Image

Marko Annala: "Mie oon kertonut masennustarinoistani, niin on vähän myös velvollisuus avautua"

Marko Annala: "Mie oon kertonut masennustarinoistani, niin on vähän myös velvollisuus avautua"

Tuskan veteraani
Teksti Oskari Onninen
Kuvat Jussi Särkilahti
Mainos

Mokoman Marko Annala julkaisi keväällä esikoisromaaninsa. Mokoman edellisen levyn tavoin se käsittelee Annalan masennusta. Se on tehnyt hänestä terapeutin tahtomattaan. Lisäksi Annala antaa festivaalitärpin kesän Flow’hun.

Tuska-festivaali järjestetään tänä kesänä kahdettakymmenettä kertaa. Olet soittanut siellä seitsemästi vuoden 2003 jälkeen. Mikä sen merkitys on ollut suomalaiselle musiikille?

Tuska oli pitkään kansainvälisesti ainoa varteenotettava tapahtuma päästä esille. Ehkä Finnish Metal Expon kanssa, joka oli Kaapelilla. Ite eniten tykkään siitä, kuinka Tuska on hälventänyt ennakkoluuloista kuvaa, joka joillain ihmisillä on metalliväestä. Se on ollut täysin järjestyshäiriötön ja yhteisvastuultaankin hyvän omantunnon omaava tapahtuma.

Suomen suuri metallibuumi tuntui olevan kymmenen vuotta sitten. Silti jokainen Mokoman uusi levy on myynyt kultaa vuoden 2006 jälkeen. Miksi näin?

Se mainstream-piikki oli ehkä väylä tulla esille, mutta me ei olla tiputtu sieltä. Suomalaiset on aika lojaaleja. Jos ne löytää jonkin bändin, niin ei ne sitä helposti hylkää. Pitäis oikeasti sössiä se, tehdä tosi huonoa kamaa, että sieltä tultaisiin alas samaa vauhtia.

Millaisia nämä hullut vuodet olivat? Paitsi, että Matti Vanhanen näytti pirunsarvia Lordin kanssa.

Se oli viimeinen kerta, kun levy-yhtiöt harrasti vielä sitä vanhahtavaa kulttuuria, että yrittivät kopioida jonkin jutun. Muistatko bändejä, kuten Rautakello, joka matki Niskalaukausta.

Kyllähän nytkin kaikki Jenni Vartiaisesta lähtien matkivat Sannia. Suomirockista on vain tullut poppia.

Nyt haetaan pikavoittoja, mitä metallissa ja rockissa ei olla koskaan arvostettu. Tehdään jotain Pokémon-biisejä, joille yritetään saada mahdollisimman paljon Spotify-soittoja. Jauhetaan sitä, että hevi on kuollut tai että albumi on kuollut. Tulkaa kattomaan, kun tehdään kiertue ja kaikki keikat on loppuunmyytyjä. Ei ne tuu havaitsemaan sitä, että tässäkin voisi olla joku arvo. Se arvo on ne klikkaukset. Miuta lohduttaa, etten enää tarvii sitä. Miun ei tarvii myydä mitään tai soitella Imageen, että tehkää juttu. Nyt hevitapahtumia on taas vähemmän, niin Tuskan painoarvo kasvaa, kun tällaisella musiikilla ei pääse jonnekin Provinssin päälavalle. Mie veikkaan, että monia pidempään tehneitä se vähän harmittaa.

Onko siis olemassa näin selvä vastakkainasettelu rockin ja popin välillä?

Populaarikulttuuriin kuuluu, että jos toi juttu ei onnistu, niin kokeillaan tota toista. Viimeisimpänä esimerkkinä vaikka mielestäni hieno laulaja Pete Parkkonen. Hän kokeilee nyt tollaista lähestymistapaa, kun rock-lähestymistapa ei toiminut. Rock-kulttuurissa tehdään naurettavasti ja sisäsiittoisesti juttu sillä tavalla kuin on tehty – siksi varmaan ajatellaan, että lähtökohdat ovat hienommat. Ne uudistumisen tavat pitää löytää ihan eri paikoista. Rock-musassa voi vähän vaihtaa kitaravahvistinta ja pinchata enemmän soittaessaan.

Mokoma on toiminut yli 20 vuotta sekin. Miten te ette ole muuttuneet itsenne jukeboksiksi?

Meidän kohdalla suurin onni on, että multa puuttuu nostalgianappula kokonaan. Mie kuuntelen koko ajan uutta musaa enkä pysähdy kattelemaan taaksepäin. Eikä miuta kiinnosta, mikä on ollut minkäkin levyn menestyksen taustalla.

Kuitenkin suomalaisen metallibuumin menestyneimmät yhtyeet, Mokoma, Trio Niskalaukaus ja Kotiteollisuus esimerkiksi, ovat sävellyksiltään aika poppia?

Mä oon aina säveltänyt poppibiisejä. Jätkät on tuskailleet sen kanssa, miten vaikea niitä on sovittaa heidän mieltymyksensä mukaisesti. Meidän musa on helppoa, kun sille antaa mahdollisuuden. Sen takia varmaan meitä osa hevareista vihaa, koska me ei edusteta oikeaa heviä.

Millaisen tradition osaksi Mokoma mielestäsi asettuu?

Ajattele Mana manaa. Miten pop-muotoisia lauluja ne on, mitkä Otra [Romppanen] on maalannut sadalla kitararaidalla todella raskaiksi ja joillekin tosi vaikeiksi kuunnella. Hyvin samanmuotoista kuin meidän toiminta. Samoin me edustetaan Timo Rautiaisen ja Hynysen ja Viikatteen Kallen kanssa hyvin perinteistä sanoittajakatrasta, joka tulee sieltä Tuomari Nurmiosta ja muista. Oudoin jättimenestyjä suomalaisista metalliyhtyeistä on Stam1na. Sen pitäisi olla kuulijoiden korvassa muusikoiden musaa muusikoille, mutta silti se on tavallisen talliaisen kuunneltavaa. Kaikki nuo edellä mainitut bändit voisivat tehdä akkarikeikkaa, mutta Stam1nan musa ei taipuisi akustisesti.

Sinulta julkaistiin keväällä esikoisromaani Värityskirja, joka oli huimimmillaan Suomen myydyimpien kaunokirjojen listan kakkosena. Se on omien sanojesi mukaan ”muistista piittaamaton omaelämäkerta”. Oliko autofiktion kirjoittaminen hankalaa?

Mie pidin huolen koko ajan, että en pyrkisi antamaan itsestäni tietynlaista kuvaa. Tai väkisin se antaa, mutta en valinnut niitä ylväitä ja hyviä hetkiä. Se kertojaminä on välillä sietämätön, kuten se on ollutkin. Nuoruuden jutut käyn siinä läpi niin kuin nuorena miehenä olin. Eniten mie suojelin muita kuin itteeni. Eksää ja lapsia. Mie en osaa oikein hävetä mitään. Se ei oo luonteenomaista.

Suomalaisessa rockissa kirjan kirjoittaminen on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Onko tämä jonkinlainen riitti, jolla asettua osaksi rockmiesten kaanonia?

Haluan ajatella itseni kulttuurieliönä. En osaa maalata, niin en voi laittaa taidenäyttelyä pystyyn, mutta haluan tehdä kaikkea sitä kulttuuria, mitä osaan. Mutta tekijä mitataan vasta, kun toistetaan se, mitä tehdään. Kuka tahansa saa tehtyä yhden levyn omasta elämästään. Kirjojen osalta koen samalla tavalla. Tekijän kirjalliset taidot puntaroidaan vasta tokalla kirjalla. Jos se on hyvä, voi alkaa kutsua itseään kirjailijaksi. Ihan yhtä vaikeaa on tehdä hyvä levy kuin hyvä kirja kuin paska levy ja paska kirja.

Kirja käsittelee masennusta. Samoin Mokoman edellinen levy. Onko tällaisen tabun sorkkiminen ollut helppoa?

Miun on helppo puhua siitä, mutta suurimman osan ihmisiä ei ole. Se on yhä asia, jota hävetään, joka hämmentää ja on jokin sairaus. Mie ajattelen, että se on ominaisuus, kun oon niin kauan sairastanut, että en halua tervehtymisen pakon sanella mun tekemisiä. Mie oon kertonut masennustarinoistani, niin on vähän myös velvollisuus avautua. Ollaan käyty pitkiäkin keskusteluja monien fanien kanssa. Keikkojen jälkeen ihmiset jonottaa paitatiskille nätisti, sanoo jotain, otetaan kuva. Mutta siellä on laitamilla ihmisiä, joista näkee, että pitäisi kahden kesken jäädä. Ne yleensä avautuvat sitten omasta masennuksestaan.

Tuntuuko terapeutilta?

Levyn jälkeen jätkät ihmetteli, kun tuun bäkkärille helvetin huonolla tuulella. Ne oli välillä niin raskaita ne joittenkin aiheet. Kun joku kertoo, että kuule Marko mie kuuntelin siun musaa paljon silloin, kun miun tytär kuoli. Miten siinä sitten olisi. Kun keskustelu loppuu, hän lähtee pois, mutta en mie saa sitä karistettua mielestä tosta vaan. Mie kävin yhdellä terapiareissulla juttelemassa tästä. Se terapeutti oli ihan kauhuissaan. Sen jälkeen mie en mennyt keikan jälkeen ihmisten luokse, jos miulla oli sellainen olo. Oon naureskellut Olli Hermanille, joka on mun naapuri, että oisko se helpompaa, jos ihmiset haluais munaa. Mut kun ne haluaa sielun.

Sanoit kuuntelevasi paljon uutta musiikkia. Mikä tuore levy on rikollisen aliarvostettu?

Death Gripsin Bottomless Pit. Se on kiinnostavaa, uutta, elektroa, elektropunkia, ihan sama nämä termit. Siitä puuttuu nykyhiphopin ärsyttävä, sellainen tietty rento sävy. Siinä on voimakas ote siinä puhelaulussa, vaikka se on aika instrumentaalista.

Death Grips esiintyy Flow’ssa elokuussa. Aiotko mennä katsomaan?

Olen hankkinut sen vapaapäiväksi. Eli kyllä.  ■

Julkaistu: 6.7.2017