Apu

Matti Jämsä: Irtolainen osa 1/2



Matti Jämsä: Irtolainen osa 1/2

Matti Jämsä koki, millainen oli kodittoman joulu Helsingissä. Julkaistu Avun numerossa 5/1954.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat U.A. Saarinen

Olin yksi heistä. Yksi kaupungin surkeista kohtalon uhreista. Etsin ruokaa roskalaatikoista. Tapasin kanssaveljiäni. Nukuin yöni kylmässä jätekopissa.

Se oli vain yksi yö – mutta millainen yö?

Vaikka oli jo jouluaaton aatto, ei maassa ollut vielä yhtään lunta. Oli vain kosteita kadunpintoja ja pintojen päällä kolean raakaa usvaa.

Ja vaikka ihmiskunnan suuri pyhä päivä oli lähestymässä, kuljeskeli pääkaupunkimme kaduilla ihmisiä, joille tuleva juhla ei tuonut tullessaan mitään uutta heidän harmaaseen ja lohduttomaan elämäänsä. Se toi korkeintaan heidän sydämiinsä lisää katkeruutta, vihaa ja ehkäpä myös hivenen verran haikeaa surua.

Kauniit muistot ovat siitä kummallisia, etteivät elämän kirot ja myrskyt voi niitä koskaan kokonaan viedä mukanaan. Uskallan väittää, että Helsingissä oli armon jouluna 1953 monta sellaista perhettä, joiden kotiin ei tullut joulua. En nyt kuitenkaan aio kertoa heistä.

Kerron sen sijaan niistä, joilla ei ole edes omaa kotia, niistä, jotka viettävät päivänsä kaduilla, porraskäytävissä, pommisuojissa, yömajoissa ja roskalaatikoissa.

Tällaisiakin kanssaveljiä on. Heitä on paljon. Helsingissä heitä voi päivällä nähdä kaduilla, katujen kulmissa, kahviloiden ja kuppiloiden edustoilla, kesäisin rannoilla ja kallioilla.

Illalla heitä tapaa pommisuojien kosteissa käytävissä sekä laitakatujen hämärissä sokkeloissa.

Yöllä heidät voi löytää yömajoista, pommisuojista, porraskäytävistä, roskalaatikoista ja milloin mistäkin.

Aamulla he värjöttelevät katujen kulmissa, rautatieaseman ja rautakauppojen liepeillä odottamassa ovien avautumista. Asemalta he etsivät lämmintä suojaa viluiselle ruumiilleen ja rautakaupoista he hankkivat pulituuria värisevälle sielulleen.

On jouluaaton aatto. On vuosi 1953. On raa’an usvainen ilma ja joulua vastaanottamaan valmistautunut Helsingin kaupunki.

Kello on kaksikymmentäyksi. Totean sen kellostani. Vaikka itse asiassa minulla ei pitäisi olla mitään kelloa. Se on jäänyt vahingossa ranteeseeni. Se onkin ainoa mikä sotii sitä osaa vastaan, jota nyt aion esittää.

Sivelen mietteissäni karheaa parransänkeä. Se on viisi päivää vanha parta. Se on lyhyt, ruskea ja ruma. Se ei kasvanut pitemmäksi, mutta ei tarvinnutkaan. Parta sopi mainiosti tarkoitukseeni.

Edellisenä jouluna minulla oli myöskin parta. Silloin se oli kaunis, pitkä ja vaalea. Mutta se olikin lainaparta ja esitin silloin joulupukkia. Nyt olen jätkä, resuinen ja likainen jätkä.

En ole mikään roisto, varas, en heittiö enkä konna. Eivät kaikki kadun resuiset ja pulituurilta haisevat jätkätkään ole rikollisia. He ovat monta kertaa hyväluontoisia, hyväsydämisiä nahjuksia. Ehkä he joskus rähisevät, suuttuvat ja heiluttavat nyrkkejäänkin helposti, mutta on ymmärrettävä, että he ovat katkeria, katkeria epäonnistumisestaan, kohtalostaan.

Sen sijaan, että heidän pitää vihata itseään, luonnettaan, heikkouksiaan, he vihaavat yhteiskuntaa, järjestysvaltaa ja parempiosaisia. He tuntevat kärsineensä vääryyttä, kurjaa vääryyttä, jonka lisäksi heitä muka vielä vainotaan, potkitaan, hyljeksilään ja halveksitaan. Onko se oikeutta, onko se tasavertaisuutta? he huutavat.

He liikuttuvat kyyneliin asti kertoessaan elämänsä hyvistä päivistä, päivistä, jolloin he olivat jotakin ja ennen kaikkea luulivat tulevansa joksikin. Heidän pohjaton katkeruutensa ja vihansa saa heidät vapisemaan puhuessaan kurjuudestaan, josta heitä ei auteta ylös.

Vankila, putka ja työlaitokset ovat niitä paikkoja, joita yhteiskunta on rakentanut meikäläisten varalle, ettäs sen tierät. Ja kyllähän sä sen tierät. Olet varmasti itekin istunut. Älä viitti kieroilla! Et sä sen kummempi ole kun muutkaan. Samanlainen p---a sä olet!

Koetat kai olla oikea pulmunen vai? Sitten kun sä olet ollut viisi kertaa istumassa, pari kertaa työlaitoksella ja erinäisiä kymmeniä kertoja putkassa, sitten kun sua on oikein hakattu ja tönitty, haukuttu haisevaksi mätäpaiseeksi ja mitääntekemättömäksi yhteiskunnan loiseksi, sitten kun sä olet viettänyt kylmiä talviöitä ulkosalla, syöny roskiksista ja paleltu lumpuissas, snarkannu pohmelossa halkopinojen välissä, sitte kun sulla ei ole enää fyrkkaa ostaa vinettoa eikä muita jalompia litkuja, vaan rupeet kaatamaan kurkustas alas pulia, johon sä saat kerjätä aamuisin fyrkat, sitte sä voit sanoa tietäväs jotakin. Mä kyllä tunnen nämä asiat. Usko mua!

Uskon, varmasti uskon! En kuitenkaan lausu ajatuksiani ääneen. Tuijotan maahan ja yritän potkia nappia irti katukiven välistä.

Joulun valot palavat Fredrikinkadulla. Ne eivät kuitenkaan loista meidän kulmaamme. Muuan upea auto ajaa ohitsemme. Toverini sylkäisee halveksuvasti sen perään ja kääntyy sitten tuijottamaan minua kiusallisen pitkään.

– Sä tairat olla vielä kovin nuori? Luulen, ettet sä oikein tunne vielä tätä elämää. Ethän sä tunne Hesaakaan! Mikä mies sä oikeastaan olet? Mistäs sä olet tullut stadiin?

Olen jo jonkin alkaa odottanut tätä kysymystä, mutta kuitenkin se yllättää minut.

– Turusta, vastaan epäröiden.

– Aha, Kakolasta!

– Niin, Kakolasta, vastaan kiitollisena avusta.

– Varastiks sä?

– Varastin.

– Ja mitäs sait?

– Vähän toista vuotta.

– Oliks se ensimmäinen reissus?

– Oli...

– Se oli aika paljon. Taisit olla pahassakin liemessä mukana?

– No, se oli vain yks pikku juttu, selitän hitaasti ja kiroan mielessäni, etten ollut etukäteen paremmin varustautunut tämäntapaisten kysymysten varalle. Mutta jätkätkin osaavat olla hienotunteisia.

– Mutta mitäpäs se mulle kuuluu! Omapa on asias. Onks sulla röökiä?

Kaivan kiitollisena Lucky Strike -rasian taskustani.

– Katos kaveria. Sullahan on herrojen röökit! Tairat olla varoissas. Teeks pisnistä laivoissa?

– Jotakin pientä täytyy hommailla leipänsä pitimiksi.

– Juu sä olet ihan oikeassa. Kyllä määkin aikoinaan harrastin pientä pisnistä. Mä teinkin isoja keikkoja. Mulla oli vähän kapitaalia, jolla mä pelasin. Silloin mulla oli paremmat kamppeet kuin sulla ja mulla nyt on. Mä söinkin ravintoloissa vallan. Ja join. Mutta mitäs kauppoja meikäläinen nyt voi tehdä? Ei mitään! Tai voin mä sanoo sulle, että teen mä vieläkin pientä pisnistä. Mä kerään roskalaatikoista, roinakasoista niin ja joskus ihmisten pihoiltakin, tavaroita ja myyn niitä. Kaikki kelpaa. Luut, lumput, metalliromut, kaikki. Se on saastaista hommaa, mutta katos, joskus on pakko... Onks sulla jotain lientä?

– Ei ole.

– Sitä mä arvelinkin. Katos perhana, tuolta toi kyylä taas hiipii. Mä kalautan joskus tota pärstää vielä. Meijän on paras hipsiä, muuten se tulee taas repimään leukojaan enkä mä kestä sitä.

Muuan poliisi lähestyy meitä verkkaisin askelin. Sylkäisen tumpin suustani, työnnän kädet syvälle housun taskuihin ja lähden maleksimaan hitaasti uuden tuttavuuteni perässä. Asiaan kuuluu, että kävelemme mahdollisimman hiljaa. Arvaan, että kaveri haluaa vain piruuttaa virkavaltaa.

Kävelemme eteenpäin. Kumpikaan ei puhu pitkään aikaan mitään. Meillä ei ole mitään puhuttavaa. Jätkä ajattelee kai kaiken olevaisuuden kurjuutta, minä sitä mitä alkaisin udella uhriltani.

– Missäs sä vietät joulus? kysyn kun olemme maleksineet pari kadunkulmaa eteenpäin.

Jätkä vilkaisee minuun äimistyneenä, sitten hänen naamansa leviää virnistykseen.

– Mä ajattelin mennä faijan sukutilalle pyhiks vähän koisimaan, syömään kinkkua ja juomaan ukon whiskyä. Tapanina mä ajattelin panna kantakirjaorin valjaisiin ja mennä tapaninajelulle, mutta kunnei ole tullut lunta niin mä luulen, että mä ratsastan vähän. Hah, hah...

Sitten kävelemme taas vaiteliaina eteenpäin.

– Uskoks sä, mä rukoilin...? Voi saa--na tätä elämää! Ei meikäläinen enää jouluista välitä, ei pääsiäisistä eikä muistakaan pa--ta, mutta jos mä sulle tunnustan, en mä voi sille mitään, että mulle tulee vähän hontelo olo, kun kattelen noita näyteikkunoita, noita lamppuja ja noita ihmisten ikkunoita. Näeks noita punaisia tähtiä noitten ihmisten ikkunoissa? Mä muistan kun mä olin pieni ja asuin vanhusten kanssa maalla. Meillä oli oikein oma mökki ja kaikki. Meillä oli kuusi, olkihimmelikin roikkui orressa, olkia oli lattialla ja sapuskaa pöyrällä. Mä lauloin sisareni ja vanhusten kanssa joululauluja ja uskoks sä, mä rukoilin, kun muutkin rukoilivat! Mä tykkäsin siitä. Oli turvallista ja saamarin hyvä olo kun oli rukoillut. Joulupäivänä mentiin kirkkoon, uskoks sä, mä menin kirkkoon. Muori otti piirongin laatikosta esille mustan tyygin ja pani sen päähänsä. Kirkossa paloi kynttilöitä ja mua nukutti kovasti. Jätkän ääni alkoi sammaltaa. Hän nieleskeli hetken ja kirosi sitten äänekkäästi. - Saa---lin saa---li, kaikkea p---aa määkin selitän. Nyt mulle maistuis ryyppy! Eiks se oliskin hyvää? On niin kylmäkin. Minne sä muuten gluffaat? Missäs sä aiot nukkua yös?

– En vielä tiedä.

– Et tierä?

– Eiks sulla ole fyrkkaa?

– On.

– No, tule mun kanssani pommisuojaan. Mä olen asunut tossa Erottajan pommarissa jo kohta kolme viikkoa. Se on hieno kämppä. Sinne on vaikea päästä, mutta mä olen siellä tuttu kundi. Mä järjestän sulle petin. Tuu sinne.

– En oikein tiedä, vastaan epäröiden. Tarjous tuntuu toisaalta houkuttelevalta, siellä voisi nähdä ja kuulla yhtä ja toista, mutta silloin jäisi varsinainen suunnitelmani toteuttamatta. Sitäpaitsi valokuvaaja on jo pari kertaa ajanut autollaan ohitsemme odottaen kuvausmerkkiä. En kuitenkaan uskaltanut antaa sellaista. Jätkä voisi ruveta epäilemään jotakin.

– Mun pitäis tavata yks häiskä, vastaan viimein merkitsevästi.

– Älä, teeks yötöitä? Tairat olla kova naama? Mutta mitäpä se mulle kuuluu. Mutta jos sä haluat hyvää kortteeria, niin tule mua tapaamaan. Muistaks sä miks mua kutsutaan? Ne tuntevat kyllä mun sillä nimellä.

Saatan miehen seuraavaan kadunkulmaan. Päätään nostamatta jätkä virkkaa:

– Terve sitte. Tämän sanottuaan hän astelee pari askelta ja pyörähtää äkkiä takaisin: – Annaks vielä yhren röökin.

Kaivan savukerasian taskustani, ojennan kaverille savukkeen. Hän sytyttää sen itse, vetää pari pitkää sauhua ja lausuu ystävällisesti sivulleen tuijottaen.

– Älä hanki itteäs jouluks sumppuun tai – mitä pirua se mulle kuuluu, jatkaa jätkä ääntään korottaen ja lähtee maleksimaan katujen hämärään.

Niin häipyi ”mitäpäs se mulle kuuluu” elämästäni. Kävelin seuraavaan kadunkulmaan ja enpä luule pahasti erehtyväni, jos väitän, että äskeisen tuttavani naama olisi venähtänyt melkoisen pitkäksi, jos hän olisi jäänyt seurailemaan puuhiani ja nähnyt minun nousevan valokuvaajan kiiltävään henkilövaunuun.

Päätämme valokuvaajan kanssa tarkistaa, onko jätkän väitteessä perää. Voiko roskalaatikoista löytää jotakin rahanarvoista?

Ajamme Hakaniemen hallin liepeille. Valokuvaaja lähtee ensin liikkeelle etsimään itselleen rauhallista lymy- ja kuvauspaikkaa.

Hetken kuluttua lampsii roskalaatikkoa kohden mitä viluisin ja kurjin jätkä, likainen ja partainen rääpäle.

Reportteri marssii roskalaatikolle. Nostan painavan kannen ylös ja kaivelen paljain käsin sotkuista sisältöä. Yököttävä löyhkä lemahtaa nenääni, käteni osuu johonkin limaiseen, kylmään ja pehmeään. Nostan limaisen löydön silmieni eteen, mutta pudotan sen jälleen hyvin pian takaisin laatikon pohjalle. Pidin kädessäni suolen retkuja.

Mutta näitä suolen retkujakin syödään. Viime kesänä kertoi eräs jätkä minulle ylpeillen, kuinka hän oli nälissään etsinyt teurastuslaitoksen jätekasoista suolenpätkiä, jotka hän oli levitellyt leivän päälle. Suolattuaan vielä leipänsä oli hän syönyt ”jätkän oopperavoileivän” hyvällä ruokahalulla. Muistin tämän pitäessäni suolenpätkiä kädessäni ja epämiellyttävä pala nousi kurkkuuni.

Pyyhin limaiset sormeni housun lahkeeseen ja jatkan tutkimuksiani. Seuraavaksi osuu käteeni jotakin kovaa. Se on varmasti eläimen luuta. Nostan jälleen löytöni laatikon pimennoista ylös. Se on verinen eläimen pääkallo.

– Katos, jätkä on löytänyt kivan joulupaistin, ilkkuu valokuvaaja ja siinä samassa salamavalo leimahtaa.

– Mitä hittoa täällä puuhataan. Painukaas tiehenne täältä ja sassiin.

Läheiseltä vuokra-autoasemalta on ilmestynyt viereemme pari rotevannäköistä autoilijaa.

– Otetaan vähän fotoja, selittää valokuvaaja rauhallisesti.

– Mitä fotoja, ei täällä mitään valokuvata! Painukaa vain tiehenne!

”Sofföörit” alkavat hikeentyä ja ryhtyvät soittamaan innokkaasti suutaan ja pomppimaan katukivetyksellä. Valokuvaajaa naurattaa.

Mutta me saamme lisää vieraita. Pari poliisia liittyy joukkoon. Valokuvaaja selittää asian ja poliisit naurahtavat. Kun jäämme keskustelemaan, häipyvät vuokra-autoilijat noloina tiehensä.

– Olette te oikean paikan löytäneet. Tämä on sellainen herkkupalojen pikabaari eräille tyypeille. Eräskin mies käy säännöllisesti hakemassa täältä soppaluut itselleen. Eilen kävi muuan nainen etsimässä sipulia ja löysikin niitä. Joskus saattaa jotakuta onnistaa niin, että voi saada pussiinsa jopa makkaraakin, tosin puolimätää, mutta se ei merkitse heille mitään.

Paikalle alkaa keräytyä yleisöä. Pudotan eläimen pään laatikkoon ja painan kannen kiinni.

– Pojan on nälkä, sanoo eräs nuorukainen toverilleen. Molemmat nauravat. Lähden tallustelemaan eteenpäin. Valokuvaaja seuraa autoilla.

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U.A. Saarinen

Julkaistu: 3.8.2013