Kello 18.35 aikaan nähty nuori vanginpuvussa oleva mies Korson maastossa.
Hän ylitti juosten valtamaantien ja hävisi läheiseen metsään. Koska epäillään kyseessä olevan karanneen vangin pyydetään paikkakunnan asukkaita pitämään lähitienoota silmällä.
Minä olin se nuori vanki enkä tosiaan osannut aavistaa, että valmistamastani reportaashista syntyisi mitään laajempaa juttua.
Kello 17.55 lähdin liikkeelle ja tiesin, että 18.30 alkaisi takaa-ajoni. Minulla olisi vain puolen tunnin etumatka, kun vainukoira laskettaisiin jäljilleni.
Mukanani minulla oli sata markkaa, rasia savukkeita, tulitikkuja, ei muuta. Asusteenani oli täydellinen vanginpuku, lakkia myöden. Vangin puku minulla oli päälläni siksi, että koira saisi ajosta todellisemman tuntuisen, koska sitä parhaillaan koulutetaan Soikkelin koirakoulussa poliisi- ja vainukoiraksi. Toisin sanoen tarkoitukseni oli kokeilla, miten taitavasti koira pystyy jäljestämään ihmistä, tässä tapauksessa ”karannutta vankia”.
Vuodenaika ei ollut takaa-ajajien kannalta suotuisin, koska juuri näin talven jälkeen on maastossa runsaasti ylimääräisiä ja voimakkaita tuoksuja, ja sitä paitsi maa on vielä melkoisen kosteaa.
Mutta koska Soikkeli oli taannut, että hänen koiransa ottaa minut kiinni, päätin tehdä kaikkeni, jotta ajosta tulisi ainakin mahdollisimman kova ja koetteleva. Otin päämääräkseni järjestää täydellisen paon eli eksyttää takaa-ajajat ja koiran kannoiltani.
Koiran omistaja ja valokuvaajani jättivät minut erääseen metsätien mutkaan, ja siitä sain lähteä mihin halusin. He palasivat takaisin noutamaan koiraa, ja minä lähdin.
Kello oli silloin 17.55.
Kun Soikkeli ja valokuvaaja ovat hävinneet autoineen tienmutkan taakse, lähden matkaan. Kuljen jonkin hetken tien vartta myöden ja sitten otan suunnan metsään.
Heti ensimmäisenä on vastassani kallio. No, siihen se jää alkuunsa, välähtää mieleeni, kun astelen kivisellä pohjalla. Siitä se ei ainakaan pysty haistamaan mitään jälkiä. Teen mutkia, kierrän pari kertaa erään kiven, palaan takaisin, suoritan muutamia loikkauksia ja lähden painumaan viettävää rinnettä alas metsän pimentoon. Otan suoran kurssin ja parannan vauhtia. Välillä juoksen jonkin taipaleen.
On mitä kaunein iltapäivä, aurinko painuu mailleen ja minun on vaikea kuvitella, että olen takaa-ajettu vankikarkuri. Polttelen savuketta ja tallustelen eteenpäin kädet housuntaskuissa. Mitähän ajattelisi oikea vankikarkuri vastaavassa tilanteessa?
Orava juoksee tien poikki ja vilahtaa mäntyyn, linnut esittävät parastaan ja ilmassa on heräävän kesän tuoksua. On aivan liian leppoisen tuntuista.
En tiedä, miten pitkän matkan olen taivaltanut ja missä olen, kun kellon osoittimet näyttävät 18.30. On koittanut hetki, jolloin takaa-ajajat lähtevät kintereilleni. Tämä saa minuun taas vauhtia, ja viittä minuuttia myöhemmin kuulen kaukaista koiran haukuntaa. Takaa-ajo on alkanut.
Kun toinen puolituntinen on vierähtänyt, kuulen koiran haukunnan aivan selvästi, ja se tulee oikealta suunnalta. Aina joidenkin väliaikojen jälkeen päästää koira muutaman terävän haukahduksen, ja sitten on taas hiljaista. Ilmeisesti se silloin löytää selvät ja hyvät jäljet.
Olen joutunut paikkaan, jossa metsä kapenee. Vasemmalla puolella on asutusta ja oikealla maantie. Kaukana edessäni häämöttää kaiken lisäksi peltoja. Niiden yli en ainakaan uskalla lähteä loikkimaan. Liioin ei ole menemistä asutulle seudulle. Ainoa mahdollisuus on valtamaantien ylittäminen.
Onneksi metsä on sen verran tiheää, että pääsen suurempaa varovaisuutta noudattamatta kävelemään tien laitaan. Koiran haukunta kuuluu takaani aivan selvästi, ja tiellä kulkee autoja. Niitä tulee solkenaan kummastakin suunnasta.
Odotan viisi minuuttia, ja kun tilanne ei muutu, ei auta muu kuin riskeerata. Koetan katsoa mahdollisimman pitkän välin ja sitten ponkaisen vauhtiin, juoksen yli tien, hyppään ojan poikki ja ryhdyn kiireesti kapuamaan ylös jyrkkää ojanpenkkaa. Juuri tällä hetkellä ajaa ohitseni keltainen Rover.
Kun se on ehtinyt loitota kymmenen metrin päähän, vilkaisen sitä. Se jatkaa matkaansa, eikä autosta näy kukaan kurkkivan taakseen. Ehkä he eivät havainneet, että puvussani olivat hieman epänormaaliset raidat.
Viisitoista minuuttia myöhemmin näen eräältä kummulta koiran ja miehen. He tulevat lujaa vauhtia perässäni. He ovat pystyneet seuraamaan minua jopa valtatien poikki. Vasta silloin huomaan, että tosi on kysymyksessä. Koira on vaarallisempi vastustaja kuin luulinkaan.
Lähden juoksemaan vinhaa vauhtia. Luikin yli kantojen, kivien. Risut katkeilevat ja paukkuvat, ja silloin tapahtuu jotakin hyvin kiusallista.
– Hei, mikäs mies te olette?
Tunnen kuuman säväyksen kasvoissani – ihmisiä!
Vilkaisen sivulleni. Vajaan viidenkymmenen metrin päässä on pari mottimiestä. Molemmat seisovat ja tuijottavat minua. Epäröin hetken, miehet odottavat vastaustani, mutta sitä ei tule. Otan hurjan kirin.
Kuulen huutoa takaani ja näen, kuinka miehet ponkaisevat perääni. Toinen heistä lähtee suoraan jälkeeni, ja toinen yrittää kauemmaksi sivulleni. Hän koettaa ehtiä katkaista pakotieni. Sydän hakkaa rajusti, ja hiki valuu virtanaan silmilleni, jotka ovat alkaneet kirvellä.
Kuinkahan tässä käy? En ole pitkiin aikoihin harrastanut sen kummempaa ruumiinliikuntoa kuin bussiasemalle kävelyn, ja se on tässä tapauksessa hieman liian vähän. Painoa on päässyt kertymään yli sen oman tarpeen, ja henki tahtoo tarttua kurkkuun. Onneksi jalat kestävät, liekö nuoruusaikaisten urheiluvuosien perintöä, mutta ilma ei tahdo riittää.
Juoksen päättömästi eteenpäin kuin vauhkoontunut hevonen. Pelko kiinni joutumisesta näin ikävällä tavalla antaa voimia.
Kun vilkaisen taakseni, näen miten toinen miehistä on jäänyt, mutta toinen on perässäni. Hän on lyhentänyt välimatkaa kymmenellä metrillä, ja edessäni on taas maantie. Joko tie tai minä olen tehnyt mutkan.
Enempää katsomatta tilaisuutta ponkaisen tielle. Kolme autoa on kohdalla. Juoksen aivan erään auton edestä, kuljettaja toitottaa torvea. Kun ehdin tien yli ja metsään, saapuu mies tien toiselle laidalle ja eräs autoista pysähtyy. Kuulen jarrujen kirskuvan, ja joku huutaa jotakin. En jää odottamaan, vaan jatkan matkaa.
Katsahtaessani taakseni ehdin havaita, että autosta on noussut pari miestä ja takaa-ajajani on pysähtynyt sanomaan heille jotakin. Jollei tämä jo vastaa todellisuuden tuntua, niin mikä sitten?
Pääni on haljeta, palleaa pistää sietämättömästi. Olen hiestä märkä, ja silloin tällöin retkahtavat jalat pahoin loikatessani pehmeimmille mättäille.
Alan väsähtää.
Joudun viettävälle rinteelle ja olen pari kertaa horjahtaa nenälleni syöksyessäni sitä alas. Sadan metrin päässä on talo. Juoksen suoraan sitä kohti. Kun pääsen sen pihalle, näen jälleen takaa-ajajani. Pihalla on muuan nainen, ilmeisesti karjakko, koska hän tulee navetasta ämpäri kädessään. Minut nähdessään hän lähtee juoksemaan taloa kohden.
Hetkeäkään epäröimättä taivallan pihan poikki ja livahdan navetan taakse. Siellä alkaa uusi metsä, ja siellä on myös pari pienempää kalliota. Juoksen niiden väliin ja lähden kiertämään toista. Nyt juoksuni on muuttunut yhtämittaiseksi horjahteluksi.
Henkitorvi on jokseenkin tukossa, ja pumppu hakkaa kuin riivattu. Silmissä vilahtelee mustia ja valkoisia palloja.
Päästyäni kallion taakse muutan suuntaa. Jätän talon sivulleni ja lähden taivaltamaan viistoon takaisin. Maasto on onnekseni hyvin kumpuileva. Se on tosin raskasta taivallettavaa, mutta se myös estää takaa-ajajaani saamasta minua joka hetki näköpiiriinsä.
Juoksen tai paremminkin hoipun parisataa metriä ja sitten heittäydyn erääseen kuoppaan. Olen poikki. Tapahtui mitä tapahtui, mutta nyt se saa riittää. En yksinkertaisesti jaksa enää.
Ankara vapina puistattaa kehoani, ja pistos palleassa pakottaa minut vetämään itseni sykkyrään. Hengitys tapahtuu katkonaisesti, enkä tahdo nähdä silmilläni mitään. Mutta eihän minun tarvitsekaan.
Minun on vain maattava kuopassa ja odotettava.
Viimeinen minkä muistan, on se, että totean kelloni näyttävän jotakin yhdeksäntoista tienoota. Senkin tajusin vaivoin enkä pystynyt sanomaan oliko se vaille vai yli.
Kun seuraavan kerran havahdun maailmanmenoon, laulaa lintu kuopan reunalla olevassa puussa. Taivaalla palaa auringonlaskun punerrus ja kello on 19.20. En tiedä, olenko nukahtanut vaiko menettänyt tajuni. Nostan päätäni. Ketään ei näy. Metsä on autio, ellei oteta lukuun sen luontoon kuuluvaa omaa väkeä.
Ei kuulu takaa-ajajaa, eikä hauku koira. Tarkastelen hetken aikaa kuopasta maastoa ja sitten kompuroin vaivoin pystyyn. Viileä ilta saa hiestä märän kehoni puistattelemaan vilusta. Lähden kävelemään vaivalloisesti eteenpäin, ja vasta puolen kilometrin jälkeen alkaa matkanteko taas luistaa. Pieni juoksukin käy laatuun.
Olen jälleen lähellä maantietä ja sen vartta seuraten jatkan matkaa. Saappaiden kastumisen uhalla kuljen viisi metriä matalaa ja pientä puroa pitkin ennen kuin ylitän sen. Siinä on koiralle ja miehelle jotakin aprikoimista.
Sytytän savukkeen ja nauran ääneen, kun kuvittelen, miten Saarinen kompuroi metsässä kiroillen kameroineen ja salamavalolaitteineen. En nähnyt häntä silloin, kun erotin koiran ja Soikkelin, joten olen varma, että hän kulkee jälkijoukkona perässä.
Kävelen puolisen kilometriä kapeata polkua, ja silloin tulee vastaani nainen.
Hän vilkaisee minua, jatkaa kävelyä, mutta sitten hän pysähtyy. Hän seisoo siinä ja odottaa. Päästessäni lähemmäksi hän astuu polulta syrjään antaakseen minulle tietä. Kävelen aivan rauhallisesti ja odotan, mitä tuleman pitää.
Kun astun hänen ohitseen, katson häntä suoraan silmiin ja hymyilen hieman. Naisen kasvoilla on epävarma ilme. Hän ei liiku minnekään, mutta ei hän liioin puhu mitään. Hän vain on ja katsoo.
Jatkan rauhallista kävelemistäni, muutaman kymmenen metriä, ja kun vilkaisen taakseni, seisoo nainen yhä samalla paikalla ja tuijottaa minua. Lopulta katoan hänen katseensa ulottuvilta.
Mitähän mahtoi tuumia?
Sitten välähtää mieleeni ajatus. Miten ihmiset suhtautuvat vanginpuvussa olevaan mieheen, siis toisin sanoen karanneeseen vankiin? Siinäpä kysymys, johon haluaisin vastauksen. Tuumiskelen tuota ja tulen tulokseen, että kokeilen. Eihän tuokaan täti tuolla tiellä pyörtynyt, eipä kai sitä tekisi joku toinenkaan, jos kerran käyttäytyisin rauhallisesti ja ystävällisesti.
Niin etsin sopivan talon.
Teksti Matti Jämsä
Kuvat U.A. Saarinen
