Apu

Matti Jämsä: Ajojahti osa 2/2

Matti Jämsä: Ajojahti osa 2/2

Takaa-ajettu. Matti Jämsä sai ylleen vanginpuvun ja peräänsä miehiä ja koiran. Julkaistu Avun numerossa 27/1955.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat U.A. Saarinen
Mainos

Pihalla on aivan hiljaista ja ennen kuin lähden lähestymään taloa, mietin vielä kerran. Jänistää.

Sitten huomaan ulkorakennuksen edessä puukasan ja sieltä kuuluu sahan ääntä. Pehmeässä maassa askeleeni eivät kuulu ja pääsen aivan puukasan luokse, kun näen miehen. Hän istuu pölkyn päässä ja sahaa kitkuttaa puuta. Istun matalalle puukasalle ja jään odottamaan. Miehen ja minun väliä on vain viisi metriä.

Hän myhäilee itsekseen ja sahaa. Savuke käryää hänen suupielessään. Liekö isäntä vai renki? Näyttää kuitenkin tyytyväiseltä elämäänsä. Mitä sitten miettineekään?

Istun ja katselen häntä. Kun puu katkeaa ja toinen pää putoaa maahan, mies nostaa katseensa. Hänen suunsa loksaa aavistuksen verran auki ja savuke jää hänen alahuuleensa roikkumaan. Hän rykäisee kerran, ja silloin kysyn hiljaisella äänellä:

– Voitteko järjestää minulle jotakin ruokaa?

Hiljaisuus. Tuijotamme toisiamme. Se on piinallinen hetki kummallekin. Varmasti sadat ajatukset risteilivät sillä hetkellä miehen päässä. Koetan pysyä mahdollisimman rauhallisena, vaikka käteni tahtovat hieman väristä.

Katson häntä apua anovasti silmiin ja odotan. Viimein mies ottaa savukkeen suustaan ja sanoo:

– Mistäs te tulette?

Samalla hän kohottautuu hieman ylös ja vilkaisee minua päästä kantapäähän, kuten tavataan sanoa. Sitten hän sanoo, ikään kuin tarkastelunsa tulokseksi:

– Jaha...

Muuta hän ei sitten sanokaan pitkään aikaan. Tuijotan maahan ja pidän alta kulmain häntä silmällä. Odotan hänen tarttuvan minä hetkenä hyvänsä johonkin karohkaan ja hyppäävän päälleni. Mutta mitään sellaista ei tapahdu. Se on jollakin tavalla epätodellinen hetki. Lopulta mies selittää:

– Minä en kuulu ollenkaan talonväkeen. Olen vain näitä puita sahaamassa. Olen vain tässä työssä, tulee aivan solkenaan.

– No, onkos talossa paljon väkeä, kysyn sitten.

– Ei siellä ole kuin kolme ihmistä. Isäntä, emäntä ja eräs kolmas. Niin, ja karjakko on navetassa.

Mitähän se tällä tarkoitti? Arveliko niin, että olisin rynnännyt navettaan, jossa ehkä ei ollutkaan ketään, ja silloin hän olisi voinut pönkitä oven.

– Jaha, sanon.

Sitten olemme taas vaiti. Ainakin pari minuuttia. Mies kysyy:

– Nälkä olisi vai?

– Niin.

– Onkos tupakkaa?

– On. Tupakkaa on.

Mies tarkastelee minua ja minusta näyttää, että hän on kiusaantunut. Mutta ei ihme, sillä tilannehan oli hieman epätavallinen.

Lopulta nousen ylös ja lähden kävelemään takaisin metsään. Näen, että mies nousee seisomaan, mutta hän ei lähde perääni. Kun metsästä vielä vilkaisen häneen päin, hän seisoo yhä sahaansa nojaten puupitkon luona. Sillä hetkellä painuu aurinko mailleen.

Viiden minuutin kuluttua löydän toisen talon. Se on aidattu ja aidan takana on jälleen mies. Hyvinvoinnistaan päätellen ilmeisesti isäntä. Työnnän lakin poveeni ja lähestyn aidan takana olevaa miestä. Hän ei tee mitään. Kuulostaa kai ilmaa. Hän havaitsee minut jo kaukaa ja ehtii suorittaa perusteellisen tarkastuksen ennen kuin pysähdyn häntä vastapäätä, aidan taakse.

– Saanko tupakan? kysyn.

– Vai sillä asialla, vastaa mies ja pitää yhä käsiään taskussaan.

– Vai sillä asialla, toistaa hän vielä.

Mitähän asiaa mahtoi tarkoittaa? Tupakkaa vai vankipukuani?

– Kovin olette nuori mies ja ikävyyksiä olette ehtinyt itsellenne hankkia. Ja lisää tulee varmasti. Tässä olisi.

Sieppaan nopeasti savukkeen hänen kädestään, ettei hän ehtisi tarttua ranteeseeni, ja silloin olen huomaavinani pienen hymyntapaisen pilkahduksen hänen silmäkulmastaan.

– En minä pysty saamaan teitä kiinni, kun olette aidan takana. Olette nuori ja ilmeisesti vikkelä juoksemaan. Mutta kuulkaapas poika, mies jatkaa painokkaasti.

– Minä olen kunnian mies ja aion tässä lähteä vähän käyttämään puhelinta. Tässä olisi muuten tulta.

Hän heittää minua kohti tulitikkurasian. Sieppaan sen käsiini, sytytän savukkeen ja heitän rasian takaisin.

Mies jatkaa:

– Joten voitte minun puolestani nyt mennä. En aio teitä lähteä ajamaan takaa, sen tehköön esivalta. Poliisilla kestää vähän aikaa tulla tänne, joten teillä on etumatkaa. Voitte päästä karkuun, mutta joskus te kuitenkin joudutte kiinni. Mitäs se oikein kannattaa? Menkää takaisin linnaan ja kärsikää tuomionne. Sittenpähän olette vapaa eikä kukaan aja teitä takaa.

– Niin, sanon hiljaa.

Mies kääntyy kannoillaan ja lähtee kävelemään poispäin.

Silloin välähtää mieleen: hyvänen aika, enhän minä voi antaa hänen soittaa poliisille turhanpäiten.

– Hei, odottakaapas, huudan hänen peräänsä.

Mies pysähtyy ja katsoo kysyvästi.

– Älkää soittako, tässä on vain kysymys reportaashista.

– Mitä? kysyy mies epäuskoisesti.

Selitän hieman tarkemmin.

– Onpas outo kirjoituksen aihe ja oudot ovat asusteet. Onkos mitään paperia?

Olin jo odottanut tuota. Ei minulla ollut mitään papereita mukanani. Kun mainitsen tämän, mies puistelee päätään.

– Mikäs se sellainen reportteri on, jolla ei ole papereita.

Koetan selittää ja lopulta mies sanoo vain kuivasti:

– Jaha.

Sitten hän lähtee kohti taloa. En pystynyt sanomaan uskoiko hän minua vai ei. Ehkä hän lähti soittamaan? Valitan, I am sorry!

Oli miten oli. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin näen maantiellä mustanmaijan. Se ajaa Helsinkiin päin. Liekö sitten etsimässä minua vai ovatko pojat muilla asioilla?

Päätän kuitenkin kaiken uhalla kokeilla kolmatta taloa. Kävelen aivan talon pihaan, kun näen ikkunassa vanhemman puoleisen naisen. Olkoon, pelästyy vielä, ajattelen ja käännyn takaisin. Samassa hypähtää eteeni talon koira ja alkaa räköttää.

Otan jalat alleni, ja kun pääsen metsän laitaan, koko piha on täynnä väkeä. Sieltäkös kuuluu sen semmoinen huuto ja mekastus. Joku viittoilee minuun päin, ja koira nalkuttaa kantapäilläni. Se jää kuitenkin kotikartanonsa alueelle, ja minä livahdan metsään.

Nyt se saa loppua. Takaa-ajajista ei kuulu mitään, palaan takaisin. Niin kuljen lähtöpaikalleni. Valokuvaajan auto on siellä, mutta ei miehiä. He ovat etsimässä minua...

Odotan jonkin alkaa ja lähden puolestani etsimään heitä. Pian kuitenkin huomaan, että se on turhaa, ja niin istahdan eräälle kivelle ja panen savuksi.

Viidentoista minuutin kuluttua alkavat tapahtumat vyöryä. Metsästä kuuluu rytinää ja koiran haukuntaa. Äänet lähestyvät minua.

Hautaan kiireesti savukkeeni kosteaan maahan ja lähden lipettiin. Juoksen viitisen minuuttia ja yritän parhaani mukaan tehdä vaikeita jälkiä.

Koiran haukunta kuuluu aivan takaani ja silloin erotan koirankin. Se on irti! Omistaja ilmoitti minulle pitävänsä sen pitkässä talutusnuorassa ajon aikana.

Lisään vauhtia, mutta sitten huomaan koko ajatuksen järjettömäksi. Enhän minä voi pärjätä koiralle. Se ryntää pitkin loikkauksin minua kohti, ja minä pysähdyn. Olen jostakin kuullut, ettei koira pure seisovaa ihmistä. Myönnän, että housut tutisivat jonkin verran, kun suuri schäferi, kieli suusta ulkona, kita ammollaan loikki minua kohti.

– Beth seis! Beth seis! Soikkeli huutaa, koira ulvahtaa ja tarraa housunlahkeeseeni kiinni.

Yleensä koira tarttuu ihmistä käsivarresta, mutta liekö tämä koira sitten omistajansa huutoja peläten muuttanut taktiikkaansa.

Joka tapauksessa se hyppelee ympärilläni, murisee ja ulvahtelee, tarttuu vielä pari kertaa housunpuntista kiinni ennen kuin omistaja ehtii paikalle.

Koko paluumatkan autolle se kiertelee ympärilläni, ja jos vähänkin astun syrjään, se päästää heti suustaan uhkaavan murahduksen.

Kello on tällöin 21.20. Takaa-ajo on päättynyt.

Koira oli eksynyt jäljiltäni hieman kello kahdeksan jälkeen. Se oli kuitenkin pystynyt seuraamaan minua jopa niiden valtateiden yli. Se vaatii jo koiralta paljon. Maantiellähän on muitakin jälkiä tavattomasti.

Kun Soikkeli oli huomannut koiransa kadottaneen ajon, hän lähti palaamaan takaisin ja paluumatkalla koira osui takaisintulojäljilleni ja aloitti uuden ajon, joka johti kiinnisaamiseeni.

Jos ajankohta olisi ollut toinen, siis myöhäisempi vuodenaika, ja koiran omistaja olisi saanut antaa koiralleen ennen yritystä hieman valmennusta, Beth olisi vaikeuksitta tavoittanut minut. Mutta jo tämäkin yritys antoi vakuutukset siltä, että koiralla voi tosiaan olla ihmeelliset aistit. ●

Teksti Matti Jämsä

Kuvat U.A. Saarinen

Julkaistu: 19.7.2013