Olin illan mittaan joutunut suorittamaan varsinaisen työni lisäksi mitä erilaisimpia tehtäviä.

Olin vienyt eräälle ruotsia, venäjää ja saksaa puhuvalle pariskunnalle paperia. Samaisen pariskunnan kielitaito kasvoi muuten jokaisen lasin jälkeen vallan ällistyttävästi enkä yhtään epäile, etteivätkö he loppuillasta olisi puhuneet jo zuluintiaanien murretta ja sanskrittia, puhumattakaan kiinasta ja latinasta.

Kun olin vienyt pariskunnalle sen paperin, pyysi eräs mies täyttämään täytekynänsä säiliön. Eräältä naiselta sain tehtäväkseni ottaa selvän, mikä elokuva meni Adlonissa. Eräs taas pyysi minua opettamaan, miten solmioon tehdään amerikkalainen solmu.

Lisäksi sain opettaa eräälle nuorelle parille pari tulitikkutemppua ja ennustaa eräälle vanhalle herralle seuraavan päivän sään.

Niinpä en lopuksi hämmästynyt sitäkään, kun muuan miekkonen tilasi aivan vakavissaan pöytäänsä tytön. Ja se ei saanut olla millainen tyttö tahansa! Sen piti olla korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias, vaalea, hyvävartaloinen, melkoisen pitkä ja kaiken lisäksi tytön piti omata taiteitten tuntemusta.

Siihen asti olin pystynyt täyttämään kaikki tehtävät, mutta tämä kävi jo ylivoimaiseksi. Ilmoitin kohteliaasti, että ravintolamme noudattaa täysin mannermaista linjaa ja että yleensä pyrimme palvelemaan asiakkaitamme vain ensiluokkaisella tavalla, mutta ymmärrettävistä syistä emme vielä toistaiseksi voi, nykyiset lait ja ajankohdat huomioonottaen, toimittaa asiakkaille tilauksesta tyttöjä.

Niinpä en voinut tehdä muuta kuin suosittaa häntä matkustamaan Kööpenhaminaan, Hampuriin tai Pariisiin.

Muuan nuori mies oli saanut eräältä tarjoilijalta laskun, vaikka hän ei ollut sitä tilannutkaan ja syventyi tästä tuohtuneena tuijottamaan punaisilla silmillään harvinaisen innokkaasti kyseistä tarjoilijaa. Kun katseet eivät tehonneet eivätkä sanat auttaneet, esitti hän kaksikymmenyksivuotiaan herrasmiehen päättäväisyydellä haluavansa puhutella hovimestaria.

Hovimestarille mies selitti ihmettelevänsä suuresti sattunutta ja pyysi hovimestaria pikaisesti korjaamaan tehtäväänsä sopimattoman tarjoilijan erehdyksen. Kun hovimestari vakuutti, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut, vaan että lasku oli tosiaankin lähetetty oikeaan aikaan, ei nuoren miehen kiukulla ollut rajoja.

– Katsokaa nyt minua! Puheestanne päätellen oletan teidän luulevan, että olen humalassa. Katsokaa, olenko minä? Mies loihti vakavan ilmeen kasvoilleen ja keskitti katseensa hovimestariin. Mutta sekään ei auttanut.

– Tämä nyt on kummallista. Jos olisin edes pyytänyt laskun! Minulla ei ollut tarkoitustakaan tilata enää mitään, mutta periaatteesta, periaatteesta minä esitän vastalauseen käyttäytymisenne johdosta!

Kuuntelin huvittuneena periaatekeskustelua, mutta sivullani istunut mies keskeytti minut.

– Kuulkaa, tarjoilija, älkää viitsikö seistä siellä takanani!

Punastuin harmista, mutta ilmoitin kohteliaasti, että seisoin siinä sitä varten, että ehtisin ajoissa täyttämään kaikkien asiakkaiden, hänenkin, toivomuksensa.

– Niin, niin, mutta älkää viitsikö seistä takanani, intti mies ja jatkoi:

– Te olette uusi täällä, mutta minä olen ravintolan vanha kanta-asiakas.

– Niinkö, se muuttaa asian, kyllä minä sitten toki siirryn kiireesti, ilmoitin nöyränä ja vaihdoin paikkaa.

Tullessani tavanmukaiselta kierrokselta kabinetista havaitsin eräässä pöydässä noin 35–40-vuotiaan vaaleaverikön tuijottavan minua suu auki. Kun olin mennyt hänen ohitseen, kuulin hänen äännähtävän:

– Oh, hoh!

Olin erittäin imarre1tu, varsinkin kun nainen ei näyttänyt ollenkaan hullummalta. Sen jälkeen huomasin hänen katseensa seurailevan minua pitkin iltaa.

Lopulta sain kuitenkin tietää syynkin siihen. Itserakkaudessani oletin hänen tarkkailevan upeaa asuani ja itseäni, mutta hän olikin naisen vaistolla löytänyt valkoisen takin sisästä Avun reportterin, koskapa sanoa pamautti ilian viimeisillä minuuteilla:

– No mitenkäs Matti Jämsän suunnitelmat ovat tänä iltana luistaneet?

Tosin kaikki kuvitelmani älykkäästä ja ihmeellisestä maailmannaisesta romahtivat täydellisesti, kun portieri illan päätyttyä ilmoitti, että naisraukalle oli eteisessä sattunut pieni vahinko.

Mitä pitemmälle ilta kului, sitä vilkkaammin oli liikuttava salissa. Ja mikä merkillisintä, ravintolasta oli yhdessä hetkessä hävinnyt joukko maailmanmiehiä ja arvokkaita daameja. Hienot eleet, jäykät skoolaukset olivat unohtuneet. Nyt oltiin jo veljiä ja siskoja. Kun suu ei riittänyt puhumiseen, otettiin kädet avuksi.

En tarkoita tällä, että asiakkaat olisivat päihtyneet liikaa. Sitähän ei salilta. Vaarallisille tapauksille kiikutetaan kiireesti lasku ja kehotetaan ystävällisesti palaamaan seuraavana päivänä asiaan.

Tarkoitin äskeisellä huomiollani vain sitä, että ne hienot eleet ja tavat olivatkin monen kohdalla olleet pelkkää pintasilausta, joka ei monessakaan tuntunut olevan kovin tiukasti kiinni.

Tosin on asiakkaita, jotka ravintolaan tullessaan esiintyvät suurieleisesti ja remseästi, mutta jotka illan mittaan taas muuttuvat hirveän hienoiksi ja arvokkaiksi ihmisiksi. Kullakin on tyylinsä.

Se viina saa ihmisen paljastamaan oikeat tapansa ja joissakin tapauksissa myös salaiset toiveensa. Niitä kymmeniä lennähteleviä katseita ja merkitseviä eleitä, joita joskus heiteltiin pöydästä toiseen, ei voida tosin sanoa salaisiksi toiveiksi.

Ne olivat kai julkisia ja etupäässä yrittivät miehet olla toivehikkaita silmäillessään enemmän tai vähemmän röyhkeästi naisasiakkaita.

Yrittipä joku vaihtaa salaa pöytääkin, mutta siitähän tempusta ei tietystikään tullut mitään.

Muuan hyvin pukeutunut, herttaisen näköinen kotirouva viittasi minua luokseen.

– Tarjoilija, oletteko ystävällinen ja tulette tänne!

– Olette ollut hyvin suurenmoinen tänä iltana, mutta yhdestä asiasta minun täytyy teille huomauttaa. Näin naisen silmin minua kiusaa tuo täysinäinen tuhkakuppi!

Se tuhkakuppi oli tosiaankin surkean näköinen. Kuppi oli täpösen täynnä, siinä oli tulitikkuja, tyhjä rutistettu savukerasia ja tupakantumppeja, jotka uiskentelivat sulassa sovussa ilmeisesti kuppiin vahingossa roiskahtaneen grapejuoman kanssa.

Valitin tapahtunutta ja korjasin suopeasti virheeni. Kun valkoviininaiset olivat juoneet liköörinsä ja konjakkinsa, pyysivät he laskun.

Päätin toimeenpanna oikein jymy-yllätyksen. Olin jo alkuillasta päättänyt maksaa sen asiakkaan tai niiden asiakkaiden laskun, jotka illan mittaan käyttäytyivät moitteettomimmin. Nyt kävi niin, että tämä pöytäkunta oli mielestäni oikeutettu siihen.

Tosin eräät tarjoilijat väittivät arvostelujeni olevan puolueellisia. Miksi minun piti maksaa juuri niin naisten lasku (samaa motkottaa muuten vaimoni vielä tänäkin päivänä), mutta minkäs minä sille voin, että nämä naiset olivat illan parhaita asiakkaita.

Ehkä se sitten johtui että heidän tarjoilijansa oli mies ja että he olivat luonteeltaan herttaisia, mutta kertaakaan he eivät huomauttaneet mitään.

He tilasivat alkoholia varovasti, eivät hermostuneet, vaikka heidän tilauksensa joskus viivästyikin. He käyttäytyivät hillitysti, he eivät vastanneet miesasiakkaiden kosiskeluihin ja he käyttivät ystävällisiä sanoja ja hymyjä. Toisin sanoen olivat miellyttäviä asiakkaita!

Kehotin valokuvaajaa siirtymään sopivalle paikalle huomiota herättämättä, minkä jälkeen astelin muina miehinä naisten eteen ja ilmoitin heidän toistuvaan laskunpyyntöönsä, että kaikki oli jo hoidettu.

Ällistys oli sanoin kuvaamaton. Hetkeen eivät naiset saaneet sanaa suustaan.

– Anteeksi mitä tarkoitatte? kysyi viimein eräs joukosta.

– Tarkoitin vain sitä, että kaikki on maksettu.

– Mutta hyvänen aika, mistä tämä kaikki oikein johtuu?

– Minulla on tapana silloin tällöin maksaa parhaiten käyttäytyneiden asiakkaiden lasku. Te olitte tänä iltana parhaat asiakkaani!

– Ei, mutta tämähän on ihmeellistä! Tarkoitatte siis, että olette maksanut meidän laskumme? Kuinka tällaista voi sattua nykyaikana? Mutta onko tämä nyt aivan totta? puuttui eräs naisista keskusteluun.

– Kyllä, se on aivan totta.

– Tällaista me emme ole ennen kokeneet! Tämähän on ihmeellistä! hokivat naiset yhteen ääneen.Kumarsin kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän tavoin niskaani nykäyttämällä ja häivyin näyttämöltä.

Hetken päästä pyysivät naiset minut uudestaan pöytäänsä. Nuorin naisista otti johdon käsiinsä.

– Meidän täytyy vielä kerran kiittää teitä. Tämä on ainoalaatuista! Tämähän on aivan liikuttavaa! Mitään tämänkaltaista ei kukaan meistä ole koskaan kokenut. Kiitoksia nyt oikein paljon! Tämä oli suurenmoista...

Kumarsin jälleen kohteliaasti ja jätin ihastuneet naiset ihmettelemään erikoislaatuista ravintolaa, jonka tarjoilija saattoi noin vain yks kaks maksaa asiakkaiden laskun. Uskon, että heille riitti pitkäksi aikaa ihmettelemistä.

Jälkeenpäin tuli kuitenkin mieleeni, ettei kyseinen tapa olisi lainkaan hullumpi keksintö jollekin ravintolalle.

Jos jollakin ravintolalla olisi tapana silloin tällöin, vaikkapa kerran viikossa, valita vieraidensa joukosta eräänlainen ”viikon asiakas” ja maksaa hänen laskunsa, kulkisi maine tästä miellyttävästä tavasta piankin läpi pienoisen paikkakunnan.

Tästä olisi todennäköisesti seurauksena se, että jokainen vieras yrittäisi mahdollisuuksiensa mukaan esiintyä moitteettomasti saadakseen viikon asiakkaan tittelin ja laskunsa maksetuksi.

Juttu ei olisi ravintolalle kallis, mutta ehkäpä siltä olisi ainakin sen rahan edestä hyötyä.

Hieman ennen loppua järjesti jälleen eräs pöytä minulle yllätyksen.

Tällä kertaa ei tilattu tyttöä, ei paperia, eikä muutakaan. Nyt esitettiin vain lasku takaisin ilman rahaa. Rahan sijasta tarjottiin tuhruista nimikirjoitusta sekä vakuutta, että johtaja se ja se, joka on tunnettu siellä ja siellä, saapuu maksamaan kyseisen laskun sinä ja sinä päivänä.

Tapaus oli minulle outo ja niinpä hain hovimestarin paikalle. Valitettavasti johtajan anomus ei tullut hyväksytyksi ja kymmenen minuutin kärkevän keskustelun jälkeen suostui johtaja viimein kaivamaan lompuukistaan pennoset esille.

Luulin jo, ettei miehellä ollut lainkaan rahaa, mutta löytyihän sieltä lompakosta tonni poikineen.

Johtaja olisi ilmeisesti halunnut näyttää maalaisvierailleen, miten kaupungissa pelataan tittelillä ja nimellä.

Kun ilta oli lopussa, osoittautui, että vielä kolmaskin asiakas tunsi reportterin. Sain toisen tarjoilijan välityksellä kirjeen eräältä asiakkaalta. Siinä oli:

”Kiitos hyvästä tarjoilusta! Apu-lehden lukija.”

En sitten vain tiedä, oliko se totta vai piikittelyä.

Lopulta häipyivät sitkeimmätkin asiakkaat salista. Tuolit nostettiin pöydille ja ravintolasalin valot sammuivat.

Päivä oli päättynyt. Päätäni ja jalkojani särki. Olin yrittänyt parhaani, en sitten tiedä, miten onnistuin. Ainakin kassani osoitti kolmen sadan markan vajausta. Olin esimerkiksi unohtanut velottaa eräältä asiakkaalta savukkeet.

Mitä muihin unohtamisiin tulee, unohdin sen ruokatilauksen lisäksi loppuillasta viedä pariin pöytään tilatut alkoholit, lisäksi unohdin ilmoittaa eräälle seurueelle, miten kauan he saivat kuulla sinä iltana musiikkia.

Kaksi kertaa minun oli palattava takaisin tarkistamaan ottamani tilaukset ja, kuten jo kerroin, pari kertaa vein aivan toista ainetta mitä oli tilattu.

Mikä oli lopputulos? Asiakkaat olivat yleensä yllättävän kohteliaita, ainakin niin kauan kuin heille vei alkoholia. Mutta jos heille erinäistä syistä ei voinut antaa enempää, nosti miltei poikkeuksetta jokainen metelin. Siinä ei silloin asiakkaan puolelta säästetty sanoja.

Minun oli vain kohteliaasti pyydettävä anteeksi ja kehotettava heitä tulemaan seuraavana päivänä uudestaan.

En tosin saanut osakseni kovin rumia sanoja, mutta eräitä tarjoilijoita, aina hovimestaria myöten on joskus nimitetty siasta lähtien siihen katunaisen puhuttelunimeen asti.

Loppuillasta havaitsin, että monet asiakkaat kävivät ärtyneiksi ja malttamattomiksi. Joillakin oli kiire autoille, he pyysivät laskun ja sassiin.

Kuitenkin he saattoivat laskun jälkeen istua kaikessa rauhassa ja tilata uutta juotavaa. Eräskin miesjoukko tilasi kokonaista kolme eri laskua.

Alkoholinjuontiennätys oli eräällä keski-ikäisellä herrasmiehellä, jonka sisukset kestivät kokonaista viisitoista jaloviinagrogia. Tosin hän söi siinä välissä, mutta kunnioitettava saavutus kuitenkin.

Tämä ennätys kalpenee tosin sen rouvan tulosten rinnalla, joka kertoman mukaan eräässä ravintolassa oli juhlimassa uutta turkkiaan ja kaatoi sisäänsä kokonaista 32 likööriä. Se on jo melkein kolme kokonaista pulloa, eikä rouva edes horjahdellut poistuessaan kotiinsa.

Kyllä meissä asiakkaissa, itse kussakin, on korjaamisen varaa, anteeksi vain!

Sanottakoon tämä siksi, ettei syy ole aina yksistään tarjoilijoissa. Kyllä he yrittävät parhaansa ja vähän enemmänkin. Ei pidä hikeentyä, jos he joskus pitävätkin pientä taukoa viinarahdeissaan.

He tuntevat ravintolansa asiakkaiden heikot kohdat: kenen silmät, kenen jalat, kenen sammallukset, nojaamiset, päättäväiset ja päättömät ilmeet, jotka paljastavat vaarallisten hetkien koittaneen asiakkaalle.

Jos he kaikkien asiakkaiden toivomusten mukaisesti veisivät tavaraa jatkuvasti pöytään, kävisi varmasti niin, että illan lopussa olisi eräitä kannettava ulos ja jos ei nyt aivan näin tapahtuisikaan, niin hyvässä lykyssä saisi talo ravintolassa istuneelta Alkon tarkkailijalta varotuksen, ja se ei tiedä hyvää!

Loppujen lopuksi ilta oli kuitenkin opettavainen ja mukava. Ainoa, mikä minua harmittaa, on se, että vein eräälle tummakutriselle neitoselle kahvin kanssa munkin. Munkin hän tosin tilasikin, mutta mistä, herra paratkoon, minä olisin tiennyt, että hän tarkoitti – munkkilikööriä!

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U. A. Saarinen