Apu

Maryan Abdulkarimin kolumni: Kannan yhä arpea siitä, kun halusin todistella isäni kaikkivoipaisuutta

Maryan Abdulkarimin kolumni: Kannan yhä arpea siitä, kun halusin todistella isäni kaikkivoipaisuutta
Lapsena uskoin isäni pystyvän mihin tahansa. Demonstroin sen muille lapsille. Näytin, kuinka isäni pystyy heittämään kiven taivaaseen asti, toimittaja ja kirjailija Maryan Abdulkarim kertoo kolumnissaan.
Julkaistu: 13.11.2022

On kaksi asiaa, joita luulet omistavasi, mutta todellisuudessa niistä tulee sinun vasta, kun olet käyttänyt ne – aikasi ja rahasi.

Suomennos on minun, enkä itse asiassa muista, mistä alkuperäinen ajatus on peräisin, mutta kuulin sen isältäni jo lapsena ensimmäisen kerran shakkilaudan äärellä.

Isäni oli ajattelija, joka mielellään jakoi omia ja muiden ajatuksia ja viisauksia.

Tänä syksynä isäni ajatukset ovat tulleet mieleeni tavallista useammin ja huomaan myös toistavani niitä keskusteluissa. Hänen kuolemastaan on tänä syksynä kulunut viisi vuotta (ajattelen sen mahdollisesti liittyvän siihen), mutta toisaalta se saattaa liittyä myös siihen, millaiseksi maailma ympärilläni on kehittymässä. Haluaisin keskustella juuri isäni kanssa niistä maailman muutoksista, haluaisin saada kuulla hänen näkemyksensä mahdottomiin kysymyksiini ja pureskella hänen monimutkaisia, joskus runon muodossa esitettyjä kommenttejaan.

Isäni oli mies, jolta perin muutakin kuin geenit. Biologinen yhteys toi meidät yhteen, mutta hänen tapansa olla minulle vanhempi ja kasvattaja oli se, mikä teki hänestä minun isäni.

Lapsena uskoin isäni pystyvän mihin tahansa. Demonstroin sen muille lapsille. Näytin, kuinka isäni pystyy heittämään kiven taivaaseen asti. Katsoessani kiven matkaa ylös ja takaisin alas, en innostukseltani tajunnut väistää sitä kiveä, joten se laskeutui silmääni. Sen vuoksi minulla on yhä arpi siitä demonstraatiosta.

Sen vuoksi muistan aina tämän tarinan, kun olen optikolla.

Isäni oli myös innokas lukija ja hän kertoi meille usein tarinoita, niin fiktiivisiä kuin historiallisia. Luulen, että rakkauteni tarinoihin on syntynyt kuunnellessani häntä.

Hän oli yhtä innokas jalkapallokentällä lastensa kanssa kuin keittiön pöydän äärellä shakkisiirtoa miettiessään.

Biologinen yhteys toi meidät yhteen, mutta hänen tapansa olla vanhempi ja kasvattaja oli se, mikä teki hänestä minun isäni.

Kotoa saamani kannustus ja malli ovat vaikuttaneet minuun, miten näen itseäni, mutta myös siihen, kuka olen suhteessa yhteisööni ja yhteiskuntaan. Myös odotukseni aikuisia kohtaan, jotka kasvattavat lapsia, perustuvat kotona kokemaani huolenpitoon.

Ajan ja iän myötä suhtautumiseni ja suhteeni isääni on muuttanut muotoaan. Nykyisin hän näyttäytyy minulle supersankarin sijaan ihmisenä – monimutkaisena ja kokemustensa muovaamana.

Toteamus, jonka mukaan meistä tulee lopulta vanhempamme, on muuttunut iän myötä vitsistä elettäväksi arjeksi, joka näkyy arjessani ja toiminnassani.

Isänpäivää vietetään Suomessa tänään sunnuntaina ja se minut inspiroi kirjoittamaan näistä muistoista ja isästäni.

Tunnen useita hienoja isejä, sekä biologisia isiä että isiä, joille suhde kasvatettavaan ei perustu jaettuihin geeneihin. Tunnen myös isän roolin täyttäviä ihmisiä, joista ei ehkä käytetä termiä isä.

Suhteet ovat erilaisia ja yhteydet rakentuvat eri tavoin, ne kaikki kuitenkin vaikuttavat meihin ja sitä kautta yhteiskuntaan.

Toivon edelleen hyvää kaikille isille ja isänpäivää viettäville!

3 kommenttia