Puheenaiheet
Apu

Matti Jämsä: Räjäytys, osa 1/2

Matti Jämsä: Räjäytys, osa 1/2

Matti Jämsä testasi, pääseekö rahasäilöön käsiksi dynamiitin avulla. Julkaistu Avun numerossa 43/1956.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat U.A. Saarinen
Mainos

Kansainvälisestä rikoshistoriasta löytyy joitakin esimerkkejä ammattirikollisista, jotka loistavan nerokkuutensa ja ilmiömäisen hyvän onnensa avulla ovat pystyneet välttämään lain kouran.

Yksi tällainen henkilö oli Max Shinburn, maailman etevin kassakaappispesialisti. Hänen tarinansa on niin uskomaton, että paatuneinkin kirjailija miettisi kahdesti, ennen kuin valitsisi Shinburnin romaaninsa sankariksi.

Shinburnin syntyperästä ei ole mitään tietoja. Kun tämä köyhä juutalaisnuorukainen matkusti Saksasta Amerikkaan, oli hän jo opin käynyt seppä. St Louisissa hän joutui kiinni ensimmäisen kerran elämässään. Hän oli syyllistynyt pieneen varkauteen.

Jos poliisit olisivat silloin tienneet, mitä tämä mies oli vielä elämänsä aikana tekevä, olisivat he visusti pitäneet miehen turvasäilössä. Mutta he eivät olleet selvillä Shinburnin lahjoista, eikä sitä tiennyt mies itsekään.

Mutta sitten hän suoritti Bostonissa pankkimurron avaamalla sangen helposti kassaholvin. Siitä lähtien hän jättikin pikkunäpertelyt ja siirtyi kokonaan ”pankki- ja kassakaappialalle”. Kerrotaan, että hän pystyi tunkeutumaan parhaitenkin suojattuun pankkiin. Hän yksinkertaisesti käveli sisälle ikään kuin ovissa ei olisi ollut lainkaan lukkoja. Ei kerta kaikkiaan ollut lukkoa, mitä hän ei olisi pystynyt avaamaan. Niinpä tämä rikollisnero tyhjensikin elämänsä aikana suunnattoman määrän pankkeja.

Shinburn haali kokoon valtavat rahamäärät, mutta helposti hankittu raha menikin helposti. Hän tuhlaili rahoja aivan mielettömästi. Hän asui aina kalleimmissa loistohotelleissa ja seurusteli parhaissa seurapiireissä. Hän menetti maailman suurissa pelipaikoissa suunnattomia summia, ja hänet nähtiin aina kaikissa huomattavimmissa kilpa-ajoissa ja teattereiden ensi-illoissa.

Shinburn eleli rahapohattana useita vuosia, kunnes eräs kanssarikollinen paljasti hänet poliisille. Hieman aikaisemmin oli Shinburn verottanut erästä pankkia 200 000 dollarilla (noin 50 miljoonaa nykymarkkaa). Shinburn vangittiin Saratoga-nimisessä loistoluokan kylpylässä hienoston suureksi suruksi: näin yllättävästi menetettiin erinomainen seuramies.

Shinburn ei pitänyt vankilaelämästä, ja niinpä hän pian karisti linnan tomut jaloistaan. Hän yllätti erään vanginvartijan, otti hänen avaimensa ja poistui kassakaappiensa pariin. Jonkin ajan kuluttua hänet vangittiin uudelleen, ja jälleen hän pakeni. Hän jatkoi rikoksellista työtään entistä suuremmassa mittakaavassa.

Viimein oli usutettava itse mestarisalapoliisi Nat Pinkerton suuren kassakaappivoron kintereille. Lopulta Pinkerton saikin Shinburnin kiinni, ja jotta kaikki karkaamisyritykset kävisivät mahdottomiksi, kytkettiin Shinburn samoihin käsirautoihin kahden Pinkertonin toimistosta valikoidun miehen kanssa. Varmuuden vuoksi suljettiin miehet erityishuoneeseen lukkojen taakse.

Aamulla Shinburn oli kadonnut. Hänen vartijansa olivat todennäköisesti nukahtaneet, ja yön kuluessa oli Shinburn tiirikoinut käsirautojen lukot auki solmioneulallaan. Tämän jälkeen hän pakeni Eurooppaan, mutta palasi vielä kerran takaisin Amerikkaan ja teki elämänsä kaappauksen. Hän ryösti New Yorkissa The Ocean Bank -nimisen pankin.

Saalis nousi miljoonaan dollariin eli nykyisen kurssin mukaan 250 miljoonaan markkaan. Olisi luullut, että onni olisi lopulta kääntänyt miehelle selkänsä ja jättänyt hänet kuolemaan köyhyyteen ja kurjuuteen johonkin vankilaan tai vaivaistaloon.

Mutta Shinburnin koko elämä oli poikkeus tavallisista säännöistä, ja hän pysyi onnensa suosikkina elämänsä loppuun asti. Hän vietti vanhuutensa vuodet rauhassa Brüsselissä ja kuoli arvossa pidettynä koroillaan eläjänä. Ihmiskunta saa olla tyytyväinen, että ruhtinaita rikollismaailmassa on yhtä harvassa kuin ruhtinaita todellisuudessakin. Tällaisia rikosneroja syntyy ani harvoin.

Kassakaappeihin murtautumisen tekniikka vaihtelee kassakaapin rakenteen mukaisesti. Entisaikoina pystyttiin pienimmät ja yksinkertaisimmat kaapit avaamaan tiirikoilla ja murtoraudoilla. Suuret ja vahvemmat kassakaapit on avattu miltei poikkeuksetta dynamiitilla. Joskus käytetään myös hitsausliekkiä ja termiittiä. Ainakin takavuosina tehtiin Ruotsissa runsaasti kassakaappimurtoja.

Ensimmäinen dynamiittimurto suoritettiin Ruotsissa 1904, jolloin Axel Bernhard Nyström -niminen mies avasi hovikultaseppä K. Anderssonin kassakaapin. Pariisissa American Expressin vuonna 1891 tehty murto on tiettävästi ensimmäinen dynamiittimurto Euroopassa.

”Kassakaappivarkaita” on esiintynyt Suomessakin, mutta heidän työskentelynsä on onneksi ollut vähäpätöisempää luokkaa. Sitä paitsi he ovat poikkeuksetta joutuneet kiinni ja saaneet maksaa velkansa yhteiskunnalle. Myös heidän saaliinsa on ani harvaa poikkeusta lukuun ottamatta jäänyt melko pieneksi. Rahamäärä on supistunut monasti aivan muutamiin satoihin markkoihin.

Meillä on ollut vain pari miestä, jotka ovat hallinneet alansa pelottavan hyvin, toiset ovat olleet näpertelijöitä, jotka toisinaan ovat saaneet kaapin auki, toisinaan eivät.

Tästä huolimatta alkoivat täkäläiset kassakaappien valmistajat suunnitella murronkestäviä laitteita, jotka voitaisiin asentaa kassakaapin lukon eteen. Nykyään meillä valmistaa kolme tehdasta erikoisteräksisiä suojalukkoja, mutta niistä lähemmin lehtemme seuraavassa numerossa.

Viiden viime vuoden aikana on Suomessa ollut kassakaappivarkaita liikekannalla satakunta, ja viime vuonna murrettiin auki seitsemän kassakaappia.

Kassakaappien murtosarja pani lehtemme lukijat liikkeelle. Toimitus sai vastaanottaa useita kirjeitä, joissa lehden toimittajaa kehotettiin ottamaan selvää, miksi kassakaapit aukeavat niin helposti. Eräskin lukija kirjoitti:

”Taitaa olla niin, ettei rahoja kannata ainakaan kassakaapissa säilyttää. Parasta panna markat pöytälootaan, sillä kassakaapin kimppuun voro ensimmäiseksi käy. Eikö kukaan keksi mitään varmuuslaitteita ja hälytyskelloja, jottei mies kuin mies availisi kaappeja. Pankaapa vaikka se bämsäläinen kassakaappia avaamaan, niin eiköhän se luonnistu häneltäkin.”

– Ostetaan kassakaappi ja räjäytetään se, sanoi lehden talouspäällikkö minulle eräänä päivänä. Instrumentarium sai järjestetyksi meille Merivaara Oy:ltä vanhan kaapin, johon oli kiinnitetty erikoisteräksinen varmuuslukko.

Siitä päivästä lähtien aloin seurustella hieman epämääräisissä piireissä, ja tuon tuostakin pistäytyi toimituksessa deekiksellä olevia alamaailman kundeja, jotka muutamasta saturaisesta lupautuivat kertomaan minulle, mitä ikinä halusin kassakaapeista tietää. Tuntui siltä kuin jokikinen puliukko olisi vihreässä nuoruudessaan ollut kassakaappivaras.

Joka tapauksessa oli tieto siitä, että aioin räjäyttää kassakaapin, levinnyt kulovalkean nopeudella kadun sokkeloihin.

Varsin pian huomasin, että herrojen juttuihin oli suhtauduttava vissillä varauksella. Suurin osa oli keksinyt opit itse ja koetti jymäyttää minulta rahaa sievillä valheilla.

Entä palkkiot sitten? Eräs pyysi viittäkymppiä, muuan heppu olisi avannut suunsa vasta kymmenestätuhannesta ja muuan vapiseva miekkonen olisi kertonut tietonsa vinettopullosta.

Tutkimalla alan kirjallisuutta ja muodostamalla ”asiantuntijain” kertomuksista yhteenvedon pääsin mielestäni jyvälle asiasta. Talouspäällikkö tosin valitti, että pelasin vilppiä hankkimalla ammattimiehiltä tietoja, mutta kuitenkin hän paloi halusta saada kuulla, miten oikein aioin menetellä.

Eräänä päivänä kassakaappi kiikutettiin pieneen kesämökkiin Sasekan hiekkakuoppaan Kalvikiin. Kirkkaansininen kassakaappi autiossa mökissä herätti ihmetystä, ja jäljistä päätellen oli joku käynyt sitä peukaloimassakin. Minkä herkullisen lisän olisimmekaan juttuun saaneet, jos joku olisi räjäyttänyt sen nenämme edessä.

Valmistelujen visaisin pulma oli dynamiitin hankkiminen, sillä lainpykälä on räjähdysaineasioissa vähän tulkinnanvaraista.

Lehtemme tuomari ja talouspäällikkö kävivät lääninhallituksessa. Anomus oli kieltämättä epätavallinen, sillä tokkopa kukaan on ennen anonut viranomaisilta dynamiitin ostolupaa kassakaapin räjäyttämistä varten.

Lääninhallituksella ei ollut kuitenkaan mitään anomusta vastaan, mutta he eivät puuttuneet pikkueriin. Olisi pitänyt ostaa räjähdysainetta sadoissa kiloissa. Juttu kuului kuulemma poliisille. Poliisilaitoksella myönnetään pienempiä eriä. Näin vähäisiä eriä ei kuitenkaan tarvitse anoa edes poliisilaitokselta. Luvan saa poliisipiiristä, meille selitettiin.

Nyt heräsi kysymys, mikä piiri sen luvan myöntäisi, sillä räjäytys tulisi tapahtumaan Helsingin pitäjässä. Mutta koska dynamiitin säilyttäjä asui Helsingissä, kirjoitettiin viimein lupa anomallemme määrälle itse pääpoliisiasemalla.

Pyysimme kahta pötköä eli 200 grammaa. Lisäksi anoimme ostolupaa kymmenelle nallille. Ja kun sitten viimein saimme luvan, ei rautakauppa tahtonut ensin suostua luovuttamaan 200 grammaa. He kun eivät myy dynamiittia puolta kiloa pienempiä eriä. Pienen puhumisen jälkeen tehtiin kuitenkin poikkeus, ja minä lähdin kuljettamaan räjähdysainetta toimitukseen. Lähtiessä totesi myyjä:

– Kenellekäs nyt pannaan paketti menemään?

Kun Ennalan Veikko taas puolestaan näki pötköt pöydälläni, tokaisi hän:

– On niitä miellyttävämpiäkin tapoja päättää päivänsä. Tulee niin ruma ruumis ja paha pamaus.

Niin valmistelut oli suoritettu, ja eräänä kuulaana talvipäivänä pysähtyi pienen mökin eteen pari autoa. Tuskinpa hieman etäämpänä hiekkakuopilla työskentelevät miehet aavistivat, että kassakaappivoro oli saapunut paikalle.

Pahoittelin, että joku lurjus oli viskannut kivellään mökin toisen ikkunan säpäleiksi, mihin Olli Lyytikäinen vastasi:  – Älä sure, kohta lentävät pookatkin pellolle.

Tällaiseen loukkaukseen en vastannut mitään. Kunnon dynamiittimies ei tee niin tökeröitä paukkuja.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Kaivoin dynamiitin esille ja ryhdyin hieromaan sitä käsissäni pehmeäksi palloksi. Mukana oleva poliisin neuvonantotoimiston päällikkö, ylikonstaapeli Mäki, Merivaara Oy:n myyntipäällikkö Veikko Korhonen ja Instrumentariumin mainospäällikkö Eino Haikonen sekä lehtemme talouspäällikkö katselivat epäluuloisesti touhua.

Tästä se lähtee, odottakaapas pojat, tuumiskelin minä ja...

– Älä hitossa, MATTI... parkaisi valokuvaaja aivan syyttä, sillä olin vain pudottavinani dynamiittipötkyn lattialle!

– Parasta siirtyä ulkopuolelle, supatti Instrumentariumin mainospäällikkö. Ja minä aloin vapisevin käsin työntää tulitikulla dynamiittia varmuuslukon avaimen reikään.

– Kyllä se avaamatta jää, totesi poliisilaitoksen edustaja, ja minä melkein uskoin häntä.

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U. A. Saarinen

Julkaistu: 12.11.2013