Apu

Matti Jämsä: Sukellus, osa 2/3

Matti Jämsä: Sukellus, osa 2/3

Matti Jämsä kaipasi uusia haasteita ja otti mittaa merestä. Julkaistu Avun numerossa 46/1954.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat U.A. Saarinen
Mainos

Seuraavat päivät kuljin hyvin sekavissa mietteissä. Olin kahden vaiheilla. Sukeltaako vai eikö sukeltaa? Mietin tätä aina ja kaikkialla. En pystynyt kunnolla keskittymään mihinkään. Ajatus yrityksestä vaivasi minua.

Vietin muutamia unettomia öitä, kunnes sitten eräänä aamuna tein päätökseni. Minä sukellan. Luotin jälleen fatalistiseen uskooni. Ihmisen on kerran kuitenkin kuoltava, jos se tapahtuu kohdallani sukelluksen yhteydessä, niin sille en voi mitään. Näin on ehkä sitten tarkoitettu. Voinhan yhtä hyvin jäädä vaikka auton alle.

Aloitin urheiluharjoitukset. Se oli vaikeaa. Pitkään aikaan en ollut juossut enkä harjoittanut mitään muutakaan ruumiinliikuntoa. Noin kolme kertaa viikossa oli minun riuhtaistava itseni väkisin sängystä ylös tavallista aikaisemmin. Puin verryttelypuvun ylleni ja lähdin lenkille.

Alkuaikoina hikoilin hirveästi. Liiat rasvat poistuivat kehostani. Sydän jyskytti pakahtuakseen ja keuhkoja särki. Liiallinen tupakanpoltto näytti seurauksiaan. Kun alkukankeus oli voitettu, alkoi juttu luistaa jo paremmin. Lenkki sujui vaivattomammin. Ruokahaluni kasvoi, sain takaisin entistä mielenvireyttäni. Iltaisin en ollut enää niin väsynyt ja huomasin, että sillä oli henkisestikin parantava vaikutus.

Eräänä päivänä suoritimme 20 metrin harjoitussukelluksen. Kaikki meni loistavasti. En tuntenut mitään kipuja. Kävelin pitkän aikaa pohjassa. Siellä oli paljon pieniä kiviä. Löysin rikkinäisen lautasen ja rautapultin. Kaloja ja kasveja en nähnyt. Muuten oli sukellus mielenkiintoinen ja lupauksia antava yritys.

Niinpä määräsimme sukelluspäivän.

Ensimmäisestä sukelluksesta oli kulunut lähes puolitoista kuukautta. Sitten sain pahan nuhan. Sukelluksesta ei tullut mitään. Lääkäri kielsi koko yrityksen.

Niin alkoi kesälomani. Siirsimme jälleen yritystä. Mutta kesäloma päättyi aikanaan, ja sukellus oli jälleen edessä. Sitten sain lievän angiinan ja sukellus siirtyi taas. Päivät kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Luulen, että tahallani viivyttelin koko suoritusta.

Ne ystävistäni, jotka tiesivät yrityksestä, tiedustelivat: – Milloin se tapahtuu? Koska sukellat? Et kai ole luopunut koko yrityksestä?

– Kyllä se tapahtuu pian, aivan pian.

Mutta mitään ei tapahtunut. Istuin tarpeettoman usein iltaisin lasin ääressä, vaikka sitä ei missään nimessä olisi saanut tehdä. Niinä iltoina aina päätin: ylihuomenna sukellan, ylihuomenna sukellan varmasti! Mutta päivät kuluivat ja monta ylihuomenta meni. Tuli syyskuu.

Eräänä aamuna päätin: tänään tai ei koskaan! Heti työhön mentyäni tilasin veneen ja kutsuin avustajat kokoon.

Satoi, kun lähdimme rannasta. Oli alakuloinen ja synkkä päivä. Sitten lakkasi sade ja tilalle tuli tuuli.

Jyskyttelimme eteenpäin yhä kasvavassa aallokossa lähes puolitoista tuntia ennen kuin pääsimme paikalle, jossa oli kuusikymmentä metriä vettä.

Mutta sukelluksesta ei tullut mitään. Ankkuri ei pysynyt pohjassa, ja aallot löivät vettä veneeseen. Palasimme takaisin ja minä kiroilin hiljaa. Se oli yhä edessä, odotuksen tuskat ja tekemättömän työn vaivat.

Veneenkuljettaja ilmoitti, ettei hän lähde koko yritykseen, ellei mukana seuraa lääkäri. Lisäksi ei merellä saanut olla tuulta kuin 1–2 beaufortia. Soittelin joka ilta ilmatieteelliseen keskuslaitokseen ja tiedustelin seuraavan päivän tuulia. Tuuli pysytteli 4–5 beaufortissa ja viikko kului.

Sitten tuli torstai, syyskuun 23. päivä. Soitin taas ilmatieteelliseen keskuslaitokseen. – Yksi beaufort, ilmoitettiin sieltä.

Istuin pitkän aikaa hievahtamatta paikallani ja sitten painoin puhelimen hiljaa kiinni. Huomenna... huomenna...

– Katso, Matti, miten upeasti tuo pikavene kiitää!

Säpsähdän.

– Mitä niin? tokaisen Ipalle, vastaan jotakin ja palaan entiseen olotilaani.

Vilkaisen kellooni. Se on puoli kaksi. Olemme olleet matkalla vasta puolisen tuntia. Otan esille merikortin ja tutkin sitä.

Äkkiä totean jotakin säpsähdyttävää. Olemme matkalla täsmälleen samaan paikkaan, jonne putosin tasan vuosi sitten laskuvarjolla 4.000 metrin korkeudesta. Tarkistan asian vielä kerran. Niin se on. Täsmälleen sama. Mikä omituinen sattuma.

Sitten muistan muutakin. Tasan kello 13 piti lähteä silloin lentokoneen. Mutta moottori lakkoili ja myöhästyimme lähdössä. Moottoriveneemme piti lähteä tänään rannasta kello 13. Se lähti. En ole tässä suhteessa taikauskoinen. Omituinen sattuma vain, totean. Asetun pitkäkseni veneen penkille ja palaan ajatuksissani siihen, mihin Ippa minut keskeytti...

Yksi beauforti tiesi sitä, että sukellus oli edessä. Väistämättömästi edessä. En kuitenkaan puhunut vaimolleni asiasta mitään. Päätin etten kerrokaan. En aamullakaan.

Sinä iltana koin jälleen helvetin tuskat. Elin laskuvarjohyppyjutun tunnit uudestaan. Taaskaan en saanut unta. Tupakka maistui ja ei maistunut. Minun oli nälkä ja ei ollut.

Toisin sanoen en tiennyt mitä tahdoin. Olin suoraan sanoen hermostunut.

Luin pari tuntia sinä iltana jotakin kirjaa. En muista mikä se kirja oli, mutta se on yhdentekevää, sillä enhän edes tiennyt mitä luin. Luin kirjaa silmilläni, mutta en ajatuksillani.

Kello kaksikymmentäkaksi puin päällystakin ylleni ja menin ulos. Silloin oli hyvin kaunis ilta. Nojasin Lauttasaaren sillan kaiteeseen ja katselin kuutamossa välkehtivää merta. Taivaalla oli tähtiäkin. Oli todella ihmeen kaunista. Ihmettelin, etten ollut ennen huomannut, miten kaunis voi meri ja taivas olla syyskuussa.

Ohitseni ajoi monta autoa. Monta bussia, joissa oli paljon ihmisiä. He palasivat kotiin. Kotiin nukkumaan mennäkseen taas seuraavana päivänä toimeensa.

Vähän kauempana minusta oli muuan nuoripari. He nojasivat kaiteeseen ja toisiinsa. Hekin katselivat merta. Olin sillalla, kunnes minua rupesi paleltamaan. Sitten lähdin kävelemään.

Kiersin pitkän lenkin. Kuuntelin kuinka lehdet soittelivat puissa syysillan säveliä. Koetin tuumia, minkälaiset verhot sommittelisin entisten tilalle, jotka olivat käyneet jo kovin haalistuneiksi. Sitten ajattelin minkälaisia talvivaatteita oli ostettava pikku-Tuijalle.

Mutta huomasin, että yritin pettää itseäni. Ajatukseni palasivat kuitenkin yhtenään samaan pisteeseen: huomenna sinä Matti sukellat. Huomenna sinä sukellat!

Lopulta menin nukkumaan. Sinä yönä en, ihme ja kumma, nähnyt mitään unta sukelluksesta. Näin unta koulusta ja vanhempieni kodista. Merkillistä.

Kun heräsin aamulla, oli suussani paha maku.

Kun menin töihin, soitin Väänäselle, joka omistaa sukelluspuvun ja ilmoitin ajan, jolloin tapaisimme rannassa. Soitin lääkärille, tohtori Kaarle Kyllöselle, jonka piti tulla mukaan, tilasin pikaveneen, jonka oli määrä kuljettaa minut onnettomuuden sattuessa nopeasti sairaalaan, tilasin veneen, josta sukelluksen oli määrä tapahtua. Päätimme, että Ippa ottaa tilaisuudesta kuvat.

En tehnyt mitään töitä, en naputtanut riviäkään. Olin vain ja odotin.

– Tyhjennätkö tämän laatikon kaikista papereistani ja hävität ne, Ippa? Jos nimittäin – ymmärräthän, keskeytin lauseeni ja naurahdin väkinäisesti.

Ippa vilkaisi minua tutkivasti. – Aina sama testamentti, sanoi hän ja nyökkäsi.

Minua nolotti. En halunnut olla traagillinen. Niin tuli kello 12.45.

– Hei, sanoin vain tovereilleni, kun lähdin.

Vältin tahallani heidän katsettaan.  Mutta minä pelkäsin. Pelkäsin hirvittävästi.

Havahdun mietteissäni. Moottorin ääni on muuttunut. Nousen pystyyn. Vauhtimme hiljenee. Pysähdymme.

Hetken kuluttua pulahtaa ankkuri veteen. Kaikki tuijottavat köysivyyhteä. Lenkki toisensa perästä luiskahtaa veteen, vyyhti ohenee. Olemmeko oikealla kohdalla? Onko paikalla tarpeeksi vettä?

Sitten köysi ei enää ”juokse”. Vain pari–kolme metriä jää jäljelle. Köysi on yli seitsemänkymmentä metriä pitkä. Allamme on seitsemänkymmentä metriä vettä!

Pohjassa on seitsemän ilmakehän paine, hirvittävä paine. Jokainen kuutiometri vettä painaa tuhat kiloa. Tulen saamaan ruumiini jokaista neliösenttimetriä kohti 6–7 kilon paineen.

Pikavene syöksähtää sivullemme.

– Oletteko kunnossa? kysyy lääkäri. Nyökkään.

Väänänen kaivaa sukelluspuvun esille, ja Ippa virittää kameransa. Sekavin tuntein riisun pukuni ja alan panna päälleni lämmintä. Villapaita villapaidan jälkeen. Siellä alhaalla ei ole lämmintä. Minkälaista siellä on? Mitä tulee tapahtumaan? Onnistunko minä? Sen tiedän puolen tunnin kuluttua.

Ristin salaa käteni ja rukoilen. Sitä en olekaan tehnyt moneen kuukauteen.

Vilkaisen viimeisen kerran ympärilleni. En tiedä, onko se vain teatraalinen ele vai haluanko tosiaan painaa vielä mieleeni, miltä näyttää Luojan aurinkoinen taivas, miltä hiljaa aaltoileva meri.

Tämän lisäksi ei olekaan paljon muuta nähtävää. Kaukana takanamme häämöttää Harmajan majakka, edessämme seisoo pienenä pisteenä paikallaan kuin aavelaiva, majakkalaiva ”Helsinki”. Muuten on meri autio ja tyhjä. Vain meidän veneemme heilahtelevat sillä hetkellä niillä vesillä.

Lääkäri seuraa tarkkaavaisesti pukemistani. Hän vaihtaa muutaman sanan silloin tällöin pikaveneen kuljettajan kanssa, mutta he ovat sen verran kaukana, etten kuule, mistä he keskustelevat.

Me emme ole vaihtaneet montakaan sanaa. Ippa on raksutellut kameraansa ja Väänänen on joskus kysynyt minulta varusteiden sopivaisuutta. Lämpimien villa- ym. asusteitteni päälle on jo vedetty sukelluspuvun housut. Jalkapohjiini on sidottu remmeillä painoiksi kaksi teräsharkkoa.

Väänänen ojentaa minua kohti puvun yläosan.

– Onko happipullo jo tarkastettu? kysyn vielä. – On. Täysi paine.

– Varmasti?

– Aivan varmasti!

– Ja kalkki on uusittu?

– Purkissa on uusi kalkki.

– Kaikki suuttimet on tarkastettu?

– On tarkastettu, olkaa huoletta, kaikki on kunnossa!

– Hyvä on, pannaan yläosa niskaan.

Hetken kuluttua katselen maailmaa pienistä, lasin peittämistä aukoista. Nekin huurtuvat nopeasti.

Hengitän suukappaleen kautta vielä raitista ulkoilmaa. Väänänen kiinnittää vyövanteen paikoilleen. Tämä pukeutumisvaihe on aina ollut mielestäni ikävä, tällä kertaa se on sitä erikoisesti. Odottaminen on tuskallista.

– Sitten varmuusköysi, sanoo Väänänen.

– Laittakaa se köysi nyt niin, että solmu pitää eikä luista. Muuten olen hirressä.

– Tottakai.

Köysi pujotetaan toisen olkapääni alta.

– Kaikki on valmista. Tyhjentäkää nyt puku ilmasta.

Tartun kaula-aukon kohdalta kiinni, jotta saan kaulan ja puvun väliin ilma-aukon, vedän muutaman kerran nenän kautta ilmaa keuhkoihini ja puhallan sen suukappaleen kautta ulos. Hetken kuluttua on puku puristunut tiiviisti ympärilleni.

– Kokeilkaa happilaitetta, määrää Väänänen.

Hän vääntää happilaitteen päälle. Täytän hengityspussini. Kuuluu suhinaa. Vedän happea keuhkoihini. Kaikki on hyvin.

– Valmis sukellukseen, ilmoittaa Väänänen.

Heilautan kättäni ja astun veneen laidalle. Nyt mennään!

– Sukeltaja seis! Älkää laskeko häntä veteen, huutaa veneemme kuljettaja.

– Katsokaa!

Seison hämmentyneenä palkoillani. En näe mitään. Huomaan vain, miten vieressäni seisova Väänänen tähyilee taivaanrannalle.

– Laiva, kuulen jonkun sanovan.

Jokin alus lähenee meitä. Sen kurssi on aivan venettämme kohti. Emme voi sukeltaa vielä.

Toisen silmäaukon lasien väliin on joskus päässyt ilmaa, ja se on kauttaaltaan valkoisen kalvon peittämä. En näe sillä mitään. Yritän yhdellä silmällä tiirailla osoitettuun suuntaan, mutta vieläkään en erota mitään. Odotamme hetken.

– Nyt se muuttaa kurssia, huutaa kuljettajamme.

Silloin erotan kaukana olevan laivan. Se muuttaa todellakin hieman suuntaansa.

– Odotetaan hetki vielä, sanoo Väänänen.

– Katsokaa, se palaa entiseen suuntaansa, se lähestyy jälleen meitä!

Nyt on aluksen keula suoraan meitä kohti. Se on vielä sen verran kaukana, ettemme voi erottaa sen tunnuksia.

– Mitä tämä on? Tästä ei pitäisi kulkea mitään laivaväylää, ihmettelee veneemme kuljettaja ja tähyilee levottomana lähestyvää laivaa.

– Väännän happihanan kiinni, saatte hengittää normaalia ilmaa, sanoo Väänänen.

Viiden minuutin kuluttua lipuu aivan viereemme harmaa laiva. Sen kyljessä lukee suurin kirjaimin ”Merikotka”, ja sen perässä on puolustusvoimain lippu. Merivartioston alus.

– Mitäs täällä puuhataan? huutaa joku meille laivasta.

Kukaan ei vastaa mitään. Minäkään en saa pukuni alta ääntäni kuuluville. Lopulta Ippa vastaa:

– Teemme reportaashia. Täällä sukelletaan.

– Vai niin, vastaa joku laivasta.

Sen partaalle on ilmestynyt useita miehiä. Arvaan, että he ihmettelevät kovasti. Kaukana Helsingistä, autiolla merellä kaksi venettä, joista toinen pikavene. Sammakkopukuinen mies ei myöskään ole tavallista. He tietysti luulevat, että haemme pohjasta mereen heitettyä lastia, kenties pirtua?

– Saammeko seurata sitä sukellusta? kysyy taas joku laivasta.

– Mikäpäs siinä, vastaa avustajani Väänänen ja jatkaa minuun päin kääntyen:

– No niin. Sitten mereen vain!

– Onko sukeltaja ollut jo pohjassa, kysyy taas joku laivasta.

– Ei ole vielä päässyt, kun tulitte häiritsemään laineillanne, vastaa veneemme kuljettaja.

Kannella olevat miehet neuvottelevat hetken ja lopulta eräs heistä huutaa: – Hyvä on, me jäämme seuraamaan sukellusta!

– Mikäpäs siinä, vastaa avustajani, Väänänen, ja jatkaa minuun päin kääntyen:

– No niin, sitten mereen vain!

Hengityspussi täytetään jälleen. Kapuan veneen laidalle istumaan. Ippa näppää tilanteesta kamerallaan kuvan.

– Hypätkää mahdollisimman kauaksi veteen, ettette riko hengityslaitteita! huutaa Väänänen.

Nyökkään, että olen käsittänyt. Ojennan Ipalle käteni.

– Terve, sanon hänelle.

– Terve, vastaa Ippa.

Epäröin hetken, ja sitten hyppään. Painun veden alle, mutta nousen kuitenkin heti pinnalle ja lähden uimaan kohti ankkuriköyttä, joka on veneen keulassa. Sieltä on helpompi vetää minut ylös.

Vesi on jo tavattoman kylmää. Olen paljain käsin, ja kylmä vesi saa käteni kirvelemään. Vilkaisen vielä kerran veneessä olijoita ja heilautan kättäni. Kaikki kädet nousevat vastaukseen. Tartun ankkuriköyteen ja silmänräpäystä myöhemmin olen pinnan alla.

Pääni yläpuolella kuplii uloshengitetty ilma. Se poreilee pinnan kirkkaassa valaistuksessa lystikkäästi. Tunnen kuinka sydämeni hakkaa. Pakotan itseni rauhalliseksi. Hengityslaite toimii moitteettomasti. Sitten lähden vetämään itseäni kohti pohjaa.

Kohti 70 metrin syvyyttä!

Rauhallisesti, rauhallisesti, takovat ajatukseni. Laskeudun noin puoli metriä joka vedolla. Aina muutaman vedon jälkeen pysähdyn hetkeksi. Kaikki hyvin, totean. Saan tarpeeksi ilmaa keuhkoihini.

Silmien suojuslasit alkavat jo paineesta puristaa otsaani ja poskiluitani. Ainoa lievä kipu, jonka tunnen, johtuu juuri niistä.

Jatkan matkaani. Noin kahdenkymmenen metrin syvyydessä tunnen lievää hengenahdistusta. Painan hengityspussiin lisää ilmaa. Samalla koetan, että rinnalla olevassa narussa oleva linkkuveitsi on vielä tallella. Se on ehdottoman tarpeellinen. Varmuusköysi voi sotkeutua ankkuriköyteen, ja silloin olen sidottu paikalleni.

Ankkuriköysi on aivan piukalla. On mahdollista, etteivät he vaaran tullen huomaa sillä annettuja hätämerkkejä.

Nyt tunnen poskiluissani lievää kipua. En tiedä, johtuuko se ennen sukellusta minua vaivanneesta nuhasta vaiko vain lasien puristuksesta. Odotan varmuuden vuoksi hetken aikaa paikallani ja sitten aloitan jälleen matkani kohti tuntematonta määränpäätä.

Aina välillä silmäilen ympärilleni. En näe mitään muuta kuin punertavia meduusoja, jotka liikehtivät hiljaa ympärilläni. Niitä on kymmeniä.

Noin kolmenkymmenen metrin syvyydessä tunnen viiltävää kipua korvieni tienoilla. Silmiä alkaa myös pakottaa. Kurkkua puristaa. Hengitys käy jo sangen työläästi.

Tunnen äkkiä pelkoa. Hirvittävä kauhu jäytää olemustani. Tunnen ikäänkuin leijuvani edestakaisin ankkuriköyden varassa. Tuntuu aivan siltä kuin alkaisin kääntyä ylösalaisin. Pysähdyn heti ja yritän keskittyä. Annan aivoilleni kiireellisiä määräyksiä: rauhallisesti, rauhallisesti, rauhallisesti.

Sitten tapahtuu jotakin odottamatonta! Ankkuriköyttä nostetaan! Aivan selvästi hinataan ankkuria ylös. Mitä on tapahtunut? Miksi minut nostetaan ylös? En minä ole antanut mitään merkkiä. Ovatko he käsittäneet väärin vai olenko hätäpäissäni nykäissyt merkinantoköytenä toimivaa varmuusköyttä?

Missään tapauksessa en ole kuitenkaan antanut jatkuvia nykäyksiä, joka on vaaran merkki. Tuleeko sieltä joku laiva? Tästä on saatava nopeasti selvyys.

Ryhdyn auttamaan heitä ja lähden nousemaan ylös. Se käy tavattoman helposti. Yritän kuitenkin säilyttää malttini ja pidättelen itseäni. Ylösmeno on suoritettava mahdollisimman varovaisesti.

Kun nostan pääni vedenpinnan yläpuolelle, tarttuu Väänänen heti sopimuksemme mukaan suukappaleen vipuun ja vääntää raittiin ilman kanavan auki.

– Mitä on tapahtunut? kysyvät veneemme kuljettaja ja Väänänen yhdestä suusta.

– Mitäkö on tapahtunut? Sen minäkin haluaisin tietää, vastaan ihmeissäni.

– Miksi ryhdyitte vetämään minua ylös?

– Vetämään teitä ylös? Ei kukaan ole vetänyt teitä ylös!

Olen aivan ymmälläni. Eikö muka kukaan ole nostanut ankkuria ylös?

– Ei kukaan.

– Mutta minusta tuntui kuin ankkuria olisi nostettu ja niin lähdin itse kipuamaan takaisin.

Minulle vakuutetaan, etteivät he ole tehneet mitään. Olen tuntenut harhakuvia!

Silloin manaan, manaan pari minuuttia täydestä sydämestäni. Mitä karkeimmilla sanoilla. Olen raivoissani.

– Teidän on parasta tulla ylös lepäämään, jos aiotte yrittää uudestaan.

– Minä lähden heti jos lähden! vastaan vielä kimpaantuneena ja kehoitan Väänästä sulkemaan ilmahanan.

Täytän jälleen hengityspussin ja lähden vetämään itseäni vimmatusti alaspäin. Olen raivoissani.

Vasta kahdenkymmenen metrin päässä pysähdyn lepäämään. Sitten alan laskeutua varovaisemmin. Ennätys tai ei mitään, ennätys tai ei mitään, takoo vain aivoissani. Se on nyt ainoa ajatukseni. Minun on päästävä ainakin 55 metriin, entiseen ennätykseen.

Tämä yritys ei saa mennä piloille. Tähän mennessä on harjoitukseen ja muihin valmisteluihin pantu rahaa jo lähes satatuhatta markkaa. Minulta odotetaan jo jotakin.

Siispä minun on täytettävä odotukset ja lupaukseni. Sitäpaitsi, mitä sanoisivat toverini, jos epäonnistuisin? Sukellusta oli jo niin monena iltana vatvottu ja pohdittu, että se ei saanut mennä pannukakuksi. Minä yritän, yritän, hoen itsekseni, puren hammasta ja etenen, etenen...

Kaksikymmentäviisi! Kolmekymmentä metriä! Kipuja poskipäissä. Kolmekymmentäviisi metriä! Viiltoja korvissa, kirvelyä silmissä... Neljäkymmentä metriä!

Tunnen hirvittävää ahdistusta... sietämätöntä painetta... Tuntuu siltä kuin pääni halkeaisi, aivan kuin korviini painettaisiin puukolla... Erilaisia värejä välähtelee silmissäni, punaista, vihreää, mustaa, punaista, keltaista, keltaista, keltaista.

Taas joudun kauhun tunteen valtaan, jälleen tunnen pyöriväni, ylös, alas, en pysty sanomaan, olenko pää alas- vai ylöspäin.

Puristan ankkuriköydestä, mutta tuntuu kuin en pitäisi mistään kiinni, polveni painautuvat toisiaan vasten, rinnan päällä tuntuu ankaraa painetta, olen joka puolelta sietämättömässä puristuksessa.

Tunnen, kuinka toisessa jalassani oleva remmi löystyy. Paino putoaa. Yritän kumartua, mutta en pysty, en pääse kääntymään, yritän koukistaa jalkaani ja työntää kättä alaspäin, liike tapahtuu hitaasti.

Silloin minua alkaa huimata. Värit muuttuvat mustiksi spiraaleiksi. Ehkä paino ei olekaan pudonnut? Ja mitäpä sillä väliä, mitä sillä väliä, hoen itsekseni.

Nyt Matti, ole maltillinen, ole maltillinen. Jos nyt toimit harkitsemattomasti, on se loppusi. Haluatko vielä nähdä kotisi ja perheesi, haluatko vielä nähdä päivänvalon, ystäväsi – ja kantabaarisi? välähtää mieleeni.

Se huvittaa hetken ja alan rauhoittua.

En pysty sanomaan miten kauan olen keikkunut paikoillani. Värit ovat joka tapauksessa hävinneet, mutta kipu korvissa ja silmissä jatkuu.

Olen kauhun tunteen ja tukehtumiskohtauksen aikana painanut miltei yhtenään ilmaa hengityspussiin. Toivottavasti en ole kuluttanut varastoani liikaa.

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U. A. Saarinen

Julkaistu: 13.11.2013