Image

Katja Kallion kolumni: Balladi valkoisesta lehmästä pisti miettimään, mitä hyvyys on

Katja Kallion kolumni: Balladi valkoisesta lehmästä pisti miettimään, mitä hyvyys on
Aloin toivoa hyvyyden voittoa katsoessani Maryam Moghaddamin tuoretta elokuvaa. Kävikö kuitenkaan niin? pohtii Katja Kallio.
Julkaistu: 24.8.2022

Sattuu olemaan niin, että iranilaiset elokuvat tutkiskelevat mielestäni tällä hetkellä kaikkein syvällisimmin ja samalla arkisimmin ihmisenä olemisen moraalisia kysymyksiä. Tuntuu karmealta ajatukselta, että ihmisyyden vastakohdaksi tarvitaan Iranin kaltaisen teokraattisen valtion julmuus ennen kuin tällainen moraalitutkiskelu on mahdollista, eikä asia varmaan ole näin yksinkertainen; ei se koskaan ole. Ja sittenkin tämä kokemukseni vahvistui entisestään nähdessäni iranilaisen Maryam Moghaddamin ohjaustyön Balladi valkoisesta lehmästä.

Muun muassa Rakkautta ja anarkiaa -festareilla esitetyssä sekä Berlinalessa viime vuonna Kultaisesta karhusta kilpailleessa elokuvassa teheranilainen Mina (Moghaddam itse) joutuu hyvästelemään murhasta kuolemaan tuomitun aviomiehensä Babakin. Vuotta myöhemmin käy ilmi, että Babak olikin syytön ja että oikeuslaitos on tehnyt virheen teloittaessaan hänet. Kun Babakin miespuoliset sukulaiset uhkaavat vielä ryhtyä taistelemaan Minan pikku tyttären Betan huoltajuudesta, ovelle saapuu ystävällinen muukalainen, Reza (Alireza Sani Far), joka esittäytyy Babakin ystäväksi ja tarjoaa Minalle apuaan. Muukalainen on kuitenkin paitsi ystävällinen myös arvoituksellinen, ja pian käy ilmi, että hänellä on sydämellään synkkä salaisuus.

Balladi valkoisesta lehmästä alkaa Koraanin toisen suuran eli Lehmän suuran jakeella 67, joka kuuluu osapuilleen näin: ”Mooses sanoi kansalleen: ’Jumala käskee teitä uhraamaan hiehon.’ He kysyivät: ’Teetkö pilkkaa meistä?’” Lehmän suuraa on luonnehdittu Koraaniksi pienoiskoossa, sillä se sisältää kaikki elementit, joihin muualla kirjassa paneudutaan tarkemmin, kuten lausumat Jumalan vihasta, kostosta ja yksinvaltiudesta. Nämä lausumat ovat täyttä arkipäivää Minan elämässä, ja niille hänen kohtalonsa rakentuu. Balladi jäsentyy sisäisen ja ulkoisen moraalin taisteluksi, sillä Mina pyrkii tekemään ratkaisunsa oman sisäisen äänensä mukaan ja niin pyrkii Rezakin. Sanalla sanoen he koettavat harjoittaa ihmisyyttä. Reza tahtoo tehdä hyvää, koska on toiminut aiemmin omaa sisintään vastaan. Mina rakastuu ihmiseen, joka on hänelle kiltti ja antelias, ja kaipaa hänen läheisyyttään. Tällainen käytös on vaarallisessa ristiriidassa ympäröivän todellisuuden moraalin kanssa. Ulkomaailma julistaa, että ”Jumalan kosto on elämämme ydin” sekä ”Jumalan tahto ei voi olla väärin”. Jos ei suostu kieltämään itseään, saa päätyä katuojaan tai kuolla pois, onhan ”kuolemanrangaistus toki ihmisoikeus”.

Balladi on huolellisesti ja koruttomasti kuvattu, ja sen jokainen kuva asettuu valkokankaalle juuri siten kuin toivoisin. Valkoinen väri toistuu eri elementeissä ja kannattelee Lehmän suuraa hienovaraisesti läpi tarinan: Minan työpaikalla meijerissä liukuhihnalla kulkevista maito­tölkeistä Betan valkoiseen hijabiin sekä Teheranin valkoiseen valoon, joka vielä kirkastui huomattavasti, kun tajusin elokuvan puolivälissä riisua päähän unohtuneet aurinkolasit. Tältä osin Moghaddamin elokuvataide on vielä tyydyttävämpää kuin hänen maanmiehensä Asghar Farhadin, johon hän väkisin ohjaajana rinnastuu. Lisäulottuvuutta tuo se, että Moghaddamin tarina pohjaa iranilaisen yhteiskunnan täydelliseen mahdottomuuteen naisen kannalta.

Emotionaalisesti pakahduttavan Balladin moraalisfilosofinen kudelma on niin laaja, että riippuu katsojan tilanteesta, mikä niistä kohoaa keskeiseksi. Minulle sellaiseksi kohosi hyvyys. Mitä on hyvyys? Onko Reza salaisuudestaan huolimatta hyvä? Eikö hän ole menneisyyksineenkin hyvä, jos hän tarjoaa Minalle mahdollisuuden elää sisimpänsä mukaisesti? Toive hyvyydestä kasvoi matkan varrella niin, että elokuvan loppupuolella huomasin rukoilevani Moghaddamilta: Kiltti palkitse heidät. Anna heidän ymmärtää, mitä hyvyys on, anna heidän saada toisensa.

Mutta antaako hän? Lehmän suuran jae 48 kuuluu näin: ”Ja varokaa sitä päivää, jolloin yksikään sielu ei voi suorittaa vähäisintäkään hyvitystä toisen puolesta, jolloin ei mitään välitystä hyväksytä eikä mitään lunnaita vastaanoteta, eikä kukaan saa toisen apua.” Tämäkin olisi voinut minusta olla elokuvan alkusitaatti. Moghaddam on täysverinen traagikko, joka tietää, miten viha synnyttää vihaa ja miten helposti ihminen päätyy niiden puolelle, jotka vastustavat henkeen ja vereen sitä, mitä hän sydämessään edustaa.

Balladi valkoisesta lehmästä. Ohjaus: Maryam Moghaddam

Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, joka ei usko Jumalan vihaan vaan rakkauteen.

Kommentoi »