Martti Ahtisaari (1937–2023): Tehtävä Suomessa – Ahtisaari vei Suomen uuteen Eurooppaan ja uuteen aikaan
16. lokakuuta 2023 kuollut presidentti Martti Ahtisaari tunnettiin paremmin maailmalla, mutta hänen tärkeä perintönsä on, miten hän vei Suomen uuteen Eurooppaan ja uuteen aikaan.
Vaikka virka on sama, haltijat ovat erilaisia: kukin Suomen presidenteistä on ollut oman aikansa tarpeiden heijastuma ja jo siinäkin mielessä demokratian riemuvoitto. Ståhlberg ja Relander poliittiseen keskustaan kuuluvina vakauttivat sisällissodassa kahtia revenneen kansan, Kallio valmisti saman kansan talvisotaan, Ryti ensin neuvotteli sodanaikaisen liittosuhteen Saksan kanssa ja sitten irtisanoi sen, Mannerheim luotsasi ulos sota-ajasta, Paasikivi paalutti asemamme kylmässä sodassa, Kekkonen tahkosi asemasta vaurautta ja edisti yhteistyötä yli puoluerajojen, Koivisto vastasi parlamentarismin haasteeseen ja…
Martti Ahtisaari tuli politiikan ulkopuolelta, maailmalta.
Se oli kotimaan politiikassa sekä etu että haitta. Vielä Koiviston aikana asiat päätettiin kabineteissa vuorineuvosten, puoluesihteerien ja ay-pamppujen kesken – lähes poikkeuksetta toisensa hyvin tuntevien pönötystaitoisten miesten kesken siis.
Ahtisaaren epäiltiin vieraantuneen kotimaasta pitkien ulkomailla asumistensa aikana, mutta hän taklasi epäilijät aloittamalla vaalikampanjansa perusteellisella maakuntien kiertämisellä, kuten itse sanoi: jotta hän tutustuisi suomalaisiin ja suomalaiset häneen.
Viipurilaisena, Kuopiossa ja Oulussa kasvaneena, hänellä ei ollut ongelmia tulla toimeen muidenkin kuin helsinkiläisten kanssa.
SDP:n jäsenkirjakin oli helppo jättää taakse eikä kukaan oikeastaan edes kysynyt häneltä, millainen sosialisti hän oli. Pikemminkin: Manun jälkeen Mara.
Suora kansanvaali oli tehnyt mahdottomaksi tulla valituksi kansan yläpuolelta, vaikka puoluekoneilla olikin edelleen kyky ja voima, joka valintaan tarvittiin. Itse asiassa Ahtisaari ei edes ollut SDP:n ykkössuosikki seuraamaan Koivistoa. Kansansuosikki Manun pitkässä varjossa oli vuosikymmenten ajan odotellut moninkertainen pääministeri, perintöprinssi Kalevi Sorsa. Mutta kun demokratiahuumassa SDP avasi 1993 esivaalinsa kaikelle kansalle, puolueen sisäisille uurnille rynnistikin tavan kansa ja äänesti Ahtisaaren Sorsan sijaan demarien ehdokkaaksi.
Ahtisaaren kuusivuotista presidenttikautta 1994-2000 leimasikin huomattavan vähäinen kiitollisuudenvelka omalle puolueelle, minkä SDP myös närkästyneenä pani merkille. Toisaalta siinä missä Koivisto asemoi itsensä vielä Kekkosen vallankeskittämisen ja normaaliparlamentarismin väliin – pitäen halutessaan poliitikkoja ”manuaalisessa ohjauksessa” ohi perustuslain hengen ja joskus kirjaimenkin – oli Ahtisaari jo uuden, täysin parlamentaarisen ajan presidentti, vaikkei itse ollutkaan koskaan ollut kansanedustaja.
Hävittyään SDP:n esivaalin Sorsa vetäytyi lähes kokonaan valtiollisesta elämästä; SDP oli siirtynyt 1990-luvun alun johtajasekoilujen jälkeen uuden suvereenin puheenjohtajan, Paavo Lipposen aikaan, kaikkien aikojen suurimmalla, 35 prosentin kannatuksella.
Puoluetoveri Lipponen olikin suurimman osan Ahtisaaren kautta pääministerinä. Molempien suosiota siivitti laman jälkeinen Nokia-vetoinen talouskasvu ja Ahtisaaren kauden alussa alkanut EU-jäsenyys. Neuvostoliiton tilalle jäänyt Venäjä oli heikko ja naapurissa orasti ehkä jopa demokratiakehityskin; kaikki merkit puhuivat sen puolesta, että ei vain kylmä sota ollut jäänyt taakse, vaan kansainvälistyvä ja menestyvä Suomi oli astunut totaalisesti uuteen aikaan.
Lipposen ensimmäisellä hallituksella oli lisäksi takanaan huikea eduskuntaenemmistö, 145 kansanedustajaa, eikä toisellakaan hallituksella paljoa vähempää – suurista puolueista kaikki paitsi keskusta. Kokoomuksesta vihreiden kautta vasemmistoliittoon ulottuvaa pohjaa kutsuttiin sateenkaarihallitukseksi.
Lipposen asema niin oman puolueensa kuin hallituksenkin johdossa helpotti valtakunnan johtokaksikon työnjakoa.
Ahtisaari tunnisti myös omat heikkoutensa kotimaan politiikassa; on vaikea sanoa, pysyikö hän mieluummin päivänpolitiikasta loitolla vai vetivätkö kansainväliset tehtävät, erityisesti 1990-luvulla puhjenneet eurooppalaisia järkyttäneet Jugoslavian hajoamissodat enemmän puoleensa.
Ennen kaikkea Ahtisaari oli kuitenkin hyvin käytännönläheinen poliitikkona: aivan presidenttikautensa alussa hän vastusti eduskunnan perustuslakivaliokunnan päätöstä, jonka mukaan Suomea edustaisi EU:n huippukokouksissa pääsääntöisesti pääministeri ja presidentin osallistumisesta päättäisi valtioneuvosto.
Ahtisaaren ratkaisu oli jättää eriävä mielipiteensä ehdotuksesta, mutta vahvistaa eduskunnan ja parlamentaarisen enemmistöhallituksen päätös.
Sen jälkeen asia oli sillä sipuli.
Ahtisaari oli ensimmäinen puhtaasti kansanvaalilla valtakunnan ykköspaikalle noussut valtias ja hän rakensi oman tapansa yhdistää kansanomaisuuden sekä viran vaatiman arvokkuuden ja etäisyyden toisiinsa.
Siinä missä Kekkonen hiihti ja möläytteli kuin tukkijätkä ja lentopalloileva Koivisto vaali satamajätkätaustan mielikuvaa otsakiehkuran kera, Ahtisaaren golfinpeluusta ei ollut samanlaiseksi harrastukseksi – eikä hänessä ollut jätkää nimeksikään. Pikemminkin päinvastoin: kansakoulunopettajana työuransa aloittanut Ahtisaari tykkäsi opettaa kuulijoitaan, enemmän kuin kuulijat, varsinkaan poliitikot, aina halusivatkaan.
Maakuntamatkailu ei jäänyt vaalikampanjointiin, vaan Ahtisaari jatkoi niitä presidenttinä ja jaksoi olla aidosti kiinnostunut kaikista tapaamisistaan ihmisistä.
Vaikka hän olikin monin tavoin televisioaikakauden presidentti, viime kädessä hän hurmasi senkin kansanosan, joka ei ollut äänestänyt häntä, yksi kerrallaan. Niiden ihmisten määrä, joille kertyi henkilökohtaisia muistoja presidentin kädenpuristuksesta, kasvoi kohisten.
Presidenttikauden alkumetreihin osui myös kaatuminen Tukholmassa valtiovierailulla ja kiusallinen otsalaastari, joka herätti heti huhumyllyn mahdollisesta alkoholiongelmasta. Kuin Helsingin Sanomien Nyt-liite oli jopa penkonut presidenttiehdokkaiden roskasäiliötkin, se kertoi vain siitä, että julkisella sanallakaan ei ollut helppoa löytää uutta suhtautumista valtionpäämiehen instituutioon. Ei enää Kekkosen kauden nöyristelyä ja salailua, mutta ei nyt sentään ihan yksi meistäkään, siis mitä?
Ahtisaari ei selvästikään ollut varautunut siihen, että media ajatteli nostaneensa hänet presidentiksi; kansahan oli valinnan tehnyt. Toisaalta media oli tulkinnut kansan tuntoja ja haki vielä omaa tapaansa olla kriittinen uusissa oloissa. Ahtisaaren kausi kuitenkin päättyi siihen, että hän toivoi medialta anteeksipyyntöä – mutta ei omasta, vaan epäoikeudenmukaiseksi kokemansa puolisonsa Eeva Ahtisaaren kohtelun johdosta.
Kansa oli halunnut presidentin politiikan ulkopuolelta ja myös koki saaneensa sen, mitä halusi. Mutta politiikan ulkopuolelle presidentti ei voi jäädä, ja sen saivat myös poliitikot kokea. Ahtisaaren ja sisäpolitiikan – sen paremmin kuin talous-, sosiaali- tai työmarkkinapolitiikan – suhde ei koko kuuden vuoden kaudella muodostunut luontevaksi.
Heti kautensa alussa Ahtisaari nimitti työmarkkinakonkari Matti Pekkasen vetämään työryhmää, jonka tarkoitus oli saada työttömyys laskuun. Se tuottikin kolmessa kuukaudessa listan toimenpiteitä, mutta kun eduskuntapuolueet eivät syttyneet tällaiselle ulkoparlamentaariselle toiminnalle, niin ainoa seuraus oli pysyvä jännite parlamentarismin palauttavan presidentin ja parlamentin itsensä välille.
Toisaalta yhteiskunnan syvät muutokset etenivät ilman ylimpien instituutioiden välistä vastakkaisasettelua: kokonaan uutta perustuslakia valmisteltiin ihmisoikeuspohjaiseksi ja niin teollisuuden, kaupan kuin pankkienkin suurfuusiot jatkuivat, kun Suomi totutteli EU:n jäsenenä avoimeen kilpailutalouteen ja päätti Lipposen johdolla jatkaa länsieurooppalaista integroitumista kohti yhteistä eurovaluuttaa.
Seuraavan vuosituhannen toisiinsa kytkeytyvät vitsaukset, islamistiterrorismi, erityisesti Lähi-idästä peräisin oleviin ihmisiin kohdistuva rasismi ja oikeistopopulismin nousu, olivat vielä kaukana edessäpäin.
Ahtisaari ei ole ainoa uuden ajan valtiomies, joka kautensa huipulla lähestyessä päätöstään ovat olleet kotimaan politiikkaan pettyneitä ja mielineet kansainvälisille kentille jakamattomamman arvostuksen pariin – niin ovat tehneet myös mm. Esko Aho, Anneli Jäätteenmäki, Mari Kiviniemi ja Alexander Stubb.
Ahtisaaren kohdalla tapahtumat olivat poikkeuksellisen dramaattisia: hän olisi halunnut toiselle kaudelle, mutta kun SDP edellisestä kerrasta terhakoituneena ei halunnut koko kansalle avointa esivaalia, ei Ahtisaari puolestaan tällä kertaa halunnut osallistua karsintakierrokselle.
Hän sanoi tämän julki päivää ennen kuin ilmoittautumisaika päättyi ja odotti, että hänet olisi kutsuttu ehdokkaaksi esivaalien ohi.
Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan esivaalit pidettiin, Tarja Halonen voitti ne, ja vasta sen jälkeen Ahtisaari ilmoitti, ettei ollut käytettävissä toiselle kaudelle.
Mikä puolestaan toi Suomeen ensimmäisen naispresidentin ja Ahtisaarelle mahdollisuuden keskittyä tehtäviin, jotka toivat hänelle suurimman mahdollisen elämäntyön arvostuksen, Nobelin rauhanpalkinnon.
Oikaisu. Avun printtilehden numerossa 43/23 sivulla 10 olleessa kuvatekstissä luki virheellisesti Kofi Annan. Oikea henkilö oli Nelson Mandela. Tässä verkkojutussa virhettä ei ole ollut.
