Matka synnytyssairaalaan jopa 500 kilometriä – odottavia äitejä kehotetaan muuttamaan väliaikaisesti Rovaniemelle
Suomen pohjoisimmassa kunnassa Utsjoella matka synnytyssairaalaan Rovaniemelle on lähes 500 kilometriä. Se on niin pitkä matka, että odottavia äitejä opastetaan muuttamaan raskauden loppuajaksi Rovaniemelle. Utsjoella näkyy konkreettisesti, mitä palveluiden keskittyminen seudullisiin keskuskaupunkeihin tarkoittaa.
Utsjoen terveyskeskuksessa Ylä-Lapissa kolmevuotias Jan-Peter Holm päristelee lattialla punakeltaisella kuorma-autolla. Samalla hänen äitinsä Anne-Marie Holm, 25, makaa sängyllä tutkittavana. Laukkaavat sydänäänet kuuluvat hienosti.
– Nyt se potkaisi, tunsin potkun tähän anturiin, terveydenhoitaja Laura Rauma hihkaisee.
Anne-Marie ja Jan-Peter ovat tulleet päivällä äitiysneuvolakäynnille. Perheeseen kuuluu myös isä, sähköasentaja Juha-Matti Röntynen, joka on neuvolakäynnin aikana töissä.
Meneillään on Anne-Marien raskausviikko 20. Hän miettii jo nyt tulevaa synnytystä, sillä synnytyssairaalaan Rovaniemelle on 451 kilometrin matka. Utsjoen äitiysneuvola suosittelee käytännössä kaikille 38. raskausviikon tienoilla, että olisi hyvä siirtyä Rovaniemelle odottamaan synnytystä. Matka on niin pitkä, että matkasynnytyksen riski olisi liian iso.
– Jos on jokin erityinen riskitekijä, voidaan joutua siirtymään Rovaniemelle jopa kuukautta ennen laskettua aikaa, Laura Rauma kertoo.
Tällä kertaa Anne-Marie ei haluaisi lähteä perheineen Rovaniemelle odottelemaan. Kun Jan-Peter syntyi, Anne-Marie oli Rovaniemellä ensin potilashotellissa ja sitten osastolla yhteensä kuusi päivää. Potilashotellissa ja osastolla olo tulee kalliiksi: maksukatto on noin 600 euroa, ja se tuli viime kerrallakin täyteen.
– Juha-Matilla ei olisi mahdollisuutta olla töistä pois ehkä viikkoja. Enkä tiedä, miten voisimme järjestää Jan-Peterin hoidon.
Perhe toivoo, että kun lapsivesi menee, soitetaan ambulanssi. Sitten toivotaan, että lapsen syntymään menee enemmän kuin kuusi tuntia. Tarvittaessa kätilö lähtee Ivalosta taksilla vastaan.
Eläköitynyt Utsjoen erikoissairaanhoitaja Kaarina Kolehmainen muistelee, että Utsjoella synnytyksiä hoidettiin paikan päällä valtion sairasmajassa 60-luvulle asti. Kun silloiset terveyssisaret siirtyivät työaikalain piiriin, synnytykset siirtyivät Ivaloon kunnansairaalaan.
– Synnyttäjät joutuivat siirtymään Rovaniemelle 90-luvun loppupuolella, kun Ivalon synnytysosasto lakkautettiin.
Lapin keskussairaalassa Rovaniemellä syntyy nyt vuosittain noin tuhat vauvaa – se täyttää juuri ja juuri sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen, jonka mukaan synnytyksiä hoitavassa sairaalassa pitää hoitaa vuosittain ainakin tuhat synnytystä. Rovaniemen synnytysten tulevaisuus voi siis olla vaakalaudalla.
Utsjoella on kyllä aina tiedostettu, että välimatkat ovat pitkiä. Palveluiden järjestämisessä on tarvittu luovuutta – esimerkiksi apteekkia kunnassa ei ole koskaan ollut, mutta lääkkeitä on silti saatu järjestettyä paikallisille.
Vaikka palveluja on lähtenyt, sairaanhoitaja Kolehmaisen mukaan joidenkin palvelujen tilanne on kunnassa myös parantunut entiseen nähden. Lääkärin virkoja on kunnassa nyt 1,5.
– Muistan, että 90-luvulla Oulun seudun palvelurenkaan aikana lääkäreitä ei ollut Utsjoella yhtäkään, ja videolääkäriyhteys pidettiin tiettynä aikana viikossa, Kolehmainen kertoo.
Soten suunta
Maaseutusosiologi Pertti Rannikko kertoo, että utsjokisten synnytysmatkan piteneminen on hyvä esimerkki siitä, että palvelujen saatavuus Suomessa on karkaamassa yhä kauemmas. Utsjoella on painittu – ja selviydytty – pitkien välimatkojen kanssa aina, ja saman kaltainen harva-asutusalueen elämä alkaa olla tavallista myös muualla Suomessa.
– Utsjoen malli on se, johon ollaan menossa sote-kehityksen ja kuntaliitosten myötä. Matkat pitenevät seutukeskuksiin, joihin palveluita keskitetään, Rannikko sanoo.
Rannikko kertaa historiaa: 60- ja 70-luvulla alkoi maaseudun autioituminen eli niin sanottu suuri rakennemuutos. Pienistä kylistä katosivat kyläkoulut. Samalla tulivat voimaan kansanterveyslaki ja koululaki, jolloin peruskouluja ja terveyskeskuksia rakennettiin kuntien keskuksiin.
– Ja nyt kuntaliitosten ja sote-kehityksen myötä palvelut ovat siirtymässä kuntakeskuksista edelleen isompiin yksiköihin, Rannikko sanoo.
Kaupungistumisen tutkija Timo Aro sanoo, että sote-uudistuksen yhteydessä keskustellaan liian vähän siitä, miten jako 18 maakuntaan vaikuttaa julkisten palvelujen saatavuuteen. Pääseekö lääkäriin, kuinka pitkät jonot ovat, missä ne palvelut ovat? Jatkossa maakunta päättää oman alueensa palvelurakenteen.
– Aikaisempi kokemus ja arkijärki sanovat, että palveluverkkoa tullaan pikemminkin supistamaan kuin lisäämään.
Lappi on Aron mukaan kuitenkin jossain määrin erityiskysymys.
– Lapista puhuttaessa en puhuisi maaseudusta ja kaupunkiseudusta, vaan Lappi on arktista aluetta, jolle on tunnusomaista pitkät etäisyydet, vaikea saavutettavuus ja vähäinen väkiluku, Aro sanoo.
Tutkija Timo Aro kertoo, että kokemus syrjäisyydestä on ennen kaikkea tunneasia. Välimatkaa ei voi aina mitata pelkästään kilometreinä.
– Suuri osa meistä kokee, että hyvät palvelut tarkoittavat sitä, että ne ovat lähellä ja fyysisesti olemassa. Lähipalvelujen kohdalla usein kuulee, että ne ovat entistä hankalammin saavutettavissa, ja syrjäisyyden kokemus on vahvistunut, Aro sanoo.
Opiskelemaan muualle
Utsjoen kirkonkylällä 15-vuotiaalla Leevi Halosella on meneillään koulupäivä. Aamuaurinko paistaa kahden tunturin välistä Utsjoen lukion pihaan. Lukiossa opiskelee seitsemän oppilasta.
Leevi Halonen on saamelainen, kuten enemmistö Utsjoen väestöstä. Hän rakastaa kotiseutuaan ja haluaisi elää siellä niin pitkään kuin voi. Viikonloppuisin Leevi ottaa mönkijän ja lähtee tunturiin, sinne minne ei autoteitä pitkin pääse. Hetkittäin olo on silti haikea.
– Tiivis kaveriporukkamme hajosi yläkoulun jälkeen, kun seitsemän meistä yhdeksästä muutti koulutuksen perässä. Näemme harvoin, sillä välimatkat ovat pitkät, Halonen sanoo.
Jos ei mene peruskoulun jälkeen lukioon, muut jatkokoulutusmahdollisuudet ovat Inarissa ja Rovaniemellä. Lukion jälkeen myös Leevillä koittaa muutto pois kotoa, sillä lähin ammattikorkeakoulu on Rovaniemellä ja yliopistot Rovaniemellä ja Oulussa.
– Tuntuuhan se jossain, että pitää lähteä vaikka 800 kilometrin päähän opiskelemaan, Halonen sanoo.
Utsjoella ei ole ollut aiemmin ammattikoulutusta, mutta muuallakin Suomessa asukkaat joutuvat yhä useammin muuttamaan koulutuksen perässä. Harva-asutusalueilla ammattikoulujen toimipisteitä on viime vuosina lakkautettu ja keskitetty isompiin yksiköihin, tutkija Rannikko kertoo.
Sadan kilometrin päässä Utsjoen kylältä, sivukylässä Karigasniemessä, avautuu talon ikkunasta kaunis maisema tuntureihin Norjan puolelle. Saamelainen eläkeläispariskunta Bertta, 70, ja Hans Kitti, 83, esittelevät kotiaan, jossa ovat asuneet jo 50 vuotta.
– Koti on meille niin sydämen asia, Bertta sanoo.
Hans Kitti hipaisee Bertan selkää, kun kävelee tämän ohi olohuoneeseen. Seinällä on kauniissa rivissä oma hääkuva, lasten hääkuvat ja myös lastenlasten kuvat.
Yksi huoli Kiteillä on.
– Kun vain saisimme asua aina tässä. Emme halua palvelutaloon Utsjoelle, Bertta kertoo.
Vanhukset ovat yleensä kotisairaanhoidon piirissä siihen asti, että eivät selviä enää ilman yövalvontaa. Utsjoella palveluasuminen on järjestetty kylälle, terveyskeskuksen kanssa samaan pihapiiriin.
Siirtyminen Utsjoelle tietäisi sitä, että ystävät ja lähisuku jäävät Karigasniemeen. Kitit pelkäävät yksinäisyyttä. Entä jos vain toinen asuisi Utsjoella? Puolisoa tapaamaan olisi sadan kilometrin matka suuntaansa.
– Olen luontoihminen. Ei haluaisi lähteä pois Karigasniemestä, kun mieluiten toimittaisi täällä asioita. Mutta se on ihan mahdotonta, Hans sanoo.
Bertan sairaus, nivelreuma, nimittäin vaatii käyntejä välillä Ivalossa röntgenissä tai Rovaniemellä Lapin keskussairaalassa.
– Joskus Rovaniemellä käynti voi viedä jopa kaksi päivää, Bertta Kitti sanoo.
Ei kuitenkaan niin huonoa, ettei olisi jotain hyvääkin. Bertta pyrkii liittämään Rovaniemen-reissuun aina jotain mukavaa, esimerkiksi vaatteiden ostoa tai kampaamossa käyntiä. Niin utsjokiset tekevät: niputtavat Rovaniemen-asiointeja.
Kolme viikkoa pois kotoa
Suomen pohjoisimmassa kylässä Nuorgamissa Reetta Koski tyynnyttelee nelikuukautista Pihla-vauvaa vaunuissa Tenojoen rannassa. Aurinko paistaa, mutta joen toisella puolella tunturille alkaa kerääntyä synkkiä pilviä. Yrittäjä-äidin kolmivuotias Hilla-tyttö on osa-aikaisena päivähoidossa Nuorgamin kylällä.
– Päiväkoti ja peruskoulu täällä on järjestetty hyvin, Koski kertoo.
Koski on synnyttänyt kaksi lasta Rovaniemellä. Ensimmäisellä kerralla hän vietti Rovaniemellä yhteensä kahdeksan viikkoa niin sanotun etisistukan takia. Hän otti Rovaniemeltä siksi aikaa asunnon vuokralle. Toisen synnytyksen aikaan Kosken vanhemmat ottivat Hillan luokseen hoitoon, ja Koski pääsi tuttavien luo kolmeksi viikoksi asumaan.
– Toisaalta harva synnyttää kovin monta kertaa elämässään. Arkisten asioiden hoitaminen tuntuu hankalammalta, Koski sanoo.
Yhtenä syksynä kaikki asiakkaat olivat varautuneet maksamaan mökkinsä käteisellä. Kertyi paljon käteistä, joka piti saada viertyä pankkiin. Tuntui omituiselta kulkea reppu täynnä rahaa.
– Lähin Nordean pankki oli Ivalossa ja auki vain ajanvarauksesta, Koski kertoo.
Koski kaipaisi utsjokisille omaa poliisia. Hän on yrittänyt aiemmin saada poliisin paikalle Nuorgamiin rattijuopon takia.
– Eivät poliisit lähde tänne asti. Sanoivat, että kyllä sitten tulevat, jos jokin konflikti on päällä.
Poliisipäällikkö Esa Heikkinen Lapin poliisilaitoksesta kertoo, että lähtökohtaisesti rattijuopumus on kiireellinen hälytystehtävä.
– Sinne lähdetään aina, jos ei muu tehtävä ole esteenä.
Utsjoki menetti oman poliisin kaksi vuotta sitten, kun toinen virkailijoista eläköityi ja toinen siirrettiin Ivaloon. Poliisi partioi Inarin ja Utsjoen alueella ja joutuu toisinaan valikoimaan, missä tilanteissa lähteä paikan päälle esimerkiksi Utsjoelle.
Poliisiverkon keskittäminen liittyy maaseutusosiologi Pertti Rannikon mukaan valtionsektorin harventamiseen, joka alkoi 90-luvulla. Taustalla oli niin sanottu uusliberalistinen idea, jonka mukaan julkinen sektori on tehoton, ja sitä pitää pienentää ja yksityistää.
– Samalla kuntien keskuksista hävisivät TE-toimistot ja Kelan toimistot, Rannikko sanoo.
Nuoriso työn merkitys korostuu
Utsjoen kylän ruokakaupassa, Uulan Säästössä, kauppias Uula Tapiola palvelee iäkästä asiakasta saameksi. Sitten hän kääntyy juttelemaan.
Myös Uulan mielestä poliisin saaminen kylälle on mennyt vaikeaksi. Muuten hän on tyytyväinen elämään Utsjoella.
– Utsjoki saisi olla vieläkin etäämmällä kaikesta. Täällä on turvallista. Ei juuri näy lieveilmiöitä, Uula sanoo.
Ruokakauppoja oli Utsjoen kylällä ennen kolme, nyt yksi.
Tämä on tuttua muuallakin Suomessa: tutkija Rannikko kuvailee, miten palvelujen väheneminen kylissä eteni Suomessa 60–70-luvun rakennemuutoksessa.
– Ensin lakkautettiin kyläkouluja, sitten lähti kauppoja ja myöhemmin postit, Rannikko sanoo.
Uula Tapiola muistelee 60-luvun alkua, jolloin synnytykset vielä hoidettiin Utsjoen kylällä. Ei ollut myöskään tavatonta syntyä kotiin tai tunturiin.
Yrittäjyyteen liittyviä asioita kauppias hoitaa Rovaniemellä. Reissuja Rovaniemelle esimerkiksi tilitoimistoon kertyy noin kerran kuukaudessa. Sitä hän ei silti pidä pahana asiana.
– Mikäs siinä on ajaessa.
Utsjoen kylällä koiraansa ulkoiluttaa mies, jonka lakissa lukee slogan ”We the north”. Hän esittäytyy olevansa Aleksi Ahlakorpi, 34, paikallinen saamen- ja suomenkielinen nuorisotyöntekijä.
– Utsjoella nuorisotyö tarkoittaa sitä, että tullaan sinne, missä nuoret ovat. Kierrämme Wauto-nimisen bussin kanssa esimerkiksi Karigasniemessä ja Skalluvaaran erotusaidan luona, Ahlakorpi kertoo.
Nuorisotyön merkitys korostuu pitkien välimatkojen pitäjissä, koska nuoret asuvat ripotellusti teiden varsilla. Nuorten hengailupaikkoja ei välttämättä ole. Ei voi myöskään helposti päättää, että lähdetään vaikka leffaan – lähin teatteri on Ivalossa.
Ahlakorpi kiittää kuntaa siitä, että se on panostanut viime vuosina nuorisotyöhön. Omasta nuoruudestaan Ahlakorpi muistaa, että välimatkojen takia on pitänyt kehittää luovuutta.
– On ollut ihan järjellinen vaihtoehto lähteä Rovaniemelle keikalle tai katsomaan leffaa, Ahlakorpi muistelee.
Karigasniemessä on jo pimeää, kello on seitsemän. Yleensä paikan terveydenhoitaja-kotisairaanhoitaja Indira Niittyvuopio, 42, on tähän aikaan lastensa kanssa uimassa lähimmässä uimahallissa, Norjan puolella 20 kilometrin päässä Kaarasjoella.
Nyt kuitenkin jäätiin kotiin, koska auto on rikki.
– Kuljen tarvittaessa Utsjoelle kimppakyydillä auttaja-Aslakin ja kodinhoitajan kanssa, Niittyvuopio sanoo.
Ikävä kokemus pitkistä matkoista on jäänyt muistiin vuodelta 2014, kun Niittyvuopio sairasti imusolmukesyöpää. Taksilla piti matkustaa Rovaniemelle syöpähoitoihin kahden viikon välein melkein vuoden ajan, aina kuuden tunnin matkan suuntaansa.
– Syöpähoitojen jälkeen olin monesti tosi huonossa kunnossa. Vatsa oli kuralla tai oksetti. Muistan Ivalossa bussipysäkin, johon oli pakko pyytää kuskia pysähtymään, että saan oksentaa.
Kahden tai kolmen aikaan yöllä piti lähteä, jotta olisi aamulla kahdeksaksi perillä, ja sitten yöksi takaisin kotiin.
– Olen muistellut monta kertaa, että se oli todella voimia vievää.
