Marsalkka, paroni Carl Gustaf Mannerheimin (1867–1951) sotilaallinen ja poliittinen ura oli loistokas, mutta perhe-elämään hän ei sopeutunut. Suhteet sekä vaimoon että kahteen tyttäreen jäivät etäisiksi. Lapsuudenkodin kylmä ilmapiiri saattoi vaikuttaa myös tyttärien myöhempään elämään.

Vanha uutisfilmi kertoo, että 29-vuotias Mannerheim oli uljas ilmestys. Jaloa päätä koristi Romanovien kaksoiskotkalla kruunattu kypärä, kun pitkä ja suoraryhtinen nuori upseeri osallistui tsaari Nikolai II:n kruunajaisiin Pietarissa.

Gustaf Mannerheim oli taistellut ankarasti raivatakseen tiensä Venäjän tsaarin hovia lähellä olevan chevalier-kaartin sotilaaksi. Toukokuussa 1892 solmittu avioliitto venäläisen kenraalin tyttären Anastasia ”Nata” Arapovan kanssa avasi sulavakäytöksiselle ja kielitaitoiselle nuorukaiselle lopullisesti ovet Pietarin suihkuseurapiireihin.  

Anastasia ei ollut suuren luokan kaunotar, mutta taloudellisessa mielessä avioliitto oli Gustafille äärettömän edullinen. 21-vuotiaana aatelisneito hallitsi huomattavaa omaisuutta, johon sisältyi hulppeiden vuositulojen lisäksi kaksi kartanoa sekä talo Moskovassa.

Vastanaineet asettuivat asumaan ylelliseen huoneistoon Pietarin keskeiselle paikalle Moikan rantakadulle. Säihkyvien tanssiaisten ja salonkijuorujen täyttämä elämä oli kuin Leo Tolstoin romaanista.

Askaisten Louhisaaren kartanossa 4. kesäkuuta 1867 Suomen vaikutusvaltaisimpiin aatelissukuihin syntynyt Mannerheim kulutti aina enemmän kuin ansaitsi, ja rahat virtasivat nopeasti hänen käsistään. Gustaf olikin aina korviaan myöten veloissa. Sanottiin, että hän oli kuin isänsä, kreivi Carl Robert Mannerheim (1835–1914), keikari ja uhkapeluri, joka oli ajanut perheensä vararikkoon ja vaimonsa ennenaikaiseen kuolemaan.

Solmittuaan avioliiton rikkaan Anastasian kanssa Gustaf vapautui kertaheitolla rahahuolistaan.

Mannerheimien esikoistytär Anastasie, lempinimeltään ”Stasie”, tuli maailmaan huhtikuussa 1893. Seuraavan vuoden kesällä Anastasia synnytti kuolleen poikavauvan. Pojan kuolema oli Gustafille raskas isku. Hän sulkeutui kuoreensa ja muuttui kovaksi ja ärtyisäksi vaimoaan kohtaan. Rajut riidat ravistelivat nukkekotia.

Heinäkuussa 1895 Anastasia synnytti toisen tyttären, joka nimettiin tätinsä, sairaanhoidon uranuurtajan Sophie Mannerheimin mukaan Sophieksi. Gustaf oli toivonut poikaa ja pettyi pahasti, kun vauva olikin tyttö.

Aikakauden ylhäisön suosiman tavan mukaan Anastasien ja Sophien kasvatus uskottiin pääasiassa lastenhoitajille ja kotiopettajille. Isä ja äiti pistäytyivät lastenhuoneessa vain lyhyesti.

Eräs Gustafin ja Anastasian riitojen syy oli erilainen näkemys tyttöjen kasvatuksesta. Anastasia olisi halunnut, että tytöistä olisi kasvatettu hänen itsensä kaltaisia hienostuneita seurapiiriperhosia, kun taas Gustaf korosti maanläheisyyden ja käytännön taitojen tärkeyttä.

Perheen kotikielenä oli ranska, ja tytöt laitettiin englantilais-ranskalaiseen kouluun. Anastasia oli harras uskovainen, ja lapset kasvatettiin äitinsä ortodoksisen uskon mukaisesti. Gustaf-isä ei suostunut luopumaan luterilaisuudestaan, vaikka tunsikin vetoa ortodoksisen jumalanpalveluksen mystiseen loistokkuuteen.

Surullinen totuus oli, että Gustafista ei ollut kasvattajaksi sen enempää kuin Anastasia-vaimosta kotitalouden pyörittäjäksi. Ura ja yöjuoksut menivät Gustafin tärkeysjärjestyksessä perhe-elämän edelle.  

Ehkäpä Gustaf ei osannut olla isä omille lapsilleen, koska häneltä oli itseltään puuttunut läsnäolevan isän malli. Liehuessaan ympäri maailmaa Gustaf hoiti yhteydenpidon lastensa kanssa lähinnä kirjeitse. Samoin oli tehnyt hänen Pariisiin karannut isänsä aikoinaan.

Puolisoiden välit muuttuivat ennen pitkää jäätävän muodollisiksi. Kodin hyytävä ilmapiiri ei voinut jäädä Anastasielta ja Sophieltakaan huomaamatta. 

Isä-Gustaf otti tavakseen viipyä poissa kotoa ja perheensä luota päiväkausia ilmoittamatta  mitään itsestään. Saatuaan miehensä kiinni uskottomuudesta Anastasia kosti flirttailemalla raivoisasti vieraiden miesten kanssa.

Avioero ei kuitenkaan tullut kyseeseen. Anastasia tiesi, että eronneena naisena hän ei olisi enää tervetullut Pietarin seurapiireihin. Sen sijaan torjuttu vaimo pakeni perhehelvettiä kurssittamalla itsensä sairaanhoitajaksi. Syksyllä 1901 paronitar Mannerheim lähti Punaisen Ristin ryhmän mukana Kaukoitään hoitamaan Kiinan boksarikapinassa haavoittuneita.

Pari vuotta myöhemmin Anastasia muutti tyttäriensä kanssa Pariisiin. Virallisesti Mannerheimit erosivat kuitenkin vasta kuudentoista vuoden päästä.

Marsalkka Mannerheim korosti usein sitä, kuinka huolissaan hän oli lapsistaan ollessaan näistä erossa. Kuitenkin isän ja tyttärien kirjeet jäivät satunnaisiksi ja sävyltään viileän muodollisiksi.

Anastasie oli aina ollut sanavalmis, toisinaan suorastaan röyhkeä. Hän piti tapanaan pilkata julmasti siskoaan. Kumpikaan tyttäristä ei tullut toimeen äitinsä kanssa. Välit alkoivat rikkoutua jo vuoden 1910 paikkeilla. Jotain tapahtui, mutta välirikon syyt ovat jääneet pimentoon.

Tytöt halusivat muuttaa pois äitinsä luota. Kun Anastasie ja Sophie kävivät Suomessa vuonna 1910, heidän isänsä sisko Sophie otti tytöt hoiviinsa. Täysin erilaiseen kieli- ja kulttuuriympäristöön tottuneet neidot eivät kuitenkaan viihtyneet pitkään isänsä synnyinmaassa. Gustafilla oli vaikeuksia saada riittävästi rahaa kasaan tyttöjen kasvatukseen, josta huolehtimisen näiden äiti oli hänen mielestään laiminlyönyt.

Palattuaan Pariisiin 19-vuotias Anastasie ja 17-vuotias Sophie nousivat kapinaan. Katolista koulua käyvät tytöt saivat tarpeekseen opinahjon ankarasta kurista ja karkasivat.

Uskonnonvastaisuudesta ei ollut kyse. Päinvastoin, katolinen usko valtasi pian varsinkin Anastasien sielun niin täydellisesti, että hän päätti verhoutua nunnan kaapuun ja muutti Lontoon lähellä sijaitsevaan karmeliittaluostariin.

Miksi kaunis, 22-vuotias neito halusi hylätä maalliset nautinnot ja hautautua luostarin muurien sisälle? Gustaf-isä ei voinut ymmärtää tyttärensä yllättävää ratkaisua, mutta ei toisaalta yrittänyt aivopestä Anastasieta muuttamaan mieltään. Hän kunnioitti tyttärensä päätöstä ja käsitti, että siihen oli varmastikin johtanut ankara sisäinen taistelu ja väkevä kutsumus.  

Lähes 20 vuotta Anastasie uhrasi elämästään polvistuneena rukoilemaan luostarin kovalla kivilattialla. 1930-luvulla hän päätti kuitenkin muuttaa pois luostarista.

Tyttärensä ratkaisusta huolestunut Gustaf-isä kävi Anastasien kanssa vakavan keskustelun. Hän pelkäsi, että vuosikausien suojatun erakon elämän äkillinen vaihtaminen suurkaupungin vilinään saattaisi ravistella liiaksi maailman menosta mitään tietämättömän naisen henkistä tasapainoa.

Kun Anastasie piti päänsä ja asettui asumaan Lontoon lähelle, isä tuki esikoistytärtään kaikin tavoin, tarjoten niin henkistä kuin aineellistakin tukea.

Pian entisen nunnan elämä mullistui jälleen – Anastasie löysi rinnalleen elämänkumppanin.

Sophie sekä Anastasie valitsivat rinnalleen naispuoliset elämänkumppanit. Sophie rakastui Ranskassa asuessaan ruotsalaista syntyperää olevaan Alexandra ”Alix” Demidoff-Depret-Bixioon. Anastasien kumppani oli englantilainen Olive Rooney.

Gustaf-isällä ei ilmeisesti ollut mitään tyttäriensä rakastettuja vastaan. Moralisointi ei kuulunut paljon maailmaa nähneen kosmopoliitin tapoihin.

Sitä paitsi olihan Gustafin omistakin seksuaalisista taipumuksista juoruiltu. Huhut – ilmeisesti perättömät – olivat lähteneet liikkeelle, kun hän oli hurjina kadettivuosinaan Haminassa päätynyt viettämään erään pääsiäisyön maineeltaan kyseenalaisessa herraseurassa.

Käydessään Englannissa vuonna 1937 Gustaf esiteltiin Anastasien ”petite amielle”, pikku ystävättärelle. Muutamia vuosia myöhemmin Olive Rooney kirjoitti marsalkka Mannerheimille tunteellisen kirjeen, jossa vakuutti, että tulisi aina tekemään kaikkensa ”Stasien” puolesta.

Myös Sophieta ja hänen Alix-rakastettuaan yhdisti luja keskinäinen side. Naiset asuivat yhdessä natsien pommien raatelemassa Pariisissa, josta huolestunut isä toivoi Sophien lähtevän. Sophie jäi kuitenkin ystävättärensä rinnalle.

Anastasia Arapova kuoli uudenvuodenaattona vuonna 1936. Pari vuotta aiemmin toisistaan vieraantuneet puolisot löysivät uudelleen kauan kadoksissa olleen yhteisen sävelen. Rakkauden, jos sitä koskaan oli ollutkaan, tilalle tuli ystävyys.

Huolimatta Anastasian ja hänen tyttäriensä välisistä ristiriidoista äidin kuolema oli ankara isku, varsinkin Sophielle. Äidin vielä kuolinvuoteellakin toistelemat sanat riipaisivat kuopuksen sielua syvältä: ”Kunpa olisit kuin vanhempi sisaresi.” Uskonnollisen Anastasian mieleen oli ollut enemmän hurskas Anastasie kuin maallisemman tien valinnut Sophie.

Sophie paljastui kuitenkin helläsydämisemmäksi kuin Anastasie, joka kieltäytyi osallistumasta äitinsä hautajaisjärjestelyihin.

Mannerheimin lapsista Sophie oli enemmän ”isän tyttö”. Tämä oli ollut mukana isänsä tärkeiden ammatillisten voittojen hetkillä ja seurannut isän muodonmuutosta Venäjän chevalier-kaartin upseerista suomalaiseksi sotasankariksi ja lopulta tasavallan presidentiksi.

Sophie toimi usein emäntänä isänsä kutsuilla, ja kun Mannerheimista tuli vuonna 1918 Suomen valtionhoitaja, Sophie edusti isänsä rinnalla. Seuraavana vuonna, jolloin Mannerheimille myönnettiin kunniatohtorin arvo, Sophie toimi juhlissa seppeleensitojattarena. 

Talvisodan aikana Sophie teki arvokasta hyväntekeväisyystyötä Suomen asian edistämiseksi Pariisista käsin.  

Sophie oli tunnettu hahmo Pariisin venäläisyhteisössä, mutta minkäänlaista vakituista työtä tai ammattia hänellä ei ollut. Lopulta hänen elämänsä suistui raiteiltaan.

Kun Mannerheim vieraili 1940-luvun lopulla Sophien asunnossa Pariisissa, hän sai vastaansa kissa- ja koiralauman. Eläinten jätösten keskellä Gustaf tajusi surukseen, että alkoholismiin vajonnut tytär oli menettänyt elämänsä hallinnan.  

Gustafin tavatessa pitkän eron jälkeen vanhemman tyttärensä Anastasien, hän ihmetteli ensin, kuka oli tuo ikäistään vanhemman oloinen, hieman hassahtaneen tuntuinen nainen, joka tuntui leijailevan arkisten realiteettien tuolla puolen. Gustaf pani tyttären oudon käytöksen sen tiliin, että tämä oli elänyt vuosikausia nunnana eikä sen vuoksi hallinnut käytännön asioita.

Mannerheimin molemmat tyttäret olivat riippuvaisia isänsä maksamista avustuksista ja vierailivat tämän Suomesta hankkimalla maatilalla vielä pariin otteeseen 1940-luvun loppupuolella. Pitkiä aikoja isä ja tyttäret eivät kuitenkaan voineet sietää toistensa seuraa.

Mannerheim kuoli Sveitsin Lausannessa vuonna 1951. Tyttäret olivat mukana juhlallisissa hautajaisissa saattelemassa kuuluisaa isäänsä tämän viimeiselle matkalle.

Mannerheim oli aina ollut turhamaisen tietoinen suurista saavutuksistaan ja rakensi suurmiesmyyttiä pitämällä yllä imagoa lähes yli-inhimillisenä supersankarina. Hän oli tarkka, että mitään skandaaleihin tai häväistysjuttuihin viittaavaa ei tihkunut julkisuuteen. Marski piti julkisen ja yksityisen elämänsä tiukasti erillään toisistaan ja suostui paljastamaan muistelmissaankin vaimonsa nimen vasta kustantajan pitkien maanittelujen jälkeen.

Suurmies osasi lumota naiset ja oli herrasmies aina huolella hoidettuja viiksiään ja kiillotettuja saappaitaan myöten. Anastasia-vaimo syytti miestään kuitenkin kylmyydestä, ja muuan rakastajatar valitti, että miestä ympäröi läpipääsemätön panssari. Mannerheim ei päästänyt ketään liian lähelle, ei edes tyttäriään.

Sophie Mannerheim kuoli vuonna 1963 köyhänä ja unohdettuna. Hän testamenttasi omaisuutensa elämänkumppanilleen Alixille, ja naiset haudattiin vierekkäin Pariisin venäläiselle hautausmaalle.

85-vuotiaana englantilaisessa vanhainkodissa kuollut Anastasie eli vielä viisitoista vuotta sisarensa jälkeen. 

Lähteet: Leonid Vlasov: Mannerheimin elämän naiset. Suom. Jukka Malinen (2002), J. E. O. Screen: Mannerheim (2001). Suom. Kaarina Turtia. Englanninkieliset alkuteokset ilmestyneet 1970 ja 2000, Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (2016).

Teksti Riikka Forsström, kuvat Lehtikuva ja Mannerheim-museo