Jo alkukesästä alkoi lehtemme toimittaja, Matti Jämsä, valmistella tavallista huomattavampaa juttua. Hän ryhtyi kohentamaan fyysillistä kuntoaan sekä suorittamaan sukellusharjoituksia.

Kaikki tämä tähtäsi uuden maailmanennätyksen syntymiseen. Hän oli päättänyt lyödä Draeger DW-38 -merkkisen sammakkosukelluspuvun entisen syvyyssukellusennätyksen, joka oli 55 metriä ja saavutettu Saksassa. Ei ollut siis kysymys syvyyssukelluksen yleisestä ennätyksestä, vaan nimenomaan tämäntyylisellä puvulla saavutetusta.

Yritys oli erittäin vaikea. Monet vaarat olivat uhkaamassa sukeltajaa. Saatuaan lääkäriltä syyskesällä luvan lähteä yrittämään, hän monien harjoitusten ja yritysten jälkeen pääsi viimein mittelemään voimiaan armottoman meren kanssa.

Edessäni on suuri laatikko ja vieressäni kaksi köysinippua. Niissä on yhteensä satakolmekymmentä metriä köyttä. Satakolmekymmentä metriä vahvaa köyttä. Polkaisen niitä kimpaantuneena.

Sytytän savukkeen, mutta sitten muistan, etten saa polttaa. Viskaan tupakan mereen. Vaihdan paikkaa. En tiedä mitä tekisin. En suinkaan vain ole hermostunut? Höhlä, tuumin hiljaa mielessäni. Hiton höhlä!

Ippa asettaa kameraan filmirullaa. Väänäsen poika polttelee tupakkaa ja tuijottaa mietteliäänä merelle. Moottorimme sytkyttää rauhallisesti. Tosiaankin. Kirotun rauhallisesti, kuin vanha koni. Hymähdän hieman, mielestäni se on erittäin osuva vertaus. Hetken kuluttua totean, että ajatus on höhlä. Kaikki on höhlää.

Vilkaisen merelle; jonkin matkaa takanamme on toinen vene. Se on pikavene, mutta nyt kun se ajaa hiljaa, koukkii sen nokka vettä. Siellä veneessä on lääkäri. Olisi mukava ajaa pikaveneessä, mutta tällä hetkellä kuitenkin toivon, ettei minun tarvitsisi siinä ainakaan tänään olla. Jos olen tänään tuossa veneessä, olen matkalla sairaalaan!

Vilkaisen Ippaan. Hän on saanut filmin paikoilleen. Väänänen polttaa yhä. Hitto, kun minunkin tekee mieleni savuketta! Mutta en saa polttaa, en vaikka miten mieleni tekisi.

Hengitän muutaman kerran syvään ja nojaudun sitten mukavammin hyttimme seinää vasten. Annan ajatusten kiertää. Mieleeni tulee monenlaista. Lopulta kertaan kaiken, aloitan aivan alusta...

Kun kesäkuussa olin tehnyt Rovaniemen tempauksen ja esiintynyt missinä, olin jälleen vanhassa umpikujassa. Mistä seuraava paukkujuttu? Lukijat vaativat sellaisia. He eivät enää tyytyneet tavallisiin reportaasheihin. Oli keksittävä jotakin repäisevää, erikoista.

”No, mitäs ihmeitä saamme odottaa seuraavalla kerralla?” ”Mitä erikoista sinulla nyt on kiikarissasi?” kysyivät monet. ”Missä viipyvät hyvät jutut?” kyseli päätoimittaja.

Mietin ja mietin, iltakaudet. Kaikki oli jo tehty, mitä ylipäätänsä tehtävissä oli.

”Kohta sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa itseltäsi henki”, sanoivat eräät tuttavani. Luulenpa, että he ovat pian oikeassa.

Mutta sitten kesäkuun loppupäivinä tapahtui jotakin odottamatonta. Pari miestä ilmestyi toimitukseen, ja he kertoivat ostaneensa Saksasta Draeger DW-38 -merkkisen sammakkosukelluspuvun. He ehdottivat sukellusjuttua.

Idea ei sinänsä ollut hassumpi. Ainoa vika oli vain se, että miltei joka lehdessä oli jo ollut jotakin juttua sukeltamisesta. Ainoa mahdollisuus oli löytää jokin uusi idea tältä alalta.

Kaikki eivät varmaankaan tiedä, minkälainen on sammakkomiehen sukelluspuku. Niitä on useitakin erilaisia malleja. Tämä oli kaksiosainen puku, jossa oli sekä housu- että pusero-osa. Nämä kumpikin on valmistettu kumi- ja kangasyhdistelmästä. Pusero-osaan kuului myös kiintonainen pääkappale, kuten tämän jutun kuvista selviää.

Yhteistä kaikilla sammakkopuvuilla on kuitenkin se, ettei tarvita mitään pumppulaitteita ja letkuja ilman antamiseksi sukeltajalle. Hartioille kiinnitetään eräänlainen ”reppu”, jossa on hengityspussi, ja tähän pussiin saadaan happea mukana olevasta pullosta.

Kun ilma loppuu pussista, on painettava pientä nappia rinnan päältä ja pussiin virtaa kalkkisäiliön kautta uutta ilmaa. Näin ollen voi sammakkomies liikkua vapaasti meressä riippumatta mistään mukana seuraavista letkuista ja suurista pumppulaitteista.

Kun nämä ominaisuudet selvitettiin toimitukselle, ehdotti joku, että laskeutuisin jostakin suojaisesta paikasta lähellä yleistä uimarantaa meren pohjaan ja kävelisin rantaan. Saataisiin aikaan melkoinen yllätys uimarantayleisön joukossa, kun merenpohjasta äkkiä ilmestyisi outo ”merenalainen” mies. Siitä olisi kenties syntynyt lystikäs juttu, mutta aihe oli liian kesy.

Jotakin muuta oli keksittävä.

Keskustelussa ilmeni, että kyseisen puvun maailmanennätys oli saavutettu Saksassa, ja se oli 55 metriä. Silloin välähti mieleeni ajatus: yritän uutta maailmanennätystä.

– Mahdotonta, sanoivat miehet.

– Miksi niin mahdotonta, tokaisin vastaan.

– Ottakaa huomioon, että ennätyksen ovat saavuttaneet alan ammattimiehet, kenties tehtaan koesukeltajat joillakin erikoisilla lisälaitteilla.

– Mutta voisinhan sentään yrittää, lisäsin pettyneenä. Minulle naurettiin.

Ryhdyin kuitenkin suorittamaan erinäisiä laskelmia. Happilaite oli taattu kestämään 45 minuutin käyttöä. Laskeutumisen meren pohjaan pitäisi tapahtua hyvin hitaasti. 1 –1,5 minuutissa saisi edetä vain viisi metriä. Kuudenkymmenen metrin matkalla kestäisi alasmeno noin parikymmentä minuuttia ja ylöstulo taas saman verran. Tästä kertyisi jo neljäkymmentä minuuttia.

Pari kallista minuuttia menisi hukkaan jo veneessä veteen mentäessä, ja jos vielä sukelluksen aikana alkaisi ilmetä elimistössä joitakin häiriöitä, jotka pakottaisivat miehen pysymään jonkin aikaa paikallaan, tulisi 45 minuuttia täyteen hyvin nopeasti. Hapen loppumisen vaara oli suuri.

Lisäksi happilaitteet eivät olleet sikäli automaattisia, että hengitykseen tarvittava ilma virtaa pussiin sitä mukaa kuin entinen vähenee. Se on itse säädettävä, ja jos päästää pussiin liikaa ilmaa, nousee ylimääräinen ilma varaventtiilin kautta kuplina pinnalle. Yhtä mittaa painamalla saa koko pullon hyvin nopeasti tyhjäksi.

Toisin sanoen: jo 55 metrin syvyys oli maksimin rajoilla!

Sokeasti ja enempää ajattelematta päätin kuitenkin yrittää.

Ensimmäinen sukellus tapahtui kesäkuun lopussa. Olin heti kylmiltään varautunut ennätyssukellukseen ottamatta asioista sen enempää selvää.

Puku oli minulle aivan outo, eivät sen omistajatkaan tietäneet siitä paljon sen enempää. He olivat kuitenkin jonkin verran perillä niistä vaaroista, jotka vaanivat sukeltajaa. Olin varma kunnostani ja hyvästä onnestani. Mikä minut voisi tappaa, tuumin vain itsevarmasti ja päätin ensimmäisellä kerralla yrittää ennätystä.

Jos näin olisin tehnyt, en olisi koskaan tätä juttua kirjoittanut. Ensimmäisessä sukelluksessa sattui näet erinäisiä ”footteja”, mutta onneksi en avustajieni jyrkistä kielloista johtuen lähtenyt yrittämään kuin kymmenen metrin syvyyttä, ja se oli pelastukseni.

Sukelluspäivä valkeni erittäin kauniina. En ollut erikoisemmin hermostunut. Olin vain hieman jännittynyt, mutta täynnä seikkailunhalua ja tarmoa. Tänään se siis tapahtuu, tuumin.

Toimituskaan ei pitänyt yritystä millään tavalla vaarallisena, koska jutusta ei sen aamupäivän kuluessa puhuttu sen erikoisemmin. Tupakkaan en ohjeiden mukaan uskaltanut koskea, ja se oli silloin ainoa mieliharmini.

Kello 12 saapuivat avustajani, ja puoli tuntia myöhemmin ajoi Hietalahden rantaan moottorivene. Vedin baskerin päähäni, kokosimme tavaramme ja lähdimme.

”Onnea”, sanoi joku toimituksessa. Tällöin olin vielä sitä mieltä, että yrittäisin heti ennätystä. Ulkona ryhtyivät avustajat kuitenkin takomaan päähäni järkeä.

– Olette aivan hullu, jos nyt lähdette suin päin sukeltamaan sellaisia syvyyksiä. Ajatelkaa nyt itsekin! Te ette edes tunne koko pukua. Teillä ei ole vähäisintäkään käsitystä siitä, miltä tuntuu olla veden raskaan paineen puristuksessa. Te ette edes tiedä, kestääkö teidän kuntonne sellaisia rasituksia. Ottakaa edes yksi harjoitussukellus, että totutte asioihin. Se kannattaa varmasti!

He olivat oikeassa. Aivan liiankin oikeassa. En sitä silloin vielä täysin tajunnut, mutta suostuin kuitenkin heidän ehdotukseensa. Päätimme suorittaa harjoitussukelluksen 10 metrin syvyyteen. Veneessä oli merikortti, josta etsimme rauhallisen paikan ja kymmenen metrin syvyyden.

Ei kestänyt kauankaan, kun saavuimme päämääräämme ja heitimme ankkurin. Sukellusvälineet otettiin esille, ja pukeutuminen alkoi. Silloin tunsin ensimmäisen kerran pientä kiitollisuutta avustajiani kohtaan, ettemme yrittäneet enempää.

Vetäessäni ensimmäistä kertaa pukua ylleni tuntui sen sisällä olo hyvin tuskalliselta. Silmieni kohdalla olevat pyöreät lasit huurtuivat nopeasti, eikä suukappaleesta puvun sisälle virtaava ilma tuntunut riittävän. Tunsin ahdistavaa pelkoa jo veneessä ollessani.

Sitten iskettiin olkapäilleni happisäiliö ja hengityspussi. Suukappaleeseen kierrettiin hengitysletku ja olkapäitteni alitse pujotettiin varmuusköysi. Avustajani kiersi säiliön hanan auki ja täytti hengityspussini.

– Valmis, ilmoitettiin minulle.

Kiipesin veneen laidalle, epäröin hetkisen ja loikkasin veteen. Rinnallani oli pieni pussi, jossa oli painolevyjä, mutta tästä huolimatta en painunut pohjaan.

Kelluin olkapäitäni myöten veden pinnalla. Yritin painua veden alle, mutta siitä ei tullut mitään. Tartuin veneen laidasta kiinni ja ponnistin, mutta hetken kuluttua pulpahdin jälleen pinnalle. Missä vika?

Avustajani olivat aivan yhtä ymmällä kuin minäkin. Eräs avustajani näytti ankkuriköyttä. Minun oli yritettävä mennä sitä myöten pohjaan.

Uin ankkuriköyden luokse ja lähdin käsivoimin vetämään itseäni syvyyksiin. Lähdin menemään pää edellä, koska ilma pulpahti puvun alaosaan. Hitaasti, mutta varmasti vedin itseäni pohjaa kohti. Tunsin silmissäni sietämätöntä kipua, mutta en hellittänyt. Vedin ja vedin.

Yhtäkkiä tapahtui jotakin odottamatonta. Hengitykseni alkoi salpautua. En saanut enää ilmaa. Oliko happi lopussa? Yritin koko keuhkojeni voimalla vetää ilmaa sisääni, mutta joka yrityksellä salpautui henki. Tunsin tukehtuvani.

Sanoin kuvaamaton kauhu valtasi minut. Tilanne ei ollut vielä lainkaan vaarallinen. Minun olisi pitänyt toimia vain rauhallisesti. Mutta tein juuri niin kuin ei olisi missään nimessä saanut tehdä.

Laskin käteni irti ankkuriköydestä. Jos sillä hetkellä olisin ollut kolmenkymmenenkin metrin syvyydessä, olisin pahimmassa tapauksessa päässyt hengestäni tai ainakin halvautunut loppuiäkseni. Mutta onneksi syvyyttä ei ollut kuin vajaat kymmenen metriä!

Pulpahdin hetkessä pinnalle. Korvissa tuntui outoa huminaa, päätä viilsi, silmät pullistuivat ulos kuopistaan, mörisin jotakin ja avustajani kiirehtivät heti avaamaan ilmahanan.

– Mikä hätänä? he tiedustelivat yhteen ääneen. Hengitin kiivaasti raitista ilmaa, yritin vastata, mutta kesti kotvan ennen kuin sain sanotuksi:

– Happi loppui.

– Happi loppui, sehän on mahdotonta!

Minut vedettiin veneeseen, ja avustajat ryhtyivät pohtimaan pulmallista tilannetta. Äkkiä toinen avustajista painoi happilaitteen vipua. Kuului suhinaa ja ilmapussi täyttyi.

– Mutta täällähän on ilmaa vaikka miten paljon. Painoitteko tätä nappia?

- Nappia? sanoin ällistyneenä. – En, en painanut. Kukaan ei ollut puhunut minulle sanaakaan silloin siitä napista!

Siitä oli unohdettu mainita minulle. Miehet kirosivat muutaman kerran hartaasti.

– Olipa hyvä, ettei sen kummemmin käynyt, sanoi toinen ja katsoi merkitsevästi toveriinsa.

Lepäsin hetken penkillä ja hengitin raitista ulkoilmaa. Päätettiin, että teen uuden yrityksen. Keksittiin myös keino, millä saataisiin ilmaa pois puvusta. Minun oli vedessä raotettava hihansuun kumipantaa.

Hetken kuluttua laskeuduin uudelleen veteen. Raotin hihansuun tiivistettä, ja suhisten poistui ilma pukuni sisältä. Hetken kuluttua aloin painua pohjaan. Nyt tunsin lievää kipua enää vain korvissani.

Painoin ahkeraan ilmavipua, ja kaikki tuntui menevän erinomaisesti. Oltuani jonkin tovin pohjassa nousin varovasti ylös. Sukellukseen oli kulunut aikaa kymmenen minuuttia.

Nousin jälleen veneeseen, ja avustajani ryhtyivät mittaamaan happipullossa olevaa painetta.

– Tyhjä, sanoi toinen ällistyneenä. Olin tyhjentänyt 45 minuutin säiliön 15 minuutissa!

Sinä päivänä tunsin lievää huimausta, ja päätäni särki koko illan. Sen jälkeen suoritin kaksi samanlaista harjoitusta noin viikon väliajoin. Sen jälkeen olin taas valmis koitokseen.

Mutta silloin puuttui tapahtumia ilmeisesti huolestuneena seurannut kohtalo asiain kulkuun. Kerroin eräälle ystävälleni yrityksestäni. Hän oli sattumalta paremmin perillä näistä asioista ja kielsi jyrkästi koko sukelluksen ennen kuin olin käynyt lääkärissä. Hymähdin epäuskoisesti, mutta ryhdyin kuitenkin toimeen.

Sain kiinni merivoimien lääkärin, tri E. Helskeen. Kun hän kuuli suunnitelmistani, oli hän ehdottomasti sitä mieltä, että tarkastus oli pidettävä. Kävikin niin erinomaisesti, että mainittu lääkäri toimi muun muassa armeijan sukeltajien lääkärinä ja oli myös itse sukeltanut.

Jouduin täydelliseen lääkärintarkastukseen, jossa ei mitään paikkaa jätetty tutkimatta. Sain selvittää koko sairauselämäkertani ja tehdä kaiken maailman temput. Mieleeni tulivat ajat, jolloin vuosi sitten olin vastaavanlaisissa kokeissa valmistautuessani laskuvarjohyppyä varten.

Kaikki oli hyvin. Olin terve kuin pukki ja erinomaisessa kunnossa. Tästä huolimatta tohtori epäröi!

– Jos olisitte armeijan palveluksessa, en missään tapauksessa antaisi teidän sukeltaa sellaisiin syvyyksiin! Sen jälkeen hän kertoi jotakin sellaista, mistä minulla ei aikaisemmin ollut vähäisintäkään käsitystä.

– Vaarat sukelluksessa ovat hyvin moninaiset, aloitti tohtori.

– Paineen lisääntyessä pinnan alla kasvaa kaasujen verensitomiskyky, ja tämä seikka juuri määrää rajan, kuinka korkealle yläilmoihin ihminen voi nousta tai kuinka syvälle vedenpinnan alle hän pystyy sukeltamaan.

– Hengitys- ja verenkiertoelimet ovat mukautuneet tavalliseen ilmanpaineeseen ja toimivat yhä työläämmin paineen noustessa. Äkillinen palautuminen normaaleihin  olosuhteisiin saa aikaan sen, että vereen syntyy kaasukuplia.

– ”Sukeltajantauti” on sairaus, joka johtuu kaasukuplien erittymisestä, ja sitä potevat sukeltajat. Oireet vaihtelevat sen mukaan, missä ruumiin osassa kaasurakkuloita muodostuu, mutta niihin kuuluvat huimaus, oksennuskohtaukset, kuurous, hengenahdistus, halvaus, nivelissä ja lihaksissa tuntuvat kivut ja toisinaan äkkikuolema.

– Liian äkillinen ylösnousu voi johtaa siihen, että ilmaa tunkeutuu keuhkoihin tai selkäytimeen. Viimeksi mainitussa tapauksessa seuraa juuri halvaus.

– Jos ilmarakkuloita muodostuu aivoihin, voi menettää järjen joko heti tai vähitellen. Sydänhalvauksen vaara on myös uhkaamassa. Sitten voi joku kohta klikata laitteissa. Ei tarvita muuta kuin pieni rasvapisara happipullon suuttimessa, niin syntyy räjähdys. Niin ikään voitte saada happimyrkytyksen.

– Jos nyt kaikesta huolimatta aiotte lähteä yritykseen, on teidän oltava erinomaisessa kunnossa, kuin urheilija valmistautuessaan kilpailuun.

– Ei riitä, että olette ruumiillisesti kunnossa, vaan pitää myös olla henkisesti tasapainossa. Teidän on koko sukelluksen ajan hallittava hermonne, sillä joudutte varmasti kokemaan tilanteita, joissa kysytään äärimmäisiä henkisiä voimia ja mielenmalttia.

– Kehottaisin teitä vielä harjoittelemaan ja menemään vähintäin 20–30 metrin syvyyteen, ennen kuin lähdette 60 metriin. Myös ruumiillista kuntoa olisi syytä oman itsenne tähden kohentaa.

– Kuten jo sanoin, en kehottaisi teitä sukeltamaan. Riski on liian suuri! Minä pesen ainakin käteni. Toivotan onnea, jos nyt kaikesta huolimatta teette sen.

Lääkäri puristi kättäni. Hän oli puhunut. Kohtaloni oli nyt omissa käsissäni.

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U. A. Saarinen