Apu

Matti Jämsä: Kisa



Matti Jämsä: Kisa

Matti Jämsä joutui vastaamaan leuhkimisestaan ja päätyi hyiseen veteen. Julkaistu Avun numerossa 12/1954.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat U.A. Saarinen

Sinä aamuna oli pakkasta kaksikymmentäkaksi astetta. Huoneessakin oli hyytävän kylmä. Ei ikinä, tänään en ainakaan voi sitä tehdä. En! Juttu on siirrettävä, hoin itsekseni hytistessäni pyjamassani ja katsellessani alas kadulle, jossa ihmiset liikkuivat niska kyyryssä, kaulukset pystyssä ja korviaan pidellen.

Tiesin kuitenkin hyvin, ettei mitään voitu enää siirtää, aika oli lyöty lukkoon. Kello 14 olisivat valokuvaajat, avustaja, lääkäri ja kilpailijani paikalla, silloin siellä piti olla minunkin.

Päätin vakaasti viimeinkin lopettaa kaikkien hölmöjen ideoiden keksimisen. Minua ei todellakaan huvittanut ajatus, että muutaman tunnin kuluttua oli sukellettava avantoon ja uitava kilpaa erään neitosen kanssa. Että ihmisen pitääkin olla niin tolkuttoman itserakas ja kuvitella pystyvänsä kaikkeen, manailin pukiessani.

Kirosin sitä päivää, jolloin tulin varomattomasti leuhkineeksi kyvyistäni nähtyäni Avun kannessa poseeraavan sievännäköisen avantouimarin. Naiskollegojeni katsellessa vilusta hytisten kuvaa ja ihaillessa rohkeaa tyttöä en malttanut olla sanomatta, ettei se ole konsti eikä mikään uida avannossa, siihen pystyy iikka kuin iikka.

”Herra Jämsä on hyvä ja menee uimaan”, olivat Ippa ja Jami vastanneet yhdestä suusta. No, tapaus oli silloin jo niin kuin loppuun käsitelty. Täytyyhän miehen aina vastata huutonsa, ja niin minä silmääkään räpäyttämättä ilmoitin haastavani kansikuvatyttömme uintikilpaan.

Myöhemmin kyllä ehdin räpytellä silmiäni moneen kertaan tallustellessani viluisena ulkona pakkasessa, mutta siitä ei ollut enää apua. Haasteesta oli ilmoitettu neiti Nelly Lessig-Lajanteelle, valokuvaajille, eräälle avustajalle sekä lääkärille. Kilpailupäiväksi oli sovittu maanantai, helmikuun 15. päivä. Kun soitin asiasta lääkärilleni, ilmoitti tämä asiallisesti, että tuskin siihen nyt kuolee, ellei sydämen toiminta pysähdy, mutta keuhkokuumeen tuloon on syytä varautua.

Ihmiselle, joka on syksystä lähtien totuttautunut kylmään veteen, ei avantouinti ole lainkaan vaarallista, mutta kylmään veteen tottumattomalle maallikolle voi äkillisestä kylmästä kylvystä olla ikäviä seurauksia.

Niinpä lääkäri kehotti minua aloittamaan viipymättä kylmien suihkujen oton. Päätinkin tehdä näin, mutta suihkut jäivät kuitenkin pariin kertaan. Mikään ei ollut sen ilkeämpää kuin seistä jääkylmän suihkun alla. Päätin ennemmin kärsiä kylmästä vedestä yhden kerran kuin joka päivä ja niin lopetin koko suihkujen oton. Tapahtui uintikilpailussa sitten mitä tapahtui.

Tänään se sitten tapahtuu.

Tänään on 15. helmikuuta. Monien mielestä saattaa avantouinti tuntua pikkujutulta, mutta minä en kerta kaikkiaan voi sille mitään, että olen hieman levoton. Jos rannassa olisi edes sauna, missä voisi ottaa kuumat löylyt, sittenhän ei koko uinti tuntuisi miltään, mutta kylmästä kopista lähteminen ei miellytä minua lainkaan.

Hermostumiseeni vaikuttavat ehkä myös ne monien ystävieni kiellot ja kauhistuneet sanat, joissa he ovat lupailleet minulle sen seitsemän tautia ja vikaa. Monet ovat suoraan sanoneet, että olen hullu, jopa oma vaimoni väitti näin. Alan itsekin vähän epäillä, että olen hölmö, mutta en yksinkertaisesti voi enää peräytyä.

Pakkanen on aamusta jonkin verran laskenut, mutta vieläkin mittari toimituksemme ikkunassa näyttää kahtakymmentä astetta ja tuskinpa se siitä enää neljääntoista mennessä putoaakaan.

Kello on puoli kaksitoista ja minulla on kaksi ja puoli tuntia alkaa miettiä, millä tavoin voisin päästä koko yrityksestä. Aika ei anna armoa. Kellon osoittimet liikkuvat vääjäämättömästi eteenpäin. Olen useammin kuin kerran käynyt ikkunassa katsomassa lämpömittaria eikä pakkanenkaan anna armoa.

Toimituksen naiset ovat jo aikoja sitten heltyneet ja kehoittavat minua luopumaan koko yrityksestä. Lohdutus se on sekin, mutta tiedän, että puolen tunnin kuluttua istun autossa matkalla Humallahteen ja avantoon.

Nyt on viimeinenkin armonaika kulunut. Tarkastan vielä kerran, että salkussani ovat kaikki tarvittavat välineet. Toisin sanoen uimahousut, karkea pyyheliina ja sandaalit. Muutahan siinä ei tarvitakaan. Jamin mielestä minun olisi pitänyt varustautua pitkillä villahousuilla ja villasukilla. Hänen puheidensa mukaan ne lämmittäisivät avannossa vallan tavattomasti. En tiedä, olisiko sellaisesta apua ja jos olisikin, niin eihän se olisi vilpitöntä kilpailua.

Kun saavumme Humallahden rantaan, ovat lääkäri, valokuvaajat ja kilpailijani jo paikalla. Päivä on mitä kaunein. Helmikuun aurinko helottaa pakkashuurun takaa ja vaikeat hanget hohtavat sen loisteessa silmiä kirvelevästi. Aurinko ei kuitenkaan vielä lämmitä eivätkä hanget ole omiaan tuomaan mieleen uimarantatunnelmaa.

Valokuvaajat silmäilevät minua uteliaasti ja neiti Lessig-Lajanne kysyy viattomasti:

– No, miltä tuntuu?

– Eihän tässä mitään hätää, valmistaudutaan vaan sukeltamaan, ilmoitan huoletonta ilmettä näytellen.

Valokuvaajat virnistelevät ymmärtäväisesti ja koko joukko lähtee kulkemaan pukusuojaa kohti.

– Tuolla se sitten on, huudahtaa kilpailijattareni ja näyttää hymyillen höyryävää avantoa.

Avantoon johtavat portaat ovat paksussa jääpeitteessä ja matka pukusuojasta avantoon näyttää kovin pitkältä. Yritän kuitenkin hymyillä ja huomaan lausuvani väkinäisesti: – Sievänpuoleinen avanto, mutta mitäs tässä kuhnustellaan, uidaan ennen kuin tulee ilta.

– Älä näyttele, pelkäät sinä kuitenkin! tokaisee toinen valokuvaajista, ja hän on aivan oikeassa. Minua jänistää kovasti. Minulla on täysi työ estää hampaitani kalisemasta. Pahus, kun ihmisen pitää olla näin höhlä!

Pukusuoja on tavattoman kylmä eikä kukaan uskalla riisua takkiaan. Jami ja valokuvaajat vaativat yhdestä suusta, että kamiinaan on laitettava tuli. He eivät halua paleltua kuoliaaksi.

Jami käärii huivejaan ja myssyjään tiukemmaksi päänsä ympärille vilusta hytisten valokuvaaja Saarisen ryhtyessä pilkkomaan puita. Kilpailijani ei edes muista edessä olevaa yritystä, vaan ryhtyy puhumaan kokonaan muista asioista. Kuuntelen häntä hajamielisenä ja palelen.

– Ehkä tekin nyt innostutte uimaan avannossa, sanoo neiti Lessig-Lajanne.

On ehkä syytä mainita, että neiti Lessig-Lajanne on harrastanut avantouintia toista vuotta. Viime aikoina hän ei kuitenkaan ole ollut aktiivisesti mukana avantouimarien riennoissa.

Hän on 22-vuotias sirkeäsilmäinen ja kaunisvartaloinen opiskelijatyttö ja rakastaa intohimoisesti matkailua. Ensi sijalla on tämän tummakutrisen neitosen ajatuksissa Ranska, jossa hän on ollut useita kuukausia ja jonne hän pian taas aikoo lähteä. Ennen sitä hän toivoo kuitenkin saavansa päähänsä valkolakin, jonka vuoksi hän on viime aikoina istunut tiiviisti kirjojensa ääressä.

Avantouimariksi hän tuli vedonlyönnin kautta. Eräät hänen toverinsa väittivät, ettei hän uskalla ryhtyä talviuimariksi, mutta tyttöpä uskalsikin.

Odotellessamme kamiinan lämpiämistä saan kuulla monia selityksiä avantouinnin terveellisyydestä. Avantouimarien seurassa on muutamia yli kuusikymmentäkin vuotta vanhoja tätejä, jotka käyvät useamman kerran viikossa avannossa. Monet ovat päässeet uinnin avulla vaivoistaan. Eräälläkin vanhalla naisella oli ollut niin paha reumatismi, ettei hän pystynyt itse pukemaan vaatteita ylleen. Joku oli viimein suosittanut avantouintia ja tämä olikin auttanut. Nyt on kyseinen henkilö täysin päässyt reumatismistaan.

Kaikkein innokkaimpia uimareita on muuan proviisori, joka käy jopa kolme kertaa päivässä avannossa. Eräs lääkäri on tutkinut avantouinnin vaikutusta uimareihin ja hänen tarkoituksensa on kirjoittaa aiheesta tohtorinväitöskirja.

En silti anna propagandan vaikuttaa ja päätän, että jos vielä nousen avannosta ylös, en toista kertaa jäiden joukkoon enää pulahda, en ainakaan vapaaehtoisesti.

– Eihän avanto ole aukikaan! Menepäs, Matti, kaivamaan hautasi auki, ilmoittaa joku ja osoittaa pukusuojan nurkassa olevaa jäähakkua ja haavia.

Sanaakaan sanomatta otan työvälineet ja lähden ulos. Avantoa peittää noin sentin läpimittainen jääsohjo, jota ryhdyn heittelemään avannon laitamille.

Kylmä vesi loiskahtelee heitellessäni haavillisen jäitä toisensa jälkeen avannon reunoille. Viidentoista minuutin kuluttua olen valmis. Katselen hetken tummapintaista vettä, johon on jäänyt vielä uiskentelemaan muutamia jäänpalasia.

– Kiiruhda, Matti, me ei viitsitä palella täällä koko päivää, huutaa Jami pukuhuoneen oven raosta.

Lähden kompuroimaan jääkasojen ylitse ja lasken samalla askelparimittauksella matkaa avannosta pukuhuoneelle. Kaikki portaat mukaan luettuina kertyy metrejä yli kaksikymmentä.

– Nyt on kamiina lämmin. Valmistautukaa, ilmoittaa joku minulle raa’asti astuessani pukusuojaan.

Neiti Lessig-Lajanne ja Jami livahtavat naisten puolelle, lääkäri ja valokuvaajat siirtyvät ulos valmiusasemiin. Jään yksin pukusuojaan. Katselen hetken neuvottomana ympärilleni enkä oikein jaksa tajuta sitä, että minun on nyt todellakin riisuuduttava, pantava uimahousut jalkaani ja mentävä uimaan. Koneellisesti alan pudotella vaatteita yltäni.

– Toimittaja Jämsä, oletteko jo valmis? huutaa neiti Lessig-Lajanne omalta puoleltaan.

– Olen, saan sanotuksi lämmitellessäni kyykkysilläni kamiinan edessä.

Kilpailijani katsoo minua rohkaisevasti silmiin ja sitten astumme ulos pakkaseen.

Valokuvaajat tervehtivät meitä riemuhuudoin ja ryhtyvät laukomaan kameroitaan. Neiti Lessig-Lajanne astelee rauhallisena alas portaita eikä minun auta kuin seurata hänen esimerkkiään. Olisin paljon mieluummin pomppinut ja tanssinut lumisella laiturilla karkoittaakseni nipistelevän pakkasen, mutta sisuni ei antanut periksi. Halusin, hölmö, näyttää, että minkä kestää nainen, sen kestää mieskin.

– Ensin otetaan muutamia kuvia, napataan ne tuolla jäälohkareiden vierellä. Ota rauhallisesti, Matti, ei tässä mitään hätää ole, aurinkokin paistaa niin kauniisti. On niin söpö ilma, leukailee valokuvaaja ja raahaa meitä perässään lumen ja jäälohkareiden keskelle.

– Nyt poseeratkaa... Enemmän ilmeitä...

– Neiti Lessig-Lajanne, ottakaa hyvä asento...

- Jämsästä ei saa atleettia tekemälläkään...

– Istukaa jäälohkareelle...

– Ihastele nyt, Matti, kilpailijatartasi...

Pakkanen paukahtelee pukusuojien nurkissa ja me kääntyilemme kameran edessä oikeaan ja vasempaan, katsomme taivaalle, lumeen ja toistemme silmiin. Välillä istumme jäälohkareen päällä. Hyvähän valokuvaajan on komennella, kun saa kuvata turkki päällä ja karvalakki korvilla.

– Tämä ei kuulu asiaan! huudan lopulta tuskissani.

– Me olemme tulleet uimaan, emmekä ottamaan aurinkoa kahdeksantoista asteen pakkasessa.

– Voi hyvänen aika, ei kai Matti-poju vain palele! No, menkää nyt vähän pukusuojaan lämmittelemään. Ei saa ottaa aurinkoa ensimmäisellä kerralla kovin paljon. Saa vaikka auringonpistoksen, ilveilee toinenkin valokuvaaja ja silloin ajattelin heittää häntä jääkimpaleella. Sormeni olivat vain niin kankeat, etten saanut jään palasta irti.

Jami on ainoa, joka ottaa asian vakavasti ja huomauttaa, että ennemmin he saavat keuhko- kuin auringonpistoksen.

– Vastahan tässä on valokuvattu kymmenen minuuttia, kuulen valokuvaajan vastaavan juostessani vinhaa vauhtia, hartiat kyyryssä pukusuojaan.

Hampaat kalisevat meillä kummallakin lämmitellessämme kamiinan ääressä. Nyt se sitten tapahtuu. Tämän jälkeen meidän on mentävä uimaan. Koetan pitkittää odotusaikaa, mutta valokuvaajien armoton huuto kutsuu meidät ulos.

– Seuraava erä! kuuluu ulkoa. Puren huuliani ja lähden seuraamaan neiti Lessig-Lajannetta. Nyt ei kukaan enää puhu mitään. Valokuvaajatkin ovat sulkeneet suunsa.

Jami palelee vällyjensä alla ja katsoo meitä kauhuissaan. Lääkäri sormeilee hieman hermostuneena takkinsa nappia. Toinen valokuvaajista siirtyy avannon toiseen päähän ollen samalla valmiina vetämään meidät, tai lähinnä minut, ylös, jos niin tarvitaan.

Tarkoituksemme on laskeutua portaita myöten veteen ja uida avannon toiseen päähän. Siellä ei ole portaita, joten meidän on ponnistettava itsemme käsivoimin jään reunalle. Nyt en enää kiirehdi, koetan vieläkin pitkittää veteen menon hetkeä.

Otamme kengät jaloistamme. Astun paljain jaloin jäiselle portaalle, kilpailijani seuraa esimerkkiä. Ensimmäinen askel, toinen, kolmas, neljäs ja sitten... sitten on vesi vastassa.

– Portaat jatkuvat veden alle, astukaa niin pitkälle veteen kuin portaita riittää ja siirtykää sivummalle, että mahdun viereenne, ilmoittaa neiti Lessig-Lajanne asiallisesti ja katsoo minua jälleen rohkaisevasti.

– Ei tämä niin hirveää ole, älkää pelätkö, kuiskaa hän korvaani. Tästä rohkaistuneena koetan varpaani kärjellä vettä.

En voi sille mitään, että alan kiljua suoraa huutoa. Katsojat räjähtävät nauramaan nähdessään minun kyyristyvän kokoon ja huutavan sormet suussani.

Harkitsen vielä vakavasti peräytymistä, mutta nähdessäni kilpailijani seisovan jo nilkkoja myöten avannossa, en voi tehdä muuta kuin seurata häntä. Jälleen askelma, olen nilkkoja myöten avannossa, seuraava porras, vielä yksi, seison polviani myöten kylmässä vedessä.

– Astukaa vielä alemmaksi, kehoittaa kilpailijani ja teen työtä käskettyä.

Hetken kuluttua värjöttelemme uumiamme myöten avannossa ja kuulen jonkun sanovan:

– Valmistautukaa! Paikoillanne, valmiina...

Kuuntelen aivan turtuneena sanoja, kaikki tuntuu yhdentekevältä, en enää palele.

– ...nyt!

Kilpailijani heittäytyy veteen, kylmä vesi roiskahtaa päälleni, kallistun eteenpäin ja sukellan...

Jamin kertoman mukaan painuin hetkeksi veden alle. Mutta minä en huomannut sitä. Tunnen vain, että olen veden varassa, näen neiti Lessig-Lajanteen uivan jo parin metrin päässä minusta. Käteni eivät tahdo liikkua, mutta lopulta pääsen vauhtiin.

Jääkappaleet törmäilevät leukaani, ne raapivat kaulaani, jääkylmä vesi huuhtoo kasvojani, vedän vimmatusti käsilläni itseäni eteenpäin, saatan kilpailijaani, nopeammin, nopeammin, takoo päässäni.

Unohdan uivani avannossa, en havaitse, onko minun kylmä vai kuuma, vielä muutama voimakas veto ja olen melkein neiti Lessig-Lajanteen rinnalla. Kohta olemme avannon päässä ja sitten on kaikki ohi.

Tunnen kangistuvani, käsissä ei ole voimaa enää lainkaan. Nyt! Isken käteni avannon reunaan. En ehdi havaita, tekikö kilpailijani sen jo aikaisemmin, luulen, että näin kävi. Kukaan muukaan ei pannut sitä merkille. Kaikki unohtuivat tuijottamaan uintiamme.

Vasta kun tarraudun avannon reunasta kiinni ja ryhdyn vetämään itseäni ylös, heräävät valokuvaajat.

– Ei noin kiireesti, ei noin kiireesti, pysyttele siinä reunalla, että saan kuvan, rauhallisesti, rauhallisesti, huudahtelee valokuvaaja. Kamerat rapsahtelevat ja Jami kiljahtelee kauhuissaan.

– Päästäkää heidät ylös, päästäkää heidät ylös! Näettekö, vesihän jäätyy heidän ihoonsa...

Lopulta valokuvaajat antavat luvan nousta ylös ja muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen kapuan avannon reunalle. Jalat tarttuvat jäähän kiinni, mutta vähät silti.

Nyt se on tehty! Onnittelemme toisiamme, ja hymyilemme onnellisina. Punaiset ihomme höyryävät pakkasessa ja me lähdemme kipittelemään laiturille.

– Vielä pari kuvaa, odottakaa, huutavat valokuvaajat ja me odotamme.

Jalkapohjiani polttaa kuin tulessa. Heleästi naurahteleva neiti Lessig-Lajanne on julistettu voittajaksi ja valokuvaajien toivomuksesta tervehdin häntä kaulailemalla, niinhän aina tehdään kilpailujen päätyttyä. Pukusuojassa lääkäri koettelee valtimoani.Sydän lyö aivan normaalisti. Ei mitään hätää.

Pyyhin itseni nopeasti kuivaksi. Kaikki on onnellisesti ohitse. Lääkärin tiedusteluun, onko kaikki hyvin, vastaan, että jalkapohjiani palelee vielä.

Lääkäri miettii hetken ja huutaa neiti Lessig-Lajanteelle:

– Kiirehtikää. Määrään teille kummallekin yhden kuuman rommitotin!

– Mutta sitten kotiin, jatkaa Jami äidillisesti.

Ja me teimme näin.

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U. A. Saarinen, V. Haavisto

Julkaistu: 15.11.2013