Apu

Matti Jämsä: Sukellus, osa 3/3

Matti Jämsä: Sukellus, osa 3/3

Matti Jämsä kaipasi uusia haasteita ja otti mittaa merestä. Julkaistu Avun numerossa 47/1954.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat U.A. Saarinen
Mainos

En pysty sanomaan, kuinka kauan olen keikkunut paikoillani. Värit ovat joka tapauksessa hävinneet, mutta kipu korvissa ja silmissä jatkuu.

Olen kauhun tunteen ja tukehtumiskohtauksen aikana painanut miltei yhtenään ilmaa hengityspussiin, toivottavasti en ole kuluttanut varastoani liikaa.

Alan jälleen varovasti laskeutua. Nyt ajattelen vain ylöstulemisen riemuja, kuvittelen miltä tuntuu olla taas ylhäällä, miten paljon hauskaa elämä voi vielä tarjotakaan minulle. En ajattele lainkaan niitä kärsimyksiä, joita se myös on tuova tullessaan. Ajattelen elämää pelkkänä ilona ja lahjana.

On merkillistä, miten sitkeästi ihminen loppujen lopuksi haluaa pitää kiinni elämästään. Moni on monasti ollut valmis luopumaan siitä, mutta kun tosipaikka on edessä, ei hän kuitenkaan haluaisi luopua elämästään, vielä jonkin alkaa hän haluaisi nähdä maailmaa.

En enää pysty sanomaan miten syvällä olen. Laskuni ovat menneet sekaisin. Kenties en ole vielä neljässäkymmenessä metrissäkään, kenties olen. Se on nyt yhdentekevää, menen niin pitkälle kuin jaksan. Olen jo alkanut tinkiä ennätysvaatimuksistani.

Nyt on nenäänikin alkanut kirvellä, sydänalassa tuntuu sietämätöntä painetta ja lievää kolotusta. Pääni on aivan pökkelönä, aivan kuin se olisi tiukkojen rautavanteiden puristuksessa, selkääni särkee, koetan olla ajattelematta kaikkea tätä, yritän miettiä muita asioita.

Mieleeni tulee elämäni ensimmäinen juttu. Se oli pieni ja vaatimaton sekä sikamaisia virheitä täynnä. Muistan myös ensimmäisen koulupäivän ihmeen selkeästi.

Ajattelen kaikkea turhaa ja järjetöntäkin. Mieleeni muistuu pari äskettäin kuulemaani kaskua. Ne eivät kuulu lainkaan tilanteeseen, sen paremmin kuin Lin Jutangin kirjassa mainitut onnelliset hetketkään. Yritän muistella niitä, mutta saan kolmestakymmenestäkolmesta mahdollisuudesta vain yhden mieleeni. Se kuuluu jotenkin näin:

Mies on saanut vieraakseen auringonlaskun aikaan erään hyvän tuttunsa, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Hän ei kysy tältä millä kulkuneuvolla tämä on tullut, mitä hänelle kuuluu. Hän menee suoraan vaimonsa luokse ja kysyy tältä nöyrästi, onko tällä niin kuin naapurinkin vaimolla varastossa kannu viiniä. Vaimolla ei ole, mutta hän ottaa iloisesti hiuksistaan kultaisen soljen ja myy sen. Hänen miehensä laskee, että rahat riittävät kolmeksi päiväksi hänelle ja vieraalleen. Juttu päättyy huudahdukseen: Ah, eikö se ole onnea!

En voi olla naurahtamatta. Olenko tulossa kaistapäiseksi vai miksi ajattelen kaikkea sotkua? Ehkä yritän karkottaa mieltäni yhä jäytävää pelkoa. Vai ajattelenko oman elämäni onnellisinta hetkeä?

En pysty sanomaan, mikä menneistä onnen hetkistä on onnellisin. Tällä hetkellä onnellisin hetki on varmasti se, kun pääsen pinnalle ja tervehdin tovereitani. Jos nousen? välähtää mieleeni.

Totta kai sinä nouset, sinun on, Matti, noustava, sinun on selvittävä...

Ikeniäni  kolottaa sietämättömästi. Joistakin hampaista tihkuu suuhuni verta. Tunnen sen veren oudosta mausta, toisinaan viilto hampaan juurissa tuntuu ohimoita myöten.

Sitten kivut muuttuvat vähitellen yleiseksi turtumukseksi. Tunnen olevani ikään kuin lievässä humalassa.

Laskeudun yhä alas. Köyttä riittää. Yritän katsella pohjaa kohti. En erota muuta kuin tummaa. Ylhäällä on hieman kajastavampaa. Mitään muuta en näekään.

Koko matkan aikana en ole havainnut ainoatakaan kalaa. En mitään muuta kuin meduusoja. Niitäkään ei ole esiintynyt enää aikoihin. Nyt et laskeudu enää metriäkään! Oletpa miten matalalla tai syvällä tahansa, sanoo jokin vaisto minulle, sinun on nyt palattava pinnalle, Matti! Ehkä minun on, totean lakonisesti.

Minusta tuntuu kuin olisin ollut veden alla kokonaisen ikuisuuden. Ylös, Matti, ylös! takoo äkkiä aivoissani.

Taas tunnen hirvittävää pelkoa, sietämätöntä kauhua. Olet yksin syvyyksissä, turvaton, mitä teet täällä? Mene pois, mene ylös...

Olkoon ennätys, tuumin. Kaikki on menettänyt merkityksensä. Vain paluu on ajatuksissani.

Ensin alan nousta nopeasti, mutta sitten tajuan, että niin en saa tehdä. Varovasti, varovasti. Lähden palaamaan takaisin.

Ylöspaluu tapahtuu tuskastuttavan hitaasti. Toisinaan epäilen, etten nouse metriäkään. Joskus tajuan hätkähtäen, että olen menossa alaspäin. Mutta kun keskityn ajattelemaan asioita järkevästi, totean sen olevan mahdotonta.

Ylös, ylös.

Kamppailen vuorotellen harhakuvitelmien ja kauhutilojen sekä järkevän keskittymisen välillä.

En tiedä missä syvyydessä olen, kun yhtäkkiä tunnen hirvittävää hengenahdistusta. Tuntuu aivan siltä kuin tuhansien kilojen paino lepäisi rinnallani.

Painan lisää ilmaa pussiin, mutta ahdistus ei lievene, se kasvaa, tunnen tukehtuvani. Painan nappia uudelleen ja yhä uudelleen, minua alkaa oksettaa. Sitä en saa tehdä, tukin vain hengityskanavat, painan jälleen lisää happea, aika ajoittain saan ilmaa keuhkoihin, väliin en mitään.

Mitä on tapahtunut? Olenko sekaisin vai onko happi loppunut? Nyin varmuusköyttä. Tempaisen kerran, toisen, temmon siitä jatkuvasti. Minä tukehdun, varmasti minä tukehdun.

Tunnen nousevani ylöspäin, autan itsekin. Minä tukehdun, hyvä Jumala, minä tukehdun! En jaksa, enää. Haluan ylös, tahdon päästä pois. Auttakaa... auttakaa... takoo aivoissani...

Temmon rajusti köydestä, en tiedä mistä köydestä vedän, näen jälleen värejä ja sitten raukea tunne valtaa minut, helpotan köydestä, tunnen keinuvani, leijuvani, taas menetän suuntavaistoni, olen mielelläni välillä pää alaspäin, välillä ylöspäin, näen valoa, mutta pinta ei vain tule. Miten syvällä vielä olen?

Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, kuuluu ikään kuin jostakin kaukaa. Olet irrottanut otteesi köydestä, tartu siihen kiinni, tartu siihen heti kiinni! Nouset liian nopeasti ylös, olet irrottanut kätesi köydestä...

Puhuuko joku minulle vai puhunko minä itse?

Yritän tarttua köyteen, mutta en tavoita sitä, en, koska en liikutakaan kättäni, olen vain, kaikki tuntuu aivan yhdentekevältä.

Äkkiä tajuan olevani yhdessä köysivyyhdessä, tartun molemmin käsin ensimmäiseen eteeni osuvaan köyteen ja tempaisen.

Sitten en näe enää mitään...

Ippa: Aurinko paistaa. Paistaa niin suloisesti, että väkisinkin tekee mieli sulkea silmät, nauttia lämmöstä ja veden liplattelusta moottoriveneen laitoja vastaan ja ajatella uimaranta-ajatuksia. On niin rauhallista.

Pieni pikavene tohtoreineen ja lääkärinlaukkuineen kelluu veneemme perässä, ja valokuvien oton kannalta pahassa vastavalossa on ”Merikotkan” jyhkeä, hiljainen hahmo.

Kukaan ei puhu mitään. Ainoa ääni on köyden jatkuva hankaus kantta vasten. Niin, köysi...

Veneemme kuljettaja ja Matin avustaja ovat kontallaan keulassa, ja heidän käsiensä kautta soluu veteen metri toisensa jälkeen uutta, valkoista köyttä. Ponnistaudun ajattelemaan, että Matti on sen köyden päässä, jossakin kymmenien metrien syvyydessä, kenties hengenvaarassa.

Mutta ei – ajatus hengenvaarasta ei ota sopiakseen yhteen sinisen, aurinkoisen meren kanssa, joka vain kevyesti keinuttelee venettämme. Pikemminkin voisi kuvitella, että Matti kyyhöttää jossakin veneen pohjan alla ja kelaa köyttä kainaloonsa...

Alun perinkään en ollut osannut suhtautua tähän sukellusjuttuun yhtä vakavasti kuin laskuvarjohyppyyn vuosi sitten. Olihan Matti tosin monet kerrat huomauttanut meille, että tämä yritys oli yhtä vaarallinen, kenties vaarallisempikin kuin se, ja esitelmöinyt pitkään tarjolla olevista pelottavista mahdollisuuksista.

Mutta minusta ei sittenkään joku paineesta aiheutunut pikku hankaluus tuntunut yhtä kohtalokkaalta kuin ajatus laskuvarjosta, joka ei aukeakaan...

Ja sitten vielä tuo sininen meri ja auringonpaiste. Vaikea ajatella vaaraa.

Olen vaihtanut rullan kameraan, ei ole mitään tekemistä. Miehet keulassa keskustelevat puoliääneen – hekin naurahtelevat lomaan. Ei ole vielä kulunut kovin paljon aikaa siltä, kun Matti oli käynyt pinnalla väittämässä, että olimme muka vetäneet hänet ylös ja lausunut muutaman mieliinpainuvan sanan sen johdosta.

Tuijotan köyttä, joka tasaisesti soluu pinnan alle, ja olen oikeastaan valmistautunut näkemään milloin tahansa Matin punaruskean sukelluspuvun ilmestyvän pintaan. Yhtä odottamattomasti se oli äskenkin tapahtunut.

Mutta köysi juoksee tasaisesti veteen, Matti on menossa yhä syvemmälle.

Aika kuluu. ”Merikotka” on kyllästynyt katselemaan, vakuuttunut kai lopulta siitä, että emme olleet mikään salakuljettajakopla emmekä muutenkaan enää mielenkiintoisia, ja höyryää jo etäällä, keula mantereen suuntaan.

Mietin, ottaisinko siitä kuvan, mutta kamerassa on viimeinen filmirullani, ja sen kaksitoista kuvaruutua tarvitsisin kenties vielä kipeästi muuhun. Olin tyhmyyksissäni tuhlannut filmiä aivan liikaa alkuvalmisteluihin ja ajan kuluksi muutenkin näppäillyt kuvia sieltä täältä. Nyt täytyy olla säästäväinen.

Veneen kuljettaja katsoo kelloaan.

– Kyllä hän nyt on jo ollut siellä tarpeeksi kauan. Köyttäkin on enää jäljellä vain tämän verran...

Eikö ruveta nostamaan?

– Ruvetaan, ruvetaan pois, myöntyy Väänänen innokkaasti. Minäkin tunnen huojennusta.

– Mutta vedetään varovasti, pikkuhiljaa vain...

Miehet alkavat kelata köyttä. Väänänen naurahtaa hermostuneesti.

– Kyllä se Jämsä siellä vielä on, ja hengissä, kun nykii noin voimakkaasti! Kas kas kun nykii...

Kannelle kertyy köyttä, isot kierukat märkää köyttä. Miehet vetävät nopeammin nyt – etteivät vain liian nopeasti? Sehän on vaarallista...

– Kylläpä hän nykii...

Ettei vain mikään olisi hullusti. Yritän löytää tukevan jalansijan kuperalla kannella ja tarkennan kameran valmiiksi veden pintaan. Mutta köyttä riittää.

– Tuokohan se ankkurin tullessaan, kun noin painaa? tuumii kuljettaja, ja Väänänen tirskahtaa jälleen.

Voi, eikö köysi jo vihdoin lopu? Yritän nousta seisomaan nähdäkseni paremmin veneen laidan alle, mistä köysi nyt juoksee. Olen menettää tasapainoni, ja haparoin tukea veneen keltaisesta taxi-kilvestä. Vieläkö köyttä vain tulee, kuinka pitkä se onkaan...

– Nyt – nyt näkyy! Veneen kuljettajan jännittynyt huudahdus saa minut jälleen melkein suistumaan mereen, ja sama on tapahtua kuljettajalle itselleenkin, kun köysi äkkiä alkaa juosta veneen toiselta laidalta.

Nyt näen minäkin jotakin punaista häämöttävän pinnan alla, mutta putoaisin mereen, jos yrittäisin saada siitä kuvaa keulasta. Niinpä kompuroin sen kun hameiltani pääsen alas kattoluukusta ja juoksen perään.

Nyt on Matti pinnalla! Hän riippuu köydestä, hartiat vedenpinnan yläpuolella, ja hän korisee, korisee! Miehet yrittävät vetää hänet suoraan keulasta kannelle, ja Matti korisee kuin vain tukehtumaisillaan oleva ihminen. Ettei köysi sittenkin olisi hänen kaulansa ympärillä?

– Ei häntä ikinä saa tästä ylös, Väänänen huohottaa, – hinataan hänet perään! Pian!

Äkkiä on perä täynnä väkeä. Matti laidan vieressä koristen katkonaisesti, puuskittaisesti, kuin viimeisiä henkäyksiään vetäen...

Painan kameran laukaisunastaa sokeasti, ajattelemattakaan tarkennusta, tietämättä mitä kuvaan. Mattia vedetään laidan yli, joku kopeloi sukelluspäähineen suuosaa...

– Siinähän on verta!

– Se tuli minun käsistäni, köysi repi ne rikki...

Hän oksentaa, arvasinhan minä sen...

Tajuan, että Matti hengittää jo samaa ilmaa kuin mekin, että välitön vaara on vältetty. Hän on veneessä, märkä, vapiseva, oksentava, vielä muodoton hahmo kankeassa sukelluspuvussa. Pukua kiskotaan hänen yltään, lääkärikin on siinä, näen vilahduksen hänen vakavista kasvoistaan...

Kurkistan kameraani – vain yksi kuva jäljellä! Säästän sen siksi, kunnes Matin kasvot ovat esillä, kirjavana, täynnä punaisia läiskiä ja painautumia, Matti läähättävänä, oksennuspuistatukset vähitellen taukoavina... Matti oli turvassa.

Ennätys? Sitä emme muistaneet ajatella pitkään aikaan.

Matti jämsä: – Ottakaa puku nopeasti päältä, antakaa hänen rauhassa oksentaa! Tehkää lääkärille tilaa!

– Vetäkää tekin, en jaksa yksin vetää puseroa pois päältä!

Kuulen joukon sekavia lauseita, erotan heikkona surinana lauseita. En pysty sanomaan, mistä äänet kuuluvat.

Äkkiä päässäni tuntuu outo pamahdus, samassa hetkessä häikäisee kirkas valo silmiäni, yritän katsella ympärilleni, näen joukon kasvoja, en tunne ketään, sitten näen veneen laidan, näen Väänäsen, lääkärin. Puvun yläosa on riisuttu päältäni ja joku tarttuu silmäluomiini ja raottaa niitä.

– Pystyttekö kävelemään penkin luokse? kysyy silmiäni tarkastellut henkilö.

Katson häntä, hän on lääkäri. Sitten on kaikki hiljaista ja selvää. Erotan Ipan, joka pitää kädessään kameraa, näen Väänäsen, näen kaikki.

Verenpaineeni mitataan, lääkäri tekee joitakin kysymyksiä ja merkitsee lapulle jotakin.

Leukaluitani nykii omituisesti. Jalkojani vapisuttaa. Ohimoita puristaa. Olen jälleen muiden luona, totean onnellisena. Minua raukaisee suloisesti, tahtoisin nukkua.

Moottori syksyttää tasaisesti. Veneemme puskee kohti Helsinkiä, kohti kotia!

Sinä  iltana  kävi  lääkäri kaksi kertaa kotonani. Mutta kaikki meni hyvin. Kaksi päivää tunsin olevani omituisen raukeassa tilassa, kuin humalassa. Jalat olivat hervottomat ja päässä oli omituisen tyhjä tunne.

Toisena päivänä alkoi oikeaa käsivartta kyynärtaipeen kohdalta kolottaa ja samaan aikaan lakkasivat korvat humisemasta. Joskus tunsin pientä huimausta. Myös vasenta jalkaani särki.

Lähes viikon sukelluksen jälkeen minua oksetti ja yskitti pahasti. Öisin hikoilin ja näin painajaisunia. Viikon kuluttua menen valokuvauttamaan keuhkoni ja kipeät niveleni. Mutta uskon, että kaikki on hyvin. Huimaus on jo hävinnyt, mutta yskä jatkuu.

Ylöstulo oli tapahtunut käsittämättömän nopeasti. Lääkärit eivät jaksa käsittää, että selviydyin tilanteesta pelkällä säikähdyksellä. Tilannetta on pohdittu puolelta jos toiseltakin ja erilaisia teorioita on esitetty.

Mutta minä en halua enää ajatella koko sukellusta. Merkillistä vain, etten tuntenut mitään erikoisempaa riemua suoritukseni jälkeen. Olin jo niin kauan odottanut tulosta, ettei itse tapaus enää tuntunut miltään. Olin tyytyväinen, että asia oli poissa päiväjärjestyksestä.

Samalla päätin mielessäni, etten enää heittäydy mihinkään järjettömään yritykseen – en ainakaan toistaiseksi.

Olin ollut kuoleman porteilla. Olin ollut puolittain tukehtunut. Happi oli loppunut. Mitattaessa todettiin säiliö aivan tyhjäksi. Mittauksessa todettiin varmuusköyttä lasketun veteen 61 metriä.

Uusi ennätys oli syntynyt.

Teksti Matti Jämsä ja Ritva-Liisa ”Ippa” Relander

Kuvat U. A. Saarinen

Julkaistu: 14.11.2013