Tarjoilijat kuuluvat siihen joukkoon, jonka niskoille yleisö hyvin mielellään vierittää syyn.

Monta kertaa joudumme ravintoloissa näkemään näytelmiä, joissa asiakas antaa satikutia tarjoilijaparalle, joskin toisinaan on toinenkin osapuoli suunvuorossa.

Tarjoilijan työ ei kuitenkaan ole helppoa. Se on hermoja kuluttava ja lukuisten säännösten kahlitsema virka. Tämän totesi reportterimmekin, joka päätti tutkiskella ravintolaelämää tarjoilijan näköpiiristä käsin. Hän oli päivän tarjoilijana.

– Neiti, yksi samanlainen! – Neiti, neiti, kuulitteko, saanko kierroksen vielä! – Samoin tänne! Sitten lasku!

– Neiti... neiti... neiti...

Ja neiti juoksee kassan ja ravintolasalin väliä, yrittää täyttää kaikkien toivomukset, hakkaa kassakonetta, ottaa viinikassalta tavarat, kirjoittaa laskuja. Kohta sammuvat valot. Kello on lähes 23.15, ja kaikilla on kiire. Kuka kaipaa laskua, kuka lasillista, joku haluaisi vielä laskunkin jälkeen yhden.

Neiti on heidän mielestään aivan liian hidas, ilkeä, epäkohtelias, neiti sotkee aina kaikki asiat, neiti ei osaa palvella yleisöä.

– Neiti, vielä yksi! Neiti, lasku! Lisää viinaa, neiti!

Ravintolasali on tällöin kuin hullunmylly, ja tässä myllyssä yrittää neiti pitää päänsä kylmänä, täyttää parhaan taitonsa mukaan kaikkien toivomukset.

Humalaiset herrat sopottelevat ehdotuksiaan häiriten tarjoilijoita, päänsä täyteen saaneet rähisevät moittien ravintolaa kelvottomaksi ja tarjoilijoita sikamaisen epäkohteliaiksi.

Tarjoilijoissa on aina syy. Asiakashan on aina oikeassa.

Vai onkohan? Mitä mieltä olette?

Sattuu tietysti, että tarjoilijakin on väärässä, mutta eiköhän meissä pulliaisissa itse kussakin ole sentään useimmin vikaa. Meidän pitäisi ymmärtää, ettei heidänkään työnsä ole helppoa. Se on säännösten ja kymmenien pykälien kahlitsema virka.

Istuin eräänä iltana ravintolassa muutamien toverieni seurassa, ja tällöin keskustelimme juuri näistä asioista. Kaksi naapuria vakuutti kivenkovaan, ettei ole konsti eikä mikään kantaa viinaa pöytään ja näyttää ystävällistä naamaa, jos vain haluaa.

Tästä sain aatteen: katson itse asioita vastapuolen linssien läpi. Menen tarjoilijaksi.

Lauttasaarelaisen ravintola Tavernan kanta-asiakasjoukko koki eräänä lauantaina melkoisen yllätyksen havaitessaan naispuolisen tarjoilijakunnan joukossa yhden miehen, joka valkoisessa takissaan, liina käsivarrellaan käyskenteli hermostuneena salissa, otti vieraita vastaan, kantoi vapisevin käsin tarjottimia, sotki tilauksia ja pokkuroi joka puolelle sen kun ehti.

Tämä uusi tarjoilija olin minä.

Aloitin kokeeni eräänä lauantai-iltapäivänä kello viisitoista. Puin ylleni lainaksi saamani valkoisen takin, jossa oli korkea kaulus ja joka oli piukka kuin husaarin univormu.

Ilmeisesti se oli hyvin vaikuttava luomus, koskapa heti ensimmäisellä sisäänmenemälläni ei muuan nuorukainen malttanut pitää suutaan kiinni, vaan päästi pitkän vihellyksen ja huomautti kuuluvalla äänellä:

– Mikä staili!

Jotkut pöydässä olijat hörähtivät nauramaan, ja minä kiiruhdin mahdollisimman nopeasti salin toiselle puolelle tyhjentelemään tuhkakuppeja ja ottamaan vastaan mahdollisia tilauksia.

Ensimmäinen sisäänmeno oli hirveä. Korjasin keittiön puolella moneen kertaan asuani, koetin sovittaa liinan mahdollisimman huolellisesti vasemmalle käsivarrelleni ennen kuin astuin naama punaisena ja kämmenpohjat hiestä märkinä saliin, kymmenien katseiden ristituleen.

En tiennyt, miten olisin roikottanut käsiäni, ne tuntuivat luonnottoman kömpelöiltä ja pitkiltä. Ilmeisesti yleisö tottui minuun paljon nopeammin kuin minä yleisöön, sillä tuskin oli kulunut pari minuuttia, kun eräästä miespöydästä hihkaistiin:

– Neiti hei!

Huuto oli tarkoitettu minulle, ja naurunremahdusten säestämänä astuin kyseisten herrojen luo.

– Tuokaa kierros tänne, ilmoitti kutsuja.

– Ei, minä otan giniä, sanoi toinen.

– Ja minä jaloviinan, mutta älkää panko sitä Apuun! tokaisi eräs.

Otin tilauksen tyynesti vastaan enkä ollut kuulevinani viimeistä huomautusta. Lähtiessäni loin silmäyksen sanojen lausujaan, mutta kasvot olivat minulle täysin tuntemattomat. En voinut muuta kuin ihailla hänen kekseliäisyyttään.

Nyt teillä, nisse, on tilaisuus näyttää kykyjänne, kiusoitteli eräs uusista työtovereistani ja vinkkasi salaa neljää naista kohti, jotka astuivat juuri ravintolasaliin.

Joku väitti, että punastuin, mutta se on pelkkää parjausta. Kiiruhdin heti auttamaan daameja pöytään ja pokkuroin aitoon maailmanmiehen tyyliin niin kuin olisin ollut koko pienen ikäni kyypparina. Eräs tarjoilija tosin intti esiintymiseni olleen melko kömpelöä, mutta minkäs hän voi kateelliselle luonteelleen.

Autoin naiset pöytään, kumarsin ja jäin kohteliaasti odottamaan tilausta.

– Onko teillä numeroa 7220?

7220? Taisin hetken näyttää melkoisen hölmöltä, kunnes minulle äkkiä selvisi, että alkoholia voidaan tilata numeroillakin.

– Todennäköisesti meillä on sitä, mutta minä varmistan vielä asian.

Kiiruhdin viinikassan luokse ja kysyin, sattuiko meillä olemaan vielä varastossa numero 7220:ta.

– Sattuuko? Sitä meillä on aina varastossa. Sehän on valkoviiniä!

– Jaha, niinkö, niinhän se onkin, mutisin nolona ja riensin ilmoittamaan asiakkailleni, että meiltä kyllä löytyi vielä sitä laatua.

– Saammeko ison pullon sitä, ilmoitti muuan naisista.

Ison pullon? Jälleen levisi kasvoilleni hölmö ilme eli tavanomaisin ilmeeni, kuten Aputoimittajalla on tapana sanoa. Eihän viinaa saa pullottain tilata, oli ensimmäinen ajatukseni, mutta sitten muistin, että puna-, valko- ja kuohuviinejä sekä shamppanjaa sai tilata koko pullon.

Tarkistin viinilistasta, paljonko kyseinen puteli maksoi ja löin summan kassaan, joka työnsi käteeni pienen lapun. Lappuun kirjoitin ohjeiden mukaan kyseisen pöydän ja tilatun lajin numeron.

Esitin sen kassaan ja sain pullon. Ensin vein neljä lasia pöytään, minkä jälkeen aioin lähteä viemään pulloa.

– Aiotteko avata pullon ravintolan puolella, kysyi hovimestari katkaisten tieni.

– Totta kai, niinhän se kuuluu?

– Aivan oikein, mutta luulen, että se korkki jää teiltä siellä avaamatta. Eikös se ole vähän noloa hakea täältä sitten apua? Avataan se pullo valmiiksi täällä, niin ei satu mitään kommelluksia!

Sitten  hovi rupesi näyttämään, miten pullo avataan. Sitä ei saa näet nostaa jäähdyttäjästä pois, vaan se pitää avata siinä. Vasen käsi on pantava pullon suulle ja oikea työnnettävä vasemman käden ja korkkiruuvin kädensijan väliin. Tästä on ihmeellisellä puristus- ja työntöotteella vedettävä korkki auki.

– Ouuh! Keittiöstä kuuluva mylvähdys sai eräät asiakkaat ravintolan puolella liikehtimään levottomasti, ja keittiössä oli eräs tarjoilija saada sydänhalvauksen. Tämän lisäksi kylmäkkö oli leikata veitsellä sormeensa ja eräs tarjoilija vähällä tipauttaa sipulipihvit permannolle.

– Ei lie mitään, Jämsä vain harjoittelee avaamaan viinipulloja, rauhoitteli hovi henkilökuntaansa.

Olin noudattanut hovimestarin ohjeita, ja ne olivat varsin päteviä, nimittäin rikkomaan viattomien luita. Sormiluut kihelmöivät puristuksen jälkeen, mutta korkki pysyi paikoillaan. Sieppasin raivoissani pullon käteeni ja työnsin sen polvieni väliin.

– Hyvät ihmiset, ei pulloa noin saa avata!

Hovi sieppasi pullon kädestäni, työnsi sen jäähdyttäjään ja avasi korkin parilla näppärällä liikkeellä. Panin pullon kaulalle sievän liinan ja lähdin kiidättämään juomaa odottaville naisille. Laskin tuomiseni pöydän kulmalle, loin pikaisen katsauksen pöytään ja yritin epätoivoisesti arvioida, kuka oli mitenkin vanha, kuka kunniavieras, kuka emäntä jne. Ehkä epäröintini havaittiin, koska eräs naisista auttoi:

– Tässä on meidän kunniavieraamme.

Kumarsin ja nostin pullon jäähdyttäjästä. Pöydälle roiskahti pieni lammikko vettä, vaikka yritinkin mahdollisimman kiireesti pyyhkiä liinalla pullon pohjaa.

Käteni vapisivat kuin vanhalla vaarilla kaataessani viiniä laseihin. Ensimmäistä kertaa havaitsin, että ravintolakäynneistäni oli jotakin hyötyäkin, sillä muistin tarjoilijain kieräyttävän pulloa näpsästi, kun lasi oli täynnä. Tällä estettiin pisaran tippuminen pöytäliinalle tai asiakkaan niskaan.

Ja niin minä kiepsautin pulloa. Tästä oli seurauksena se, että pullosta läikähti ulos uusi annos viiniä. Lasi täyttyi laitoja myöten ja siinä hytäkässä roiskahti pari pikkuruista pisaraa pöytäliinallekin.

Onnittelin itseäni sillä, etteivät naiset olleet tilanneet punaviiniä, sillä tuskinpa he nyt edes havaitsivat pöytäliinalle ilmestyneitä läikkiä. Ensimmäinen epäonnistunut yritys sai minut vallan pois tolaltani enkä tänäkään päivänä voi käsittää, miten ihmeessä onnistuin saamaan asiakkaitteni lasit täyteen ilman, että pöydälle tippui ruokalusikallista enempää viiniä ja että pullo yleensä pysyi kädessäni.

Asetin pullon takaisin jäähdyttäjään, levitin sen niskaan sirosti liinan ja kumarsin taas jäykästi. Tässä vaiheessa olin hovin kertoman mukaan ollut punainen kuin keitetty krapu. Nyt kun olin saanut jo melkoista taitoa ja tottumusta ravintolahommissa, ilmoitin tarjoilijoille, että hoitaisin mielelläni kabinetissa istuvan ”erikoisseurueen”.

– Kyllä se sopii, ilmoitettiin yhteen ääneen ja nenäni eteen työnnettiin valtava tarjotin. Viekää nyt ensin sinne tämä! Sen jälkeen nämä snapsit.

Hetkeäkään epäröimättä tartuin tarjottimen laidasta yhdellä kädellä kiinni. Se oli kuitenkin painavampi kuin olin osannut odottaakaan ja tarjotin lipsahti pelottavasti.

– Hyvä Luoja tuota poikaa! kiljahti hovi ja syöksyi tarjottimeen kiinni. Sitten minulle pidettiin kolmenkymmenen sekunnin pikaesitelmä tarjottimen käsittelystä.

Tämän tulikivenkatkuisen, joskin varsin selventävän opetuksen jälkeen potkaisin oven auki ja astuin ravintolasaliin. Tarjotin heilui epämääräisesti kädessäni, kun hiivin varovasti tuolien ja pöytien lomitse kohti kabinettia.

Näin selvästi erään asiakkaan toivorikkaista silmistä, mitä hän ajatteli, mutta hänen kiusakseenkin päätin olla tipauttamatta tarjotinta lattialle tai kenenkään niskaan.

Sanomattakin  on  selvää, että tarjoilin annokset hienosti, joskaan en muistanut, miltä puolelta ruoka olisi pitänyt antaa. En edes kunnolla tajunnut, mikä oli edessäni istuvan henkilön vasen, mikä oikea puoli.

Kukaan ei kuitenkaan puhunut mitään, eipä huomautettu siitäkään, että tarjoilin ensin miehille, sen jälkeen vasta naisille.

Myöhemmin tosin möhläsin itseni samaisessa kabinetissa perusteellisesti, sillä vaikka vein pari kertaa täydet määrät grogeja kabinettiin, aina jäi joku ilman ja joka kerralla joku sai jonkin toisen annoksen kuin oli tilannut.

En löytänyt tähän muuta syytä, kuin että olin varmasti joutunut jonkin harvinaisen ovelan jekun uhriksi.

Sen jälkeen katoin eräälle pariskunnalle pöydän. Sekin oli mennä päin mäntyä. Kesken piirustusten poltin proppuni, enkä saanut millään älliini, kummalle puolelle minun oli asetettava veitsi, kummalle puolelle haarukka.

Vasta kun olin tehnyt pari vaistomaista syömisliikettä käsilläni, sain vastauksen pulmaani. En tosin vieläkään tiedä, oliko se loppujen lopuksi oikea vastaus, minkä sain hikeentyneiltä aivoiltani.

– Tarjoilija, anteeksi nyt, että tuotamme teille vaivaa, mutta me olisimme halunneet vielä kaksi samanlaista.

Kaksi vanhemmanpuoleista herraa hymyili minulle kohteliaasti, ja riensin täyttämään heidän toivomuksiaan. Kun vein lasit, huomautti toinen taas anteeksipyytävästi:

– Ei kai meistä vain ole kovasti vaivaa?

Vakuutin ystävällisesti, että kaikki oli niin kuin olla pitikin ja että työhän kuului velvollisuuksiini. Sen jälkeen he pyysivät jokaisen lasin jälkeen niin pitkään ja innokkaasti anteeksi vaivaamista, että he lopultakin alkoivat vaivata minua.

Hovimestari lopetti kuitenkin yksinkertaisesti vaivani määräämällä lopulta aivan toisenlaisen kierroksen kuin herrat olivat tilanneet.

Tämä kierros käsitti vain yhden ja kuivan annoksen, jota tuskin kukaan nauttii lievästi irvistämättä. Jos ei nyt irvistellä aivan näkyvästi, niin ainakin sisäänpäin.

Tämä annos oli pieni lappu, joka tarjoiltiin pieneltä lautaselta, ja tässä lapussa oli joukko numeroita. Näiden numeroiden suuruus riippuu taas vatsan venymisestä ja pään kestävyydestä. Vein herroille laskun.

Kun ilta oli ehtinyt vaihtelevalla onnella kahteenkymmeneen, liikuin kutakuinkin vaivattomasti salissa.

Siihen mennessä ei minulle ollut sattunut mitään kommelluksia, ellei nyt oteta lukuun sitä, että olin pari kertaa vienyt väärän juoman pöytään, kerran olin unohtanut toimittaa erään ruokatilauksen ja kerran, huiskiessani liinallani tuhkaa pois erään asiakkaan pöydästä, kaadoin hänen lasinsa. Tätä viimeksimainittuakaan ei voida sanoa miksikään munaukseksi, sillä lasi oli aivan tyhjä.

Ravintolayleisö  sulatti  minut pian oikein hyvin, ja erikoisesti niiden naisten pöydästä, jonne olin vienyt sen valkoviinipullon, sain tuntea mitä suurinta huomaavaisuutta.

Mutta minä pidinkin varani ja riensin auliisti täyttämään heidän lasejaan aina, kun joku oli juonut sentinkin lasistaan. Tästä hovi saikin aiheen huomauttaa, että toimin aivan liian innokkaasti. Lasia ei tarvinnut muka täyttää muulloin kuin tyhjänä.

Tämän lisäksi huomautti hovi minulle, etten saanut nojata asiakkaan pöytään, kuten olin tehnyt keskustellessani erään naisen kanssa. Se oli liian intiimin näköistä ja sopimatonta tarjoilijalle.

Tämä nainen oli tosin vaimoni, mutta se ei auttanut asiaa. Hän oli jossakin välissä pujahtanut asiakkaiden joukkoon ilmeisesti vahtimaan, etten vain päässyt kuhertelemaan naisasiakkaiden kanssa.

Niin kuin minä, herrasmies ja hyvin koulutettu tarjoilija, sellaiseen erehtyisin.

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U. A. Saarinen