Joulukuussa 1955 tapahtunut 20-vuotiaan kemiläisen kauppakoululaisen murha luetaan Suomen mystisiin selvittämättömiin henkirikoksiin. Henkirikoksen sijoittuminen Kyllikki Saaren murhan (1953) ja Bodomin kolmoismurhan (1960) väliin liittää sen ajallisesti näihin suurta huomiota herättäneisiin veritekoihin.

Jostain syystä kemiläisen kuolema ei herättänyt yhtä suurta huomiota. Tämä voi johtua siitä, että erään tutkintalinjan mukaan järjetön veriteko oli kosto murhatun Elli Immon isävainajalle tämän poliisitaustan vuoksi.

Rikoksen jääminen vähälle huomiolle merkitsee automaattisesti sitä, että myös yleisövihjeitä tulee normaalia vähemmän. Siitä huolimatta paikallinen poliisi ja myöhemmin keskusrikospoliisi aloittivat tutkinnan ripeästi. Jo muutamassa päivässä veriteosta oli kuulusteltu 60 ihmistä.

Murha tapahtui joulukuisena iltana noin klo 21.45. Elli Immo oli ollut kaupungilla kävelemässä ystävättärensä kanssa ja palaamassa kotiinsa, kun joku hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin.

Tämä tapahtui vain 200 metrin päässä paikasta, jossa ystävättäret olivat eronneet toisistaan, 30 metrin päässä Ellin kotitalosta. Nykyisen Nelostien tuntumassa sijaitseva paikka oli syrjäinen ja tapahtumahetkellä hyvin luminen.

Poliisin mukaan uhria ei ryöstetty eikä hänelle tehty seksuaalista väkivaltaa. Outoa on sekin, että surmatun ruumis löytyi vasta seuraavana päivänä klo 12.50.

Elli oli surmattu useilla kaulan tienoille kohdistuneilla puukoniskuilla. Surma-aseena oli käytetty Mora-puukkoa. Julkisuudessa ei kerrottu, löydettiinkö ase.

Ellin edesmennyt isä oli entinen poliisi. Hänet oli tunnettu tiukoista otteistaan. Häntä pidettiin peräänantamattomana lainvartijana. Erityisesti hän oli valvonut länsirajaa varjellen sitä luvattomilta ylityksiltä ja muilta rajarikoksilta sekä tutkinut salakuljetuksia.

Elli ei tiettävästi seurustellut. Erään lähteen mukaan hän oli kuitenkin tehnyt Kemistä useita matkoja ”varsinaiseen” Lappiin.

Erikoista oli tapahtumien kulussa sekin, että vuonna 1972 kaksi Kemin poliisilaitoksen alkuperäisestä kolmesta virkamiehestä halusi uudet poliisitutkimukset, koska heidän mukaansa esitutkinta oli suoritettu hutiloiden ja rikokseen sekaantuneita henkilöitä oli suojeltu.

Väite jäi kuitenkin väitteeksi. Poliisit Juho Tepponen ja Pekka Vitikka sekä vanginvartija Tauno Moilanen eivät koskaan tehneet virallista selvityspyyntöä tutkimuksista. Pelkäsivätkö he jotakin?

Moilanen ja Tepponen kertoivat tämän jutun kirjoittajalle, että murhatutkimuksia johtanut komisario oli heidän mielestään suhtautunut kumman vähättelevästi koko tutkintaan.

Rikospaikalta oli löydetty puukon tuppi ja suurikokoiset miehen hiihtokengän jäljet. Suoranaisia laiminlyöntejäkin oli osoittaa: jäljet oli mitattu risulla eikä mittanauhalla.

Monissa henkirikostutkimuksissa joudutaan tarkistamaan sivuhaaroja, jotka sitovat poliiseja ja voivat viedä tutkimukset harhaan. Niin myös Elli Immon jutussa. Harhatutkimukset sitovat henkilökuntaa joskus jopa kohtalokkaalla tavalla.

Kemissä oli kyse oudosti käyttäytyneestä noin 65-vuotiaasta ruskeaturkkisesta naisesta.

Noin tunnin kuluttua Ellin ruumiin löytymisestä nainen ilmestyi Kemin kauppakouluun. Hän osasi suunnistaa saman tien Ellin luokkahuoneeseen.

Siellä hän puheli oppilaille ivallisesti ja oli laskevinaan heidän määränsä.

”Kaikki eivät ole tulleet”, nainen sanoi hämmästyneille nuorille. Sitten hän hävisi nopeasti paikalta ennen opettajan tuloa.

Poliisi joutui pitkään jäljitystyöhön ennen kuin sai selville oudosti käyttäytyneen ruskeaturkkinen henkilöllisyyden.

Vihdoin nainen löytyi. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Elli Immon murhan kanssa. Outo nainen oli joutunut harhaan etsiessään tiettyä osoitetta.

Silloin tuo omituinen ihminen päätti leikkiä kauppakoululaisten kanssa vakavalla asialla.

Kemin poliisilaitoksen ”paljastajat” nimesivät minulle poliisin, joka muka oli sekaantunut tavalla tai toisella Elli Immon murhaan.

Sain sen käsityksen, että hän tiesi asiasta enemmän kuin oli kertonut esimiehilleen.

Suojeliko hän jotakin? Tai suojeltiinko häntä?

Tämä henkilö ei hämmästynyt lainkaan, kun työtoverini kanssa kolkutimme hänen oveaan marraskuussa 1972.

Kerrottuamme käynnin tarkoituksen  käytiin seuraava lyhyt vuoropuhelu:

– Teitäkin epäiltiin jollain tavalla osallisuudesta Elli Immon murhaan. Oliko se painostusta?

– Ei ollut. En ottanut tosissaan koko asiaa. Tappo oli mielisairaan puuhia, poliisi sanoi.

Paljastus herätti toki huomiota, ja se johti tarkistuksiin, jotka eivät silti tuoneet lisävalaistusta itse murhaan.

Kemin murhasta on kulunut jo lähes 58 vuotta. Elli Immon murhaaja voi ainakin teoriassa elää keskuudessamme.

Rikosoikeudellisesti murha ei vanhene koskaan, vaan sitä voidaan yrittää selvittää vieläkin.

*****

Kauppakoululaisen murha

teksti Hannes Markkula,

kuvitus Hans Eiskonen