että jos joku haluaa menestyä urallaan, ei pidä laskea työtuntien määrää. On annettava kaikki.
Matti Jämsä on antanut. Hänen komeettansa on levittänyt huikaisevaa valoa journalismin taivaalle kohta neljän vuoden ajan, eivätkä mitkään merkit vielä osoita, että se olisi himmenemässä. Siitäkään huolimatta, että polttoainetta totisesti tuhlataan.
Mutta Jämsän mentaliteettiin ei kuulu palaa säästöliekillä. Matti Jämsä on impulssien mies.
Tuossa hän nyt takoo kirjoituskonettaan kuin vimmattu. Sitten puhelimeen "haloo! haloo". Täällä taasen jono puheillepyrkijöitä; joku setäkultakin, joka kauppaa "sensaatioideaa": häneltä on varastettu 2 metriä kanavaverkkoa.
Hän menee yhtäälle, hän menee toisaalle. Nyt hän jo ehtii neuvotella kanssani jännityskuunnelmasta, jonka aiomme lyödä kokoon:
– Ei mitään ampumista, kuule. Ovikello vain soi – jännitys huipussaan – mutta siellä onkin isoäiti tai joku muu sellainen, joka tuo keinutuolia – syntymäpäivälahjana pojalle näes. Täytyy saada jännityksen jälkeen sellainen vapauttava loppu, juu.
Hänen silmänsä loistavat. Hän huitoo käsiään. Hän on jo kuulevinaan ovikellon soivan ja isoäidin "tai jonkun muun sellaisen" kopistelevan keinutuoleineen eteisessä. Vapauttava loppu!
Niinpä niin. Merkillistä julistusta tämän sensaatioiden apostolin suusta. Matti Jämsä on esiintynyt AVUN palstoilla, niin kuin sanottu, lähemmäs neljä vuotta, ja varovaisestikin arvioiden hänen reportaashiensa lukumäärä nousee puoleentoista sataan.
On itsestään selvää, että sellainen tehtailu käy joskus päinsä vain laadun kustannuksella. Tapaamme Jämsän kirjoituksista silloin tällöin tyylirikkoja, yksipuolista näkemystä, ja kenties yliammuttua pateettisuuttakin. Mutta hän on itse ensimmäisenä miehenä tunnustamassa virheensä.
Yhtä kaikki tämä vasta 26-vuotias hauskannäköinen tähtireportteri on jo ennättänyt tehdä joukon kuolemattomia reportaasheja, sellaista laatuluokkaa niin teknilliseen taitamiseen kuin itse ideaankin nähden, että niitä ei lajissaan ole sitä ennen ylitetty, eikä ensi hätään tullakaan ylittämään. Siitäkään huolimatta, että hänen varjossaan kokee nostaa päätään kokonainen jäljittelijöiden koulukunta.
Jämsän harvinaislaatuiset lahjat tunnustetaan, joskin lievän kademielen värittämänä, hänen virkaveljiensäkin piirissä, eikä liioin puutu kilpailevia lehtikustantajia, jotka mielihyvin merkitsivät hänen nimensä omille palkkalistoilleen.
On tuskin paikkaa, jonne Matti Jämsä ei ole pistänyt nenäänsä.
Hän on käynyt meren pohjalla ennätyssyvyydessä, hän on hypännyt laskuvarjolla ennätyskorkeudesta, tekeytynyt sokeaksi, nukkunut roskalaatikossa, toiminut varkaana tavaratalossa, ryöstänyt lapsen, osallistunut naiseksi naamioituna missikilpailuun, pelannut uhkapeliä, katsellut oman lapsensa syntymää, juonut pullia tippaukkojen seurassa, kirjoittanut kirjan, anastanut auton, hiihtänyt Pohjanlahden yli, scooteroinut puolen Eurooppaa.
Mutta miksi luetella asioita, jotka suurin osa Suomen kansaa muutoinkin tietää? On huomattava, että jokaiseen reportaashiin on sisältynyt enemmän tai vähemmän salattu tendenssi, joka tekee joskus arveluttavilta vaikuttavat tempaukset siveellisesti oikeutetuiksi.
Hän sieppasi Fordin osoittaakseen, että autovaras joutuu kiinni ennemmin tai myöhemmin. Hän avusti "lapsenryöstössä" herättääkseen keskustelua tulenarasta aiheesta, nimittäin siitä, kummalla vanhemmista on suurempi oikeus perilliseen moraalisessa tai juridisessa katsannossa. Ja niin edelleen.
Maan eturivin humoristeihin kuuluvan Aputoimittajan riemastuttavat naljailut päätoimittajan ja hänen itsensä muka alinomaisista kahnauksista luultavasti ovat herättäneet joissakin lukijoissa sen käsityksen, että päätoimittaja todellakin on synkkäilmeinen itsevaltias, jonka viuhuvan ruoskan alla Matti Jämsäkin alttiisti tarjoilee henkeään.
Tosiasia kuitenkin on, että APU-lehden johto pikemminkin on varmasti jarrutellut Jämsän edesottoja kuin niihin yllyttänyt.
Miten tällaiset ideat sitten syntyvät? Synnytyksen prosessi tapahtuu salassa silmillä. Voidaan vain sanoa, että joskus synnytystä edeltää viikkokausien mietiskely, mitä ankarin aivotyö, joskus sysäyksen antaa satunnainen lehtileike, kuulopuheet, joskus aihe on äkillinen oivallus, harvemmin ulkopuoliset vihjeet, koska niiden heikkouksina tavallisesti on liika rajoittuneisuus: ne kiinnostavat vain osaa lukijakunnasta.
Tavallisin harhakäsitys on, että reportteri kuljeksii hattu takaraivolla kapakasta kapakkaan, kunnes hänet illansuussa portie-
rin avustuksella toimitetaan vuokra-autoon käkenä kotiin kuljetettavaksi. Miten toisenlainen onkaan totuus!
Reportterin elämä on työtä. Ideoitten suunnittelu on vasta ensimmäinen askel kohti päämäärää. Idea on myöskin toteutettava, olkoonkin, että se tapahtuu joskus "henkensä kaupalla".
Jämsä myöntää, että häntä pelottaa hurjasti jokaista yltiöpäistä suunnitelmaa toteuttaessaan. Mutta hän toteuttaa ne kuitenkin. Miksi? Kunnianhimosta, velvollisuudentunnosta, maineenkipeydestä, halusta ansaita rahaa?
Syy on tämä: kaikista näistä. Kun idea on keksitty ja toteutettu, on jäljellä käsikirjoituksen laatiminen. Kuten ainakin luovaa työtä tekevä henkilö elää Matti Jämsäkin alituisesti kaikenlaisissa "tiloissa", useimmiten depressiossa, oman mitättömyytensä, kyvyttömyytensä ja kaiken turhuuden tunnossa.
Hän on lahjakas kärsijä. Sellaisina kausina on vaikeata, jopa mahdotonta kirjoittaa. Lauseet eivät nivelly toisiinsa, sanat vaikuttavat haetuilta, puuttuu rytmi ja reportaashin vaikuttavaksi ja persoonalliseksi tekevä henki. Ei ole niinkään helppoa välittää tunnelmia, saattaa lukijaa osalliseksi omista vaikutelmistaan, tuskasta, ilosta, surusta, pelosta ja jännityksestä.
Joka on tämän kirjoittajan lailla läheltä voinut seurata Matti Jämsää ja hänen kehitystään, on varmasti pannut merkille eräitä hänen luonteensa erikoispiirteitä.
Hän onnistuu parhaiten reportaasheissa, joissa on niin sanoen sosiaalinen tausta. Hänessä on aimo lailla yhteiskunnallista julistajaa.
Ja niin syvälle kuin hän havainnoitsijana ryömiikin suurkaupungin alimpiin syövereihin, aina hän dostojevskimaiseen malliin päätyy toteamukseen: ainutkaan ihminen ei ole niin paha, etteikö hänestä löytyisi myös jotakin hyvää.
Ja kuin ainakin oikeaoppinut psykologi hänkin takertuu syihin seurausten asemesta: hukkaan eletty elämä on luonnollinen seuraus onnettomasta lapsuudesta, ympäristötekijöistä, väärästä kasvatuksesta tai ristiriidoista, jotka ovat aiheutuneet yhteisön ja yksilön etujen törmätessä yhteen.
Matti Jämsän salainen unelma, sen törkeästi tässä paljastaakseni, on joskus aikojen kuluttua vetäytyä maaseudun rauhaan pienen pitäjänlehden toimittajana, jolloin hänelle jäisi aikaa kaunokirjalliseen työhön; henkensä silmin hän jo näkee koottujen teostensa uljaat, kloottikantiset rivistöt.
Ihmisenä Matti Jämsä on avulias, huumorintajuinen (hän uskaltaa ivata jopa itseäänkin), "reilu" sanan parhaassa merkityksessä, hermoherkkä sekä helposti äärimmäisyyksiin horjahtava.
Ja kuten kaikilla kuuluisilla miehillä on hänelläkin omat omituisuutensa; hän syö öisin!
Kuuluisuus, niin. Matti Jämsä on jo saanut riittävästi kokea kuuluisuuden kiroja.
Hänestä "tiedetään", että hän on 1) patajuoppo, 2) aina rahapulassa, 3) itserakas, 4) harrastaa erilaisia paheita, 5) valehtelee reportaasheissaan, 6) hänen menneisyytensä on musta, 7) täysin sivistymätön ja 8) sammunut tähti.
Hänen runsas henkilökohtainen postinsa sisältää myös solvauksia, hänen yöuntaan häiritään mitä kummallisimpiin kellonaikoihin puhelinsoitoilla hänen vaimonsa (viehättävä nuori nainen ja kahden lapsen onnellinen äiti) saa nimettömiä "ilmiantoja" jne.
Oman lukunsa ansaitsivat sitä paitsi ne "matti jämsät", jolta tuon tuostakin esiintyy eri puolilla maata tehden milloin minkinlaisia juopuneen temppuja oikean Matti Jämsän nimiin.
AVUN lukijakunta on kuitenkin valistunutta väkeä. Niin ollen ilkeämieliset "tietäjät" ovatkin vain häviävän vähäinen määrä kaikista niistä, jotka kiinnostuksella seuraavat hänen kynänsä kyntöä.
Sen tähden erilaisten "tietojen" kumoaminen kohta kohdalta on tarpeetonta. Onhan riittävän usein nähty huhupaisuttelun suursaavutuksia.
Mitä "minäkeskeisyyteen" tulee, on se vain jokaisen itse omia ideoitaan toteuttavan reportterin ikuinen kohtalo: joutuminen väärinymmärretyksi.
Tämän jutun joutuessa lukijan silmien eteen on sen laatimisesta ehtinyt kulua viikkoja.
Matti Jämsä on jo kokeillut AK:n turvallisuusvyön tehon, hartaan toivoni mukaan mitä menestyksellisimmin. Mitä muuta hän tänä aikana on ehtinyt tehdä, on vielä tietämätöntä.
Kenties hän on shakettiin laittautuneena pyrkinyt raharuhtinaiden palatseihin, kenties matkannut soutuveneellä suuren ulapan yli, tai kenties kulkuriksi tekeytyneenä kulkenut laitakaupungin alakuloisia katuja matkallaan päin pimeyttä, kylmää ja uusia kohtaloita.
