Ei syttynyt. Hitto! Palaakohan se sisältä niin salaa, etten huomaa sitä? Ei, kyllä siitä tulisi savua.

– MATTII, tule jo sieltä, hullu!

– Älkää ulvoko, ei tämä syttynyt vielä.

– Ei syttynyt vielä, toistaa joku ulkona.

– Yritän uudestaan, odottakaa!

Leikkaan sytytyslangasta pois pienen palan ja painan uuden tikun langan päähän. Sitten vetäisy tulitikkulaatikon kyljellä. Tikku sähähtää liekkiin ja miltei samanaikaisesti alkaa lankakin sihistä. NYT SYTTYI!

Nopeasti ulos. Ammattimiehen mielestä lanka on ehkä pitkäkin, mutta minusta se on niin riivatun lyhyt. Säntään ulos ja kompuroin lumessa odottavien miesten luokse.

Odottelemme. Ei tapahdu mitään. Taivaalta tulee vain pieniä lumikirpaleita. Katson kelloani. Viisi sekuntia. Kymmenen sekuntia. Viisitoista... kuusitoista... seitsemäntoista... Ei. Nyt on jossakin mätää. Se on varmasti... PANG... KRASHH... PFIUUF...

Räjähdys. Mökki vavahtaa. Särkyvien lasien helinää. Lasinpirstaleet sinkoilevat hangelle ja ikkuna-aukoista pölähtää ulos paksu, ruskea pilvi.

– Piimaata, toteaa poliisin neuvonantotoimiston päällikkö, ylikonstaapeli Erkki Mäki.

Se on tuleneristysainetta.. .Jotakin on siis tapahtunut, mutta mitä?

– Tämä oli kyllä sellainen jysäys, johon naapurit olisivat varmasti heränneet ja te joutuisitte kiikkiin, vaikka muuten olisittekin onnistunut, mikä ei sekään ole vielä varmaa, jatkaa ylikonstaapeli Mäki.

Juoksemme mökin ovea kohden. Tämä oli neljäs paukku. Olisinko nyt onnistunut? Tartun oveen... Jaa, mutta eipäs avatakaan sitä vielä. Suuri yleisö ei ehkä tiedä mistä on kysymys.

Palataanpa alkuun. Sain tehtäväkseni kokeilla suomalaisen erikoisteräksestä valmistetun varmuuslukon kestävyyttä. Toisin sanoen, minusta tehtiin kassakaappivaras, dynamiittimies. Kassakaappitehtaan ja poliisin edustajat olivat sitä mieltä, etten saisi kaappia auki. Enkä minäkään sitä uskonut, mutta päätin yrittää.

Olen joskus poikavuosina lukenut gentlemannivaras Arsene Lupinista, joka noin vain kädenkäänteessä avasi lukon kuin lukon. Muistin tämän ryhtyessäni suunnittelemaan kassakaapin avaamista ja ensi alkuun pyysin vanhempiani lähettämään maaseudulta vanhat kirjani.

Ihmettelevän kirjeen saattelemana niitä tulikin sieltä 53 kannellista ja kannetonta nidettä. Arsene Lupin -kirjojakin löytyi. Luin kirjat ja huomasin, että vanha kunnon Arsene-veikko ei viitsinyt tuhria käsiään dynamiitilla. Hän käytti vain järkeään ja säämiskäkäsineisiin verhottuja pitkiä sormiaan. Tosin hänen tielleen sattui aina numero- tai sanayhdistelmällä varustettuja lukkoja, jotka hän ironisesti hymyillen avasi pienen, hyvin pienen päättelemisen jälkeen.

Lupinista minulla ei siis ollut apua, joten oli turvauduttava muihin keinoihin. Lehtimiehen pitää tuntea monenlaista väkeä, joten löysin varsin pian enemmän tai vähemmän päteviä asiantuntijoita, joista jo viime numerossa kerroinkin.

Niin lopulta koitti se päivä, jolloin sorkin tulitikulla dynamiittia määrättyyn reikään. Olin syvästi pahoillani, etten minä voinut käyttää työssäni säämiskäkäsineitä. Operoiminen kävi parhaiten paljain käsin, sormenjälkien jättämistä kun ei tarvinnut varoa. Minulla oli kymmenen nallia, kaksi pötköä dynamiittia, viisi metriä sytytyslankaa ja neljä pakettia mäntysuopaa.

Ei, ehei hyvät ystävät ja kylänmiehet, enpä aiokaan pitää mitään oppituntia, vaikka joku kehveli sitä lienee kärsimättömästi odottanutkin. Koetan esittää asiani mahdollisimman kierosti ja epäselvästi. Ja nyt dynamiittimies bämsäläinen aloittaa uuden uransa.

Ensimmäinen yritys. Hieroskelen käsissäni dynamiittia, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Minulle on tosin sanottu, että saippuakin on paljon vaarallisempaa. Jos se tipahtaa lattialle, voi sen päälle vahingossa astua, kaatua ja loukata nenunsa. Olen myös kuullut miehestä, joka söi saippuaa ja halkesi. Viimeksi mainittuun tietoon ole saanut varmennusta, joten tähän asiaan tulee suhtautua vissillä varauksella.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että pelkään enemmän dynamiittia kuin saippuaa, joten kohtelen sitä kaikella kunnioituksella, huolimatta siitä, että se haisee aivan saippualta. Olen saanut tarkat neuvot, miten paljon tätä pehmeätä, mutta kovasti pamahtavaa ainetta on vissiin paikkaan tyrkättävä. Toimin ohjeiden mukaan.

– Ei suinkaan toimittajan kädet vain vapise, kysäisee Merivaara Oy :n myyntipäällikkö säälivästi.

Minä tietenkin ymmärrän, että tämä on katkeraa ivaa, ja selvähän on syvästi huolissaan edustamansa kassakaapin kohtalosta. Niinpä vastaankin:

– Tottakai vapisee, sehän on tietty, kylmä on, kylmä on, sanon hillitysti ja ryhdyn puremaan nallia kiinni sytytyslangan pätkään.

– Älä hitossa, hullu! kiljahtaa lehtemme talouspäällikkö ja ottaa kiireesti minulta nallin sekä lisää:

– Eipä silti, että siitä paljonkaan vahinkoa olisi, vaikka kallosi halkeisikin, mutta kenelle me sitten toimituksessa enää naureskelisimme.

Mahdan olla murhanhimoinen tyyppi, mutta silloin tunsin totisesti hetken halua työntää hänen hampaidensa väliin loput yhdeksän nallia. Mutta työ ensin ja sitten huvi, joten annan talouspäällikön touhuta vapaasti nallin ja sytytyslangan kimpussa.

Hän tekee hohtimilla pienen painalluksen ja ojentaa nallin lankoineen minulle. Täkkään – kuten ”ammattimies” sanoo – nallin paikoilleen. Tässä työssä tarvitaan sitä suopaa. Ettäkö miten se käy? Oh, sen olen jo unohtanut.

– En tiedä, mistä Jämsä on oppinsa saanut, mutta koulunsa mies on käynyt. Oikeat on otteet pojalla, toteaa poliisimies ja minä kaivan tulitikkurasian taskustani.

– Siirtykäähän pojat pois tulilinjalta, että minäkin pääsen täältä ulos.

Toista käskyä ei tarvita, sillä lanka palaa jo. Saarinen räpsäyttää vielä kameraansa ja hokee: – Matti, tule jo. Tule pian. Sehän palaa jo.

Ja niin me mennään sen semmoista kyytiä pitkin hankea kuin koko mökki lentäisi niskaamme siinä sekunnin tietämässä. Hoppuilu on kuitenkin turhaa, sillä ehdin sytyttää savukkeen ennen kuin mökistä kuuluu: PINGG... Lyhyt, terävä pamaus. Jokohan tuo on auki? (Tämä on minun ajatukseni.) Ja me aikamiehet juoksemme kuin vallattomat pojanvekarat katsomaan mitä paukku on saanut aikaan.

Ja onhan se. Kaappi seisoo vankkana paikallaan aivan entisen näköisenä.

– Noh, eihän sitä tällaisia erikoislukkoja ensimmäisellä jysäyksellä, sanon minä alentuvasti.

– Niinpä niin, vastaa joku.

NIINPÄ NIIN. Ei niinkään niinpä niin. Onhan minulla dynamiittia ja nallia, ja sytytyslankaa, ja mäntysuopaa.

Toinen kerta. Seuraa uusi yritys. Teen huolellista työtä.

NIINPÄ NIIN. Dynamiittia. Pahus, jos se räjähtäisi käsissä. Mistä sen tietää, vaikka jäisi kynsien väliin. Ja pamahtaisi. Silloin humahtaisi kaik...

– Hei taloustirehtööri, eiköhän olisi syytä viedä nämä ylimääräiset nallit ja tämä dynamiitti ulos, sanon äkkiä kesken puuhieni.

– Eikö mitä. Pane taskuusi! kuuluu vastaus.

Älkää te pojat virnuilko. Kyllä minä vielä näytän, kuiskuttelen itselleni. Taas pieni pala pamahtavaa, kas noin. Noin. Hmm.

NIINPÄ NIIN. Ensimmäinen jysäys on aiheuttanut sen, että tällä kertaa mahtuu ainetta hieman enemmän. Valmis. Tulitikku sähähtää ja lanka suhahtaa. Hetken kuluttua kompuroin jälleen paksussa lumessa. Kaksikymmentä sekuntia.

PONGG... Ehdin kolmantena ovelle.

– Helkkari, sanoo joku sisälle ehtineistä. Jotakin on siis tapahtunut!

– Tässä on nyt mätää, toteaa ylikonstaapeli Mäki mietteliäänä.

– Olisikohan valuvika? ehdottaa tehtaan edustaja.

Joka tapauksessa erikoisteräksisen varmuuslukkolaitteen sydämestä on pala pois.

SANOOKO KOLMAS KERTA TODEN? Nyt on minun vuoroni puhua. Kaksi sanaa riittää:

– NIINPÄ NIIN!

Ylikonstaapeli Mäki katsoo minua niin mietteliäästi ja pitkään, että olen jo kuulevinani sellin oven pamahtavan takanani. Kun vielä ehdotan, että seuraavan räjäytyksen yhteydessä käyttäisimme erästä oven avaamiseen vaikuttavaa kikkaa, toteaa Mäki:

– Taidamme olla oikein ammattirosmon kanssa tekemisissä.

– Juu juu, täys kelmi se on, sanoo Instrumentariumin mainospäällikkökin heti, mutta hänen puheensa jätän omaan arvoonsa. Hän kelmi kun sattuu olemaan vanha tuttavani.

Ryhdyn jälleen työhön. Kolmas panos on jo kaksikymmentä kertaa ensimmäistä kovempi. Nyt on tilanne siinä pisteessä, etten enää ole mitoista perillä. ”Ammattimiehet” kun sanoivat oven aukeavan vähintään kahdella jysäyksellä. Miten nyt käy, sitä en tiedä.

Talouspäällikkö, joka on ottanut tehtäväkseen nallin kiinnittämisen sytytyslankaan, ojentaa minulle jälleen työnsä tuloksen. Ja minä taas täkkäämään.

Tulitikku. Sähähdys ja taas suhisee. Kolmannen kerran. Juoksemme entisille passipaikoille. Taivaalta tulee yhä enemmän lunta. Aivan meitä vastapäätä on se rinne, jossa noin vuosi sitten kokeilin AK:n turvallisuusvöitä ja syöksyin auton mukana rotko on. Pauketta se oli silloinkin. Joskin hieman toisenlaista.

Vuosi ei ole pitkä aika, mutta kuitenkin niin paljon on tapahtunut. Tunnen itseni vuosia vanhemmaksi.

Katson kelloani. Sen pitäisi pamahtaa, jos nyt sytytyslanka sitten tuli yhtä pitkäksi kuin edelliset. Jossakin etäämpänä jysähtää. Miehet irroittavat siellä jäätynyttä hiekkaa. Kai he luulevat meidänkin suunnallamme tehtävän samaa työtä. Mistä he voisivat aavistaa, että täällä räjäytellään kassakaappia.

PUMM. .. Krash... Räjähdys vavistuttaa pientä kesämökkiä. Yksi ikkunoista särkyy. Katon reunasta pölähtää esiin sahanpurua.

– Se oli jo semmoinen pamaus, joka varmaan olisi hälyttänyt väkeä paikalle, sanoo Mäki.

– Ja tämä oli jo kolmas kova paukku. Kenellä murtovarkaalla on mahdollisuuksia työskennellä tänä tavalla ja näin kauan, lisää myyntipäällikkö Korhonen. Myönnän tämän, mutta en malta olla lisäämättä:

– Olisi minulla ollut keinoja räjähdyksen vaimentamiseksi.

– Arvaan sen, mutta tuskinpa se olisi auttanut tähän viimeiseen paukkuun, arvelee Mäki.

Kiiruhdamme mökkiin. Huone on täynnä pahanhajuista savua.

– Pää täällä tulee kipeäksi, sanoo mainospäällikkö Haikonen, joka ehtii ensimmäiseksi sisälle.

Hän tulee ulos ja kiiruhdamme ikkunan taakse katsomaan mitä on tapahtunut. Emme näe muuta kuin savua. Joku avaa oven ja ilma huoneessa alkaa kirkastua.

Kaapin ovi on kiinni, mutta varmuuslukko poissa. Se löytyy lattialta ja seinistä pirstaleina. Koetan ovea. Kiinni on ja tiukasti. Ovessa on viidenkympin kokoinen reikä. Kaapin varsinaista avaimenreikää ei ole siitä yksinkertaisesta syystä, että lukko on painunut oven sisään.

Panen peukalon pituiseen dynamiittipötkyyn hieman pidemmän sytytyslangan ja lasken panoksen varovasti oven sisään.

– Nyt lentää koko kaappi ilmaan, arvelee Mäki.

– Kenties, katsotaan. Ei jätetä leikkiä kesken. Tuntuu siltä, ettei se aukea, mutta paukutellaan nyt mukaviksemme, vastaan ja olen Mäen kanssa samaa mieltä.

– Ellei nyt tapahdu jotakin, niin sitten ei tapahdu mitään, ilmoittaa talouspäällikköni vakaasti ja katselee murheellisena lehden hankkimaa mökkiä.

Ei syttynyt. Hitto! Palaakohan se sisältä niin salaa, etten huomaa sitä? Ei, kyllä sillä tulisi savua.

– MATTII, tule ulos sieltä, hullu! ...Nopeasti ulos.

Ammattimiehen mielestä lanka on ehkä pitkäkin, mutta minusta se on niin riivatun lyhyt!

...Viisi sekuntia. Kymmenen sekuntia. Viisitoista... kuusitoista... seitsemäntoista... PANG... KRASHH... PFIUUF... Räjähdys. Mökki vavahtelee. Särkyvien lasien helinää...

Juoksemme mökin ovea kohden. Tämä oli neljäs paukku. Olisinko nyt onnistunut? Tartun oveen... No niin, hyvät lukijat, nyt tiedättekin alkuvaiheet ja voimme viimein avata sen oven.

Öh-öh-öh. Jokainen yskii ja köhii. Piimaata, tuleneristysainetta, jota on kassakaapin oven välissä monia kiloja, pölähtää niskaamme.

Koko huone on ruskean läpinäkymättömän pilven peitossa. Kestää kymmenen minuuttia, ennen kuin voimme astua sisälle. Vielä senkin jälkeen leijailee piimaata ilmassa. Sitä laskeutuu takkimme hartioiden paksuiksi kerroksiksi. Ja se maistuu pahalta suussa.

– Totisesti – köh – tämäh – köh, ei ole herrasmiehen – köh – hommaa, yskin minä ja kadehdin hengessäni Arsene Lupinia, joka löysi aina numerolukkoja.

Oven etupuolinen teräslevy oli vääntynyt auki. Sen yläosassa on käden mentävä aukko. Työnnän käteni oven sisään ja tunnustelen lukkoja. Siellä liikkuu. Painan ja vedän. Liikkuu. Hitaasti, mutta kuitenkin liikkuu.

Äkkiä jotakin kolahtaa oven pohjalle. Vedän levystä ja – OVI AUKEAA. Kassakaappi on auki! Mutta millaisessa kunnossa se on sisältä? Oven takalevy on ruhjoutunut kaapin peräseinää vasten muodottomaksi sotkuksi.

Mikä oli tulos? Tulos oli se, että kaappi aukesi. Mutta siihen tarvittiin neljä räjäytystä. Neljä kovaa pamausta, jotka olisivat herättäneet kaupungissa koko korttelin. Kyseenalaista myös on, olisivatko kaapissa olevat setelit säilyneet ehjinä.. Tuskinpa.

On myös mainittava, että itse kaappi oli kolmisenkymmentä vuotta vanha. Vaikka varmuuslaitteita ehkä olisikin tämän kokeen jälkeen syytä parantaa ja tarkistaa, on se sittenkin kova suoja. Ilman sellaista olisi kaappi voinut aueta yhdellä hiljaisella räjähdyksellä. Nyt se vaati neljä. Sitä paitsi koko touhuun meni niin paljon aikaa, että tuskinpa kellään murtovarkaalla on varaa vastaavanlaiseen työskentelyyn.

Edellä olevasta kävikin selville, että varmuuslukko on sittenkin kaikesta huolimatta melkoinen varmuuslukko. Vahvassa kaapissa se on pistämätön. Varmuustoimenpiteillä voidaan kassakaappimurrot lopettaa tai ainakin vähentää minimiin.

Entä mitä ovat nämä varmuustoimenpiteet? Mitä ovat varmuuslukot? Poliisilaitoksen neuvonantotoimisto antaa auliisti apua ja ohjeita, mutta koska minäkin kävin ko. toimistossa katsomassa, voin jo alustavasti antaa joitakin tietoja.

Tuskin monikaan tietää, että Helsingin kaupungin poliisilaitoksella on neuvonantotoimisto, jonka henkilökunta suorittaa murtojen ja varkauksien ehkäisytoimintaa. Toimisto antaa auliisti neuvoja ja ohjeita miten on suojauduttava varkaita vastaan.

Tätä nykyä on saatavissa sekä koti- että ulkomailla kehitettyjä hälytyslaitteita, jotka sopivat mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Suurin osa näistä turvallisuuslaitteista on suunniteltu niin näppärästi, että murron suorittaminen kätevällekin ammattimiehelle on täysin mahdotonta.

Laitteiden pätevyyttä todistaa sekin, että useat vakuutusyhtiöt antavat niiden käyttäjille vakuutusmaksuissa huomattavia alennuksia. Neuvonantotoimiston opastustyö on täysin maksutonta ja toimistossa on esiteltävänä mitä monipuolisimpia laitteita.

Useat kotimaiset kassakaappitehtaat valmistavat erikoisteräksisiä suojalukkoja, joiden tarkoituksena on sulkea varsinaisen lukon usein melko suuri avaimenreikä niin, ettei siihen voida asettaa lukon räjäyttämiseen tarpeellista räjähdysainemäärää.

Vaikka reportteri onnistui räjäytyksessään, on muistettava, että työ kesti tavattoman kauan ja vaati useita huomattavan kovan pamauksen pitäviä laukaisuja. Erikoisteräksisestä lukosta tuleva räjähdyskaiku on niin voimakas, ettei sitä voida millään suojatoimenpiteellä ehkäistä.

Suojalukko kiinnitetään avaimenreiän päälle. Sen useimmat osat on karkaistu lasikoviksi, joten niihin ei pysty mikään teräase. Osat liittyvät toisiinsa tiiviisti ja liitossaumat on sokkeloitu, joten saumoihin ei voi lyödä meisseliä. Suojalukon keskellä kaapin varsinaista avaimenreikää peittävä kappale on liittymisosaltaan kierrerakennetta. Tämän johdosta se ei lennä pois paikoiltaan. Vaikka abloylukon saisikin rikki, jää salpa kuitenkin kiinni.

Useimmat näistä suojalukoista avataan abloyavaimella, mutta on olemassa myös numerolevysysteemillä toimivia. Kaappiin voidaan myös sijoittaa eräitä lasisia kemikaalipulloja. Ne rikkoutuvat pienimmästäkin räjähdyksestä. (Tällaista suojaa ei reportterin murtamassa kaapissa ollut.)

Mitä nämä kemikaalit ovat, sitä ei ole aiheellista tässä yhteydessä mainita. Todettakoon vain, että toinen kemikaaleista tekee varkaan tunnetuksi kahdeksi viikoksi ja toinen ehkäisee työskentelyn.

Lisäksi on olemassa sähköllä toimivia hälytyslaitteita, joita kätevinkään murtovaras ei voi mitätöidä. Sähkölaitteita on monia ja ne voidaan asentaa miltei mihin tahansa: oviin, ikkunoihin, lattiaan, kassakaappeihin jne.

Näitä laitteita käyttävät monet pankit (mm. Suomen Pankki), liikelaitokset, postit, tehtaat ja yksityiskodit.

Laitteiden hälytyskellot voidaan asentaa paitsi itse paikalle, esimerkiksi yövartijan huoneeseen, omistajan asuntoon, naapuriin, kadulle ja eräissä tapauksissa vaikkapa poliisilaitokselle.

Näyteikkunasuojana yllätysmurtoja vastaan käytetään panssarilasia, särösuojaa, langoitusverkkosuojaa tai varmuuslankalasia.

Jos tästä kaikesta huolimatta joku ei luota vielä näihinkään välineisiin, löytyy keinoja lisää. Määrättyihin paikkoihin voidaan asentaa laitteet, jotka lähettävät näkymätöntä infrasädettä. Kun henkilö ohittaa säteen, alkavat kellot soida.

On myös olemassa tutkaperiaatteella toimivia hälyttimiä. Määrättyyn paikkaan on asennettu antenni, joka lähettää ääniaaltoja. Kun asiaton henkilö ilmestyy aaltokenttään, alkavat hälytyslaitteet automaattisesti toimia.

Näistä laitteista antaa poliisilaitoksen neuvonantotoimisto tietoja ilmaiseksi ja ottaa myös vastaan laitteita koskevia tilauksia, jos niin halutaan. Välineiden hankkimisen ja asennustyön saa jokainen tietenkin suorittaa omalla kustannuksellaan.

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U. A. Saarinen