Apu

Matti Jämsä: Irtolainen, osa 2/2



Matti Jämsä: Irtolainen, osa 2/2

Matti Jämsä koki, millainen oli kodittoman joulu Helsingissä. Julkaistu Avun numerossa 5/1954.
Teksti Apu-toimitus

Sörnäisissä, missä yhtyy Helsinginkatu ja Hämeentie, siellä päin on myös ”Karhubaari” ja sen liepeillä maleksii kaikenkirjavaa kansaa.

En tiedä varmasti, mikä on Karhubaari. Ehkä se on muuan pieni kioski, joka on erään kalliorinteen alla, kadun reunassa?

– Ota tosta friidu, kaveri, tokaisee eräs vanhemmanpuoleinen mies minulle ja nyökäyttää päätään erääseen naiseen päin.

Vilkaisen naista. Hän on kovin tumma.

– Mustalaisflikka, tulkitsee mies ajatukseni. Kova pala. Heiluu vallan meikäläisten kanssa.

Mustalaistyttö on pukeutunut aivan normaaliin meikäläiseen tapaan. Lyhyttä hametta peittää urheilumallinen raglan. Hattua hänellä ei ole.

Muuan nuori, myös tumma, mutta meikäläinen tyttö astelee pitkissä kapealahkeisissa urheiluhousuissaan mustalaistytön luokse ja kuiskuttelee jotakin tämän korvaan. Hetken kuluttua liittyy tyttöjen seuraan pari keski-ikäistä miestä. Seurue keskustelee hetken ja häipyy sitten näyttämöltä.

– Mikses pitänyt kiirettä. Nyt sun friidus meni! huomauttaa viereeni tullut mies osanottavasti.

– En mä mitään friidua tartte, ilmoitan rauhallisesti.

– Mitäs sä kyttäät sitten täällä?

– Katon vain ihmisten touhuja

– Kuka täällä friidun tarttee? kysyy karhea ääni.

Takanani seisoo neljän-viidenkymmenen ikäinen repaleiseen takkiin pukeutunut ”täti”.

– Mä olen vähän vanha jo mutta kyllä mä vielä pärjään. Mutta se on pullo viinaa. Onks sulla?

”Täti” on todellakin ”vähän vanha”. Kasvot ovat pöhöttyneet ja pääliinan alta roikkuvat rasvaiset, likaiset hiukset. Ilmoitan, ettei minulla ollut viinaa ja etten yleensä pitänyt naisista.

– Et pidä? Oleks sä sairas?

Hän nauraa, ja minä nauran. En tiedä mille hän nauraa, mutta nauran kuitenkin mukana ja kaivan savukerasian taskustani. Tarjoan naiselle savukkeen.

– Katos straikkia! Sä olet reilu kaveri. Mä tykkään susta, vaikkei sulla ole viinaakaan. Saaks mä halata sua.

Ennen kuin ehdin vastata mitään, liittäytyy nainen kaulaan. Hänen suustaan uhoo palaneen viinan löyhkä. Miehet nauravat ja valokuvaaja räpsäyttää kuvan. Odotan rähinöitä, mutta niinpä ei käykään.

– Hei, huomasiks sä, meistä otettiin foto! Ota uus kuva! Eiks me olla olla nätti pari.

– Mihin tämä kuva tulee? kysyy muuan mies. Nainen tarttuu minua käsivarresta kiinni.

– Kuule, tules tänne syrjään hiukan. Sä tunnet ton valokuvaajan?

– Tunnen, vastaan epäröiden.

– Mihin tämä kuva tulee? jatkaa nainen.

– En tiedä. Hän on ottanut musta tänä iltana jo kolme kuvaa. Mä olen kuulemma sopiva tyyppi hänen tarkoituksiinsa. En mä tiedä minne kuvat tulee enkä välitäkään.

– Aha. Sä olet salaperäinen! Mä kysyn sitten valokuvaajalta.

Nainen lähtee loukkaantuneena pois ja kuiskuttelee valokuvaajan kanssa.

– Hei mitäs sä mun muijani kanssa heilut! Näyttämölle on ilmestynyt jälleen vieras mies.

– Sun vaimos kanssa, lausuu eräs halveksivasti.

– Eilen se ainakin oli mun vaimoni, vastaa toinen.

– Ja tänään se on mun, sanoo joku ja tarttuu naista käsipuolesta kiinni.

Miehet kiistelevät keskenään. Valokuvaaja antaa minulle merkin. Käytämme hyväksemme pientä välikohtausta ja häivymme tiehemme.

– Tommonenko morsian sulla oli sinä yönä? sanoi vaimoni, kun näytin hänelle

tätä kuvaa.

Aleksilla astelee muuan jätkä. Muuan viluinen ja resuinen jätkä.

Joulun sadat lamput loistavat kadun yllä. Näyteikkunat ovat toinen toistaan koreampia ja jouluisempia. Katu on autio ja tyhjä. Kylmäkin on.

Jätkä tallustelee mietteissään eteenpäin. Eivät joulun valot eivätkä valaistut talot kiinnosta häntä. Ei hän ainakaan näytä siltä. Mutta ehkä hän miettii jotakin.

Mietin todellakin jotakin. Minä olen se jätkä, joka aatonaattoyönä harhailee yksinäisellä joulukadulla. Mietin sitä, että minulla on lämmin koti, turvallinen suojapaikka. Kotona on ruokaa, kirjoja, radio, siellä on kaikki mukavuudet.

Eikö minun pitäisi olla kiitollinen tästä kaikesta? Olen terve, minulla on toimi, kaikki on hyvin, mutta kuitenkin tunnen itseni toisinaan ärtyneeksi, tyytymättömäksi, onnettomaksi. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki asiat menisivät päin mäntyä, että minulla on heikompi osa, muilla parempi.

Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Koskaan hänen asiansa eivät ilmeisesti ole hyvin. Aina he ajattelevat, että muiden asiat ovat paremmin. He suurentelevat surujaan ja huoliaan eivätkä ajattele, että on olemassa satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia ihmisiä, joiden asiat ovat paljon huonommin. Mietin tätä kaikkea ja ajattelen niitä kovan osan miekkosia, joita olen nähnyt ja joita tiedän olevan Helsingissä kymmeniä, ehkä satoja.

Olen onneton ja onnellinen. Onnellinen omasta hyvinvoinnistani. Onneton heidän puolestaan. Mieleeni muistuu pommisuojan kaveri. Mitäpäs se minulle kuuluu, lausun ääneen, mutta pieni pistos jää kirvelemään rinnassani.

Sörnäisissä sain erään osoitteen. Erään boksin osoitteen. Aion yöpyä siellä. Se on tavallisuudesta poikkeava boksi. Ainakaan en ole koskaan viettänyt yötäni sellaisessa.

Boksi on aivan keskikaupungilla, Mannerheimintien varrella olevassa talossa. Se on muuan kylmä koppi, joka on puolillaan roskia, papereita, laatikoita, ruoantähteitä.

Valokuvaaja hykertelee ihastuksesta käsiään. Kaivan itselleni papereiden sekaan sopivan kolon. Papereiden joukosta löydän toistakymmentä pilaantunutta appelsiinia.

– Syö yksi, jos kerran olet jätkä ja aiot täällä yösikin viettää. Syövät ne paljon pahempaakin, ilmoittaa valokuvaaja ja ryhtyy panemaan kameraansa kuntoon. Katselen inhoten mädäntyneitä appelsiineja.

– Mun käy oikein kateeks. Noin kiva boksi, kilo aplareita ja tossa on päivälehtikin. Tsiikaa sitä ja syö aplaria, mä otan foton, kiusoittelee valokuvaaja yrittäen matkia stadin murretta.

Karaisen luontoni ja otan appelsiinin käteeni. Sen kuoret putoavat pois miltei itsestään. Nostan jalan toisen päälle ja syvennyn lukemaan lehteä. Siitä löytyykin sattumalta mielenkiintoinen tarina. Luen sitä, haukkaan appelsiinista, haukkaan sen kerran.

Välähdys. Valokuvaaja toimii ja vasta silloin tajuan, että olen ajatuksissani haukannut appelsiinista. Tunnen värin katoavan kasvoiltani. Koetan hymyillä valovaajalle, mutten voi sille mitään, että kurkkuuni nousee yhtenään karvas pala. Lopulta annan ylen.

Valokuvaaja nauraa. Toivottaa käsistä pitäen rattoisaa ja hyvää yötä. Hän ilmoittaa menevänsä muutamaksi tunniksi kotiinsa torkuille. Tiedän, että hän valehtelee. Mies on juuri samana päivänä mennyt kihloihin.

Haikeana katselen hänen poistumistaan. Sitten vedän kopin oven kiinni, kaivaudun papereihin. Tarkoitukseni on nukkua. Ihmettelen mielessäni, mahdanko yön kuluessa saada seuraa toisista yhtä kurjista olioista.

Niin kello tulee yksi ja vähän sen jälkeen nukun. Kello kolmelta herään. Palelen niin, että hampaat lyövät loukkua. Käteni ovat aivan jäiset. Varpaita palelee, polvia palelee, joka paikkaa palelee.

Kostean kylmät paperit tuntuvat jääpalasilta. Ne pikemminkin kylmettävät kuin lämmittävät.

Hieron käsiäni ja kaivan esille savukkeen. Sitten syvennyn tarkastelemaan ympäristöäni. Ketään ei ollut ilmestynyt seurakseni. Olen yksin. Poltettuani savukkeen yritän jälleen nukkua. Siltä ei tule mitään. En enää värise vilusta, vaan hytkyn. Rinnasta kuuluu vihlovaa krahinaa ja nenää kirvelee.

Nousen nopeasti ylös ja ravistelen roskat päältäni. Kurkistan varovasti ulos ja kun ketään ei näy, pujahdan pihalle ja pihalta löydän reitin, jolta viimein johtaa minut kadulle. Kello on tällöin viisitoista yli kolmen. Minulla on aikaa kolme neljännestuntia.

Hakkaan itseäni, huidon käsilläni, juoksen vähän, kunnes tunnen, että veri alkaa kiertää ja lämmin tunne palaa.

Kaupungilla ei näy ristin sieluakaan. Yksinäinen vuokra-auto laskettelee reippaasti pitkin Mannerheimintietä. Eräästä kivitalosta loistaa yksinäinen valo. Kävelen pari korttelia ja palaan takaisin koppiini.

Viisitoista yli neljän saapuu valokuvaaja. Hänkin on niin väsynyt, ettei jaksa tapansa mukaan irvistellä minulle mitään yösijastani. Nostamme pihalle tipahtaneet paperit takaisin laatikkoon ja lähdemme rautatieasemalle. Ovet on avattu, koska ovien takana ei näy yhtään kylmissään värisevää krapulaista.

Aivan oikein, he ovat sisällä. Jotkut kävelevät edestakaisin pitkin asemasalia. Eräät lojuvat penkeillä.

Istahdan eräälle penkille ja päätän jäädä seuraamaan tilannetta, mutta kuinkas siinä kävikään? Olen nukkunut kylmässä huonosti yöni ja kun yhtäkkiä pääsen lämpimään, alkaa suloinen raukeus vallata ruumiini. Minä nukahdan. Nukahdan todellakin kolmannen luokan asemasalin penkille.

En tiedä miten kauan ehdin nukkua. Havahduin siihen, kun joku tönäisi minua olkapäähän.

– Hei mikäs mies te olette? Mihinkäs olette matkalla?

Avaan unenpöpperöiset silmäni. En heti tajua mistä on kysymys. Valokuvaaja ilmeisesti on tajunnut. Kirkas leimahdus häikäisee silmiäni.

– Mitäs tämä merkitsee? huudahtaa edessäni seisova mies kääntyen valokuvaajaan päin. Silloin vasta havaitsen, että olen tekemisissä poliisin kanssa.

– Otin mukavan kuvan, sanoo valokuvaaja nauraen.

Poliisi murahtelee jotakin ja tarttuu sitten minua käsipuolesta kiinni.

– Alkakaa laputtaa. Miten monta kertaa minun pitääkään sanoa teille, ettei tänne tulla torkkumaan!

– Tämä oli ensimmäinen kerta, vastaan varovasti.

– Vai ensimmäinen, kyllä minä teikäläiset tunnen. Alas kalppia siitä, vai mennäänkö hakemaan lappu?

Katsoin parhaimmaksi häipyä. Lappu tarkoitti ilmeisesti sakkokuittia, jonka saa kuulema hyvin kätevästi rautatieaseman poliisikonttorista.

– Aina ne vainoo meitä, sanoo eräs nuori mies ja lähtee kävelemään kanssani.

– Pitäiskö meidän mennä kävelemään tuonne ulos kylmään? Voisivat edes jouluaattona olla toisenlaisia.

– Ostetaan lippu Pasilaan, ehdotan innokkaasti.

– Ei maksa vaivaa, kulunut temppu. Liian läpinäkyvä, katsos. Kuljetaan nyt täällä paikasta toiseen. Kuudelta avataan porraskäytävät, sitten voimme mennä huilimaan. Tiedän mukavan paikan.

Mutta ennen kuin kello tuli kuusi, vietiin toverini. Poliisi tuli ja vei. En ymmärtänyt syytä. Mitään ei puhuttu, vietiin vain. Liekö ollut vanha tuttu?

Ihmisiä alkaa kertyä laukkuineen asemalle. Lippuluukkujen eteen syntyy jonoja. Lehtikioskiin syttyvät valot, tupakkakioskiin syttyy valo. Päivälehtiä ostetaan. Tupakkaa ostetaan. Matkalippuja ostetaan.

Ihmiset hälisevät. Hyvästellään. Joku saa kukan. Kaikilla on paljon kantamuksia. Toivotetaan hyvää joulua. Ja hyvää vuoden loppua. Joku toivottaa onnellista uutta vuotta. Hän lähtee kai hyvin pitkälle matkalle?

– Voi, herre gud! Nyt minä unohdin puuterirasiani kotiin. Voi laupias taivas! Kuinka minä nyt voin viettää jouluni? voihkii muuan hienoon puoliturkkiin pukeutunut keski-ikäinen nainen.

Silloin en pysty enää hillitsemään itseäni. Astun hänen eteensä ja ääni raivosta väristen lausun:

– Hyvänen aika, sehän on kauheata! Kuinka te todellakaan voitte nyt viettää joulua!

Hämmästynyt ilme leviää naisen kasvoille. Hän hillitsee itsensä suurenmoisesti ja luo minuun halveksivan katseen. Minäkin halveksin itseäni. ”Mitäpä se minulle kuului!”

Vaikka toisaalta, onhan se kamalaa, kun puuterirasia jää kotiin. Koko joulu on kerta kaikkiaan pilalla. Eikös olekin?

Muuan musta koppakuoriainen kävelee hihassani. Se on ilmeisesti muisto roskalaatikosta. Ajattelen ensin napata sormellani sitä, mutta jätän sen kuitenkin tekemättä. Annan kovakuoriaisen olla.

Kaduilla on jo täysi elämä, vilinä ja vilske. Raitiovaunut tulevat ja menevät. Autot menevät, ihmiset menevät, kiiruhtavat. Valot loistavat; joulun valot loistavat. Joissakin ikkunoissa palaa taas punainen joulutähti. Ihmiset odottavat joulua.

On armon vuosi 1953.

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U. A. Saarinen

Julkaistu: 19.8.2013