Luonnon parantava voima auttoi Marko Röhriä surun keskellä: ”Noiden kokemusten ansiosta pääsin takaisin jaloilleni ja uskalsin kohdata uuden rakkauden”

Kesä 2000, Hudsoninlahti.

Oli heinäkuu, mutta arktinen merijää oli vasta sulamassa Hudsoninlahdessa. Jään alta paljastuva meri kuitenkin jo kuhisi elämää. Maitovalaat olivat vaeltaneet Pohjois-Kanadan merialueille synnyttämään ja ruokailemaan ennen kuin ne lyhyen arktisen kesän päätteeksi suuntaisivat jälleen pohjoisemmille merialueille.

Kuluneiden viikkojen ajan tuottaja-ohjaaja Marko Röhr oli seurannut maitovalaiden liikkeitä Vienanmerellä ja Pohjois-Kanadassa. Elokuvantekijällä oli tekeillä kansainvälinen dokumenttielokuva tästä valkoisesta valaasta.

Kuvausryhmään kuuluvien paikallisten oppaiden avulla maitovalaat oli helppo löytää Hudsoninlahdessa. Luontoelokuvan tuotanto ei ollut kuitenkaan mennyt niin hyvin kuin oli suunniteltu. Kuvausryhmä pääsi pienellä veneellään maitovalaiden lähelle, mutta sillä hetkellä, kun Röhr sukelsi kameran kanssa veden alle, valaat sukelsivat toiselle puolelle venettä. Ja kun hän nousi sukelluksen päätteeksi takaisin veneeseen, valaat palasivat tuttavallisesti veneenreunalle.

– Tuntui kuin ne olisivat leikitelleet kanssani. Aivan kuin ne eivät olisi halunneet tulla kuvatuksi.

Päivät kuluivat, eikä kuvausryhmä ollut saanut purkkiin materiaalia tavoitteiden mukaisesti. Luonteelleen uskollisesti Marko Röhr ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi.

– Sain idean, että mitä jos minut köytettäisiin nilkoista veneenperään ja lipuisimme vain eteenpäin. Ja kikka toimi, silloin maitovalaat näyttivät olevan ihmeissään, että mikäs tämä juttu nyt on. Ja niin ne alkoivat tehdä kanssani läheisempää tuttavuutta.

Pari metriä pinnan alla Röhr otti rauhallisia henkäyksiä sukelluslaitteen regulaattorilla ja katseli ympärilleen. Turkoosissa vedessä valkoisina hehkuvien maitovalaiden joukko kierteli hänen ympärillään. Silloin tällöin ne tulivat käymään aivan miehen nenän edessä, katselivat päätä kallistellen miestä silmiin.

– Koen, että ne ymmärsivät minua. Ja ne näyttivät tajuavan, että tällä kaverilla oli hätä.

Elämältä putosi pohja

Elokuva-alan suurena tuottajanimenä tunnettu Marko Röhr on kuvannut ja ohjannut luontoelokuvia jo 1990-luvun puolivälistä lähtien. Ne olivat antaneet hänelle irtiottoja fiktioleffatuotannoista ja mahdollisuuden sukeltaa upeissa luontokohteissa eri puolilla maailmaa. Maitovalaista kertovan dokumenttielokuvan tekemisessä oli Röhrille kyse jostain aivan muusta.

Muutamaa kuukautta aikaisemmin Marko Röhristä oli tullut kahden pienen lapsen yksinhuoltaja hänen pitkäaikaisen vaimonsa Hannelen menehdyttyä äkillisesti.

– Hetkessä elämältä putosi koko pohja. Olimme olleet yhdessä yli 16 vuotta ja tehneet myös töitä kimpassa. Olen aina ollut optimistinen ihminen, mutta Hannelen poismenon myötä tuntui aluksi, että olen 38-vuotias ja tämä elämä oli sitten tässä, Marko Röhr muistelee.

Hädän keskellä meillä on taipumus mennä sinne, missä koemme olevamme riittävän etäällä tapahtumista mutta samalla hyvissä käsissä. Marko Röhrille tämä turvapaikka löytyi mereltä, Hudsoninlahdelta. Tuottajan Espanjassa asuva sisko otti 11-vuotiaan Axelin ja 8-vuotiaan Etelin hoitoon, jotta Marko saisi ottaa hetkeksi etäisyyttä kaikkeen.

Mies ei puhunut tapahtumista kuvausryhmän muiden jäsenten kanssa. Hän vain keskittyi mereen, sukeltamiseen, olemaan hetkessä läsnä. Ja kun viikkojen sukeltamisen jälkeen hän sai lopulta yhteyden maitovalaisiin, kun ne katselivat häntä silmästä silmiin, jotain tapahtui.

– En halua turhaan inhimillistää luontoa, mutta kokemus maitovalaiden kanssa oli mieletön. Ne näyttivät olevan minusta aidosti kiinnostuneita, tulivat lähelle ja katselivat. Koen edelleen, että harvoin koen ihmisten olevan niin kiinnostunut minusta kuin ne olivat.

Oivallus pinnan alla

Marko Röhrin suhde luontoon on ollut lapsuudesta asti tiivis. Mies varttui Helsingin Ruskeasuolla, joka muistutti hänen lapsuudessaan vehreää kylää. Kulttuuria harrastava perhe vietti lomat ja viikonloput Tuusulassa ja Suvisaaristossa, ja Markon ollessa 9-vuotias hänen vanhempansa hankkivat kesäpaikan Puula-järven rannalta Etelä-Savosta. Samana kesänä Röhr aloitti sukellusharrastuksen, mistä alkoi elämänmittainen rakkaus vedenalaiseen luontoon.

– Sukeltaessa minusta tulee toisenlainen ihminen, maltillisempi enkä sinkoile joka suuntaan kuin sähköjänis. Siinä kun ei voi miettiä sen enempää tulevia vaan pitää keskittyä olemaan läsnä siinä hetkessä.

Sukeltaminen on ollut läsnä koko Marko Röhrin elämän eri vaiheiden läpi. Mutta vedenalaisen luonnon voiman tuottaja tajusi vasta silloin, kun hänen elämältään putosi pohja.

Matka Hudsoninlahdelle tapahtui yli 20 vuotta sitten, mutta asiasta puhuminen saa tuottajan silmät kirkastumaan.

– Nämä muistot ovat edelleen läsnä, ne kertovat minulle siitä luonnon parantavasta voimasta, jonka voimme kokea ennen kaikkea hädän keskellä. Olen varma siitä, että noiden kokemusten ansiosta toipumiseni surusta oli paljon nopeampaa. Noiden kokemuksien kautta pääsin takaisin jaloilleni ja uskalsin myös kohdata uuden rakkauden.

– Elämän kokemukset auttavat pistämään asioita tärkeysjärjestykseen. Ja sen mukaan meidän pitäisi täällä toimia, Marko Röhr sanoo.

Jokainen luontoelokuva on kasvattanut ihmisenä

Joulukuussa 60-vuotissyntymäpäiviään juhlineen Marko Röhrin tahti ei silti näytä hiipuneen. Hänen yrityksillään MRP:llä ja ReelMedialla on monenlaisia virityksiä työn alla draamasarjojen ja elokuvien parissa, kuten Markku Pölösen ohjaama Hamsterit, joka ilmestyy elokuvateattereihin ensi vuonna. Uusia luontoelokuvia Röhrillä ei ole tällä hetkellä suunnitteilla.

– Aika näyttää, hän tuumaa ja lisää heti perään, että vaikka hän ei enää tekisi yhtään luonnosta kertovaa elokuvaa, on jokaisen niistä tekeminen tavalla tai toisella kasvattanut häntä ihmisenä.

– Suomessa on 188 000 järveä, mutta pystyimme kuvaamaan Järven tarinaa vain 20 järvessä, jotka olivat riittävän kirkkaita. Samoin vanhat metsät ovat kadonneet hälyttävää vauhtia. Toisaalta Itämeri osoittaa sen, että asiat voi muuttua parempaan suuntaan, jos päätämme toimia yhdessä.

Tuottaja näyttääkin kohdistaneen voimavarojaan uudenlaisien luontoprojektien pariin. Viime vuoden lopulla Marko Röhr käynnisti yhdessä Päijänteen Luonnonperintösäätiö PLUPS:n kanssa pitkäkestoisen kampanjan, jonka tarkoitus on suojella Puulaveden erämaa-alueet – juuri ne vesistöt, joissa Röhr aloitti sukellusharrastuksensa 9-vuotiaana. Tuottaja tekee myös läheistä yhteistyötä enkelisijoittaja Markku Kaloniemen kanssa uusien luonnonsuojelualueiden perustamisen suhteen.

– Elämän kokemukset auttavat pistämään asioita tärkeysjärjestykseen. Ja sen mukaan meidän pitäisi täällä toimia.

Osaaminen tunnistettiin elokuva-alalla nopeasti

Tuottaja-ohjaaja Marko Röhrin ura elokuva-alalla alkoi jo 1980-luvulla. Röhr oli suhtautunut elokuviin ja teatteriin intohimoisesti nuoresta pitäen ja oli jo teininä harrastanut teatteria ja ollut Järvenpään elokuvakerhossa.

Vuosien varrella hän näytteli mainoksissa ja teki pieniä rooleja teatterissa ja elokuvissa. Siitä huolimatta Röhr tiesi jo varhain haluavansa tuottajaksi. Hän kuitenkin raivasi tiensä elokuva-alalle tuolloin epätavanomaista reittiä: Helsingin kauppakorkeakoulun kautta.

– Vielä 1980-luvulla Suomessa elokuva-alalle valmistuttiin vain taideteollisista korkeakouluista. Tuolloin leffa-alan rahoituspuoli oli vielä lapsenkengissä, eikä kaupallista osaamista juuri ollut - toisin kuin nykyään, Marko Röhr, nykyään elokuva-alan konkari kertoo.

Marko Röhr voidaan nähdä kuuluvan 1980-luvun alalle astuneiden tuottajien kuten Rimbo Salomaan ja Jukka Helteen ohella sukupolveen, jotka toivat kaupallista osaamista elokuvateollisuuteen ja omalta osaltaan kehittivät alaa sellaiseksi kuin se nykyään tunnetaan.

Röhrin osaaminen tunnistettiin alalla nopeasti, ja 1980-luvun loppupuolella, ollessaan vasta alle kolmekymppinen, hän jo tuotti suurelokuvia kuten Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989), jota voidaan pitää Röhrin läpimurtoteoksena. 1990-luvulla Röhr tuotti monipuolisesti menestyselokuvia Vääpeli Körmysta Rölliin sekä parhaan elokuvan Jussi-palkinnon saaneeseen Rukajärven tiehen (1999).

Röhrin kertomat tarinat kulkevat kuin Suomen elokuva-alan lähihistoria, johon mahtuu useita aikakausia ja rakennemuutoksia. Hänen kertomuksissaan vilahtelevat elokuva-alan vanhan ajan suurohjaajat kuten Edwin Laine, Pekka Parikka, Rauni Mollberg ja Mikko Niskanen, joiden kanssa hän teki töitä uransa alkuvaiheessa.

– Opin näiltä varsin persoonallisilta kavereilta elokuvantekemisestä paljon, ja kyllä näistä herroista riittäisi aikamoista tarinaa, mutta jätetään ne vaikka muistelmiin, Röhr naurahtaa.

Pohjanmaa – elokuvan käsikirjoittaneen Antti Tuurin kanssa hän tekee edelleen läheistä yhteistyötä.

– Antti on itse asiassa pitkäaikaisin työkaverini, arvostan häntä suuresti.

Levoton sielu, joka tylsistyy helposti

Röhr kokee kiitollisuutta myös siitä, että hän ehti tutustua läheisesti Mikko Niskasen kaltaiseen omatyyliseen elokuvantekijään ja sai tuottaa tämän viimeisen elokuvan Nuoruuteni savotat (1988).

– Samaan aikaan on hienoa ajatella, että olen päässyt näkemään läheisesti sen, miten Suomen elokuva-ala mullistui ja uusi sukupolvi Aki ja Mika Kaurismäen kaltaisten tekijöiden myötä alkoi.

Sittemmin ala on mennyt kovaa vauhtia eteenpäin ja kansainvälistynyt.

– Kehitys on ollut hurjaa, ja Suomen elokuva-ala ja sarjatuotannot ovat nykyään kovaa tasoa. Meillä on paljon loistavia ja näkemyksellisiä tekijöitä, voidaan puhua jonkinlaisesta leffojen ja sarjojen renessanssiajasta. Alan osaaminen on alettua myös huomioida ulkomailla, ja on hienoa olla osa tätäkin vaihetta, tuottaja pohtii.

Viime vuosien aikana Röhr tuottajantyöt ovatkin heijastelleet kotimaisen alan kansainvälistymistä. Mies on ollut tuottamassa kansainvälisiä menestyssarjoja kuten Yle Areenassa nähtävät Rauhantekijä sekä Paratiisi.

Marko Röhrin filmografia on tätä nykyä hengästyttävän pitkä ja pitää sisällään lukuisia palkittuja teoksia, jotka ovat saavuttaneet myös suuren yleisösuosion.

– Olen melko levoton sielu ja tylsistyn helposti. Minulle tuntuu luonnolliselta se, että minulla on työn alla samanaikaisesti useampi iso tuotanto. Siitäkään huolimatta minusta ei ole tuntunut, että työ hallitsisi koko elämääni. Tässä luonto on aina auttanut minua, se on toiminut elämää tasapainottavana tekijänä, tuottaja kertoo.

– Kehitys on ollut hurjaa, ja Suomen elokuva-ala ja sarjatuotannot ovat nykyään kovaa tasoa, Marko Röhr sanoo.

Pandemia aiheutti taloudellisia tappioita

Kaapelitehdas, Helsinki, 2022.

On helmikuinen iltapäivä, ja laskevan auringon värikylläiset säteet lankeavat työhuoneen lattialle. Ikkunalauta ja hyllyt ovat kirjoja väärällään. Seinällä on elokuvajulisteita, Talvisota ja Pohjanmaa, sekä tunnustuksia ja stipendejä. Muutama pystikin löytyy hyllyltä. Sillä niitä on tullut 2000-luvun aikana tasaisesti lisää. Työhuone ei näytä kuuluvan sellaiselle levottomalle sähköjänikselle, jonka elämä pyörii jatkuvan suorittamisen ja excel-taulukoiden ympärillä.

Fläppitaulun sijaan Marko Röhrin työhuone on täynnä vuosien varrelta kertyneitä muistoesineitä, jotka on aseteltu huolellisesti omille paikoilleen. Aivan kuin tarkkaan harkitut päätökset.

Marko Röhr lähettää päivän viimeiset sähköpostit ennen kuin sulkee läppärinsä. Sitten nojatuoliin istahtaa päivittyneen näköinen mies, joka on juuri palannut Espanjasta, missä hän on ollut lomailemassa vaimonsa Sadun ja heidän tyttäriensä Linnéan ja Marielin kanssa. Tai no ei tuottaja Espanjassa täysin lomalla ollut. Hän kertoo vierailleensa Paratiisi-sarjan toisen kauden kuvauksissa.

– Ja tietenkin on kaikenlaista muuta sälää, joka kuuluu tuottajan arkeen.

Koronapandemia on koetellut kulttuurialaa kovalla kädellä. Myös Röhrin yhdessä Ilkka Matilan ja Lasse Laaksosen kanssa omistama MRP Matila Röhr Productions Oy on saanut osana.

Yrityksen suursatsaus, Hanna Kaupin ja Marko Röhrin tuottama, Röhrin ohjaama ja Antti Tuurin käsikirjoittama Tunturin tarina – luontoelokuva ilmestyi lopulta elokuvateattereihin joulukuun alussa – viikkoa ennen kuin uudet koronarajoitukset sulkivat jälleen kerran niiden ovet.

Tunturin tarina on Röhrin luontotrilogian päätösosa. Sen aiemmat elokuvat, Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016), saavuttivat valtavan suosion elokuvateattereissa, minkä lisäksi leffat on myyty kymmeniin maihin. Tunturin tarinan tekemiseen meni aikaa yhteensä yli kolme vuotta.

– Taiteellisesti olen ylpeä lopputuloksesta mutta taloudellisesti tulee nyt koronan takia takkiin aika pahasti. Turha sitä on kuitenkaan sen enempää surra, koska emme voi enää asialle mitään. On mentävä eteenpäin, tuottaja toteaa.