Markus Leikola: Kansa valitsi eliitin
Jos Uuden Musiikin Kilpailu sai eliitin kauhistelemaan junttiutta, presidentinvaaleissa oli eliitin vuoro menestyä. Markus Leikola analysoi Alexander Stubbin valintaa presidentiksi.
Viikonloppuna Suomen kansa sanoi painavan sanansa kahdessa hyvin erilaisessa äänestyksessä: lauantaina Windows95man kiri ennusteiden ohi edustamaan Suomea Euroviisuihin, sunnuntaina Alexander Stubb melko täpärästi, mutta ennustetusti Suomen seuraavaksi presidentiksi.
Resufarkkushortsinen huumorihahmo vaikutti päällepäin jonkinlaiselta tunkkaiselta Irwin Goodmanin päivitykseltä tähän maailmanaikaan. Eliitti ehti jo kauhistella, kuinka Suomi menee junttiudella taas munaamaan itsensä maailmalle. Todellisuudessa kyse on arvostetun kuvataiteilija Teemu Keisterin harkiten luomasta performanssihahmosta, joka on tehtykin vetoamaan aivan muuhun kuin eliittiin: Euroviisut on lähes ainoa kansainvälinen kisa, jossa karnevaalimeininki ei ole oheistapahtuma vaan ytimessä. Niissä kisoissa ryppyotsaisuudella ei pärjää – esimerkiksi lätkän MM-kisat ei vastaavaan pysty.
Tohtori Stubb brittijuristivaimoineen on junttiuden vastakohta, mutta tekemällä Alexanderista Alex ehdokkaasta saatiin niin kansanomainen kuin mahdollista. Vaikka vähemmistökysymykset yhdistettiin kampanjan aikana enemmän Pekka Haavistoon, niin kävi tässä niinkin, että (taannoista mainoslausetta mukaillakseni): perussuomalaiset rakastuivat suomenruotsalaiseen. Kielivähemmistötausta olikin Stubbista häivytetty taka-alalle.
Kumpikin presidenttifinalisti pyöristi lausuntojaan kampanjan aikana niin, että molempia olisi voinut luulla vaikka demariksi. Suomelle teki hyvää positiivisen kehumisen hengessä käyty kampanja, mutta ei se silti miksikään muuta sitä, että Helsingin Kulosaaressa asuva rehtorin poika Haavisto sen enempää kuin Suomen rikkaimmalla asuinalueella Espoon Westendissä asuva Stubb ovat molemmat eliitin omia poikia.
Ehdokkaat olivat keskiluokkaisessa Suomessa korostetun taustattomia: siinä missä vielä kaksi vuosikymmentä sitten Martti Ahtisaari nosti viipurilaisen syntyperänsä television viihdeohjelmassa esiin, harva edes tietää, että uuden presidentin isä, jääkiekkovaikuttaja Göran Stubb on syntynyt luovutetussa Karjalassa kaksi vuotta ennen Ahtisaarta.
Ehkä ei ole edes sattumaa, että Windowsman Keisteri asuu Espoon toisella laidalla vartin automatkan päässä Stubbista ja reitin puolivälissä populismin suureksi nostanut Timo Soini. Kaikki ovat showtaidon mestareita, kuten täytyy ollakin, jos meinaa eliitistä käsin voittaa kansan sydämet demokratiassa.
”Jos klapimotin hinta vielä toisen kerran on hukassa, kansa kyllä muistaa muistuttaa tästä.”
Kansanomaisuus ja kyky lähestyä tavan kansaa on Kekkosesta lähtien ollut edellytys suosiolle presidentin viran hoidossa, mutta instituutio ja arjen eristyneisyys Mäntyniemeen palvelusväkineen tekee presidentistä väistämättä eliitin elämää elävän eliitin jäsenen. Eikä se ole välttämättä huono asia, sillä ne ihmiset, joihin presidentin täytyy tiedoillaan ja taidoillaan eniten vaikuttaa työssään, ovat hekin eliittiä: muiden maiden valtionpäämiehet.
On siis hyvä, että Firenzen professori on siinä porukassa kotonaan kuin kala vedessä. Mutta jos klapimotin hinta vielä toisen kerran on hukassa, kansa kyllä muistaa muistuttaa tästä. Sillä vaikka emme saaneet vuonna 1918 kuningasta, haluamme edelleen, että meillä on hyvä ja oikeamielinen hallitsija, johon saamme vedota suoraan ”kansasta vieraantuneen ja korruptoituneen” eliitin ohi. Instituution osa on 2020-luvullakin kuunnella kansan ääntä herkällä korvalla ja suurella myötämielellä.
Tämä sukkulointi maalikylien kristallikruunujen ja tunturitaipaleiden bensisparlamenttien välillä on kuusi seuraavaa vuotta Alexander Stubbin uusi arki.
