Suomessa on jo useita selvittämättömiä henkirikoksia, joiden tutkimusten yhteydessä poliisi on löytänyt tekijän ”geneettisen sormenjäljen” DNA:n. Kunhan vain joku näistä verityöntekijöistä jättää uudelleen jäljen itsestään, hän jää kiinni.

Kankaanpään keskustassa vuonna 1972 raiskatun ja surmatun Helena Jämiäluoman, 17, veriteko ei kuulu suoranaisesti näihin ”jonain päivänä varmasti selviäviin murhiin”, mutta lähellä on.

Murhaaja ei jättänyt DNA:taan, mutta kuitenkin merkittäviä jälkiä itsestään. Sellaisia voisivat olla vaikkapa verijäljet, joita poliisin kehittynyt tekniikka pystyy nykyään hyödyntämään aivan eri tavalla kuin ennen.

Niinpä rikostutkijat ovat yhä optimistisia siitä, että Helenan surma voi aika pian selvitä, vaikka rikos tehtiin yli 40 vuotta sitten.

Kauppakoululainen Helena oli kotoisin muualta, mutta vietti aikaansa Kankaanpäässä, pikkukaupungissa, jossa myös hänen opinahjonsa sijaitsi. Kohta alkaisi koulun toinen vuosikurssi.

Kesällä 1972 Helena oli majoittunut samaan kämppään ystävättärensä kanssa. Lisäksi hän työskenteli läheisellä grillikioskilla, varsin liki tulevaa murhapaikkaansa, isoa puistomaista kenttää.

Elokuun 17. päivä muodostui Helenalle kohtalokkaaksi. Hänellä oli ollut vapaapäivä kioskilta, ja päivä oli toimintaa täynnä. Niihin aikoihin nuoret puhuivat ”pikkulauantaista”, sillä keskiviikkoisin järjestettiin paljon tansseja ja juhlittiin muutenkin.

Kankaanpäässä moni asia sovittiin kioskin tuntumassa, missä nuoretkin mielellään tapasivat toisiaan.

Poliisi saikin myöhemmin selville, että Helena oli poikennut työpaikallaan surmailtana kello 23. Silloin hän kertoi, ettei ollut vielä täysin ratkaissut, kuinka jatkaisi juhlintaa myöhemmin.

Eräs pariskunta väittää nähneensä hänen kulkeneen levottomana edestakaisin Kuninkaanlähteen katua kello 1:20.

Joku toinen kertoi poliisille, että hän oli kuullut huutoja ja riitelyä samasta suunnasta kymmenen minuuttia myöhemmin.

Poliisin papereiden mukaan epäiltiin, että kohtalokas surma tehtiin kello 2 aamuyöllä.

Surmatun, raiskatun ja alastoman Helena Jämiäluoman löysi läheisessä omakotitalossa asunut eläkeläinen Aarne Asell yhdessä koiransa Killin kanssa aamulla kello 6, kun parivaljakko oli normaalilla aamulenkillä.

Asell ilmoitti pelottavasta löydöstään suoraan tuntemalleen konstaapelille, sillä Kankaanpäässä ei tuolloin enää ollut poliisipäivystystä.

Myöhemmin tutkinta siirtyi keskusrikospoliisin Turun lääninosastolle, jonka tulo murhapaikalle jostain syystä kesti ja kesti. Paikalle saapui tutkijoiden lisäksi poliisin siirrettävä kenttälaboratorio eli tekniikka näytteiden ottoa varten.

Heti kävi selville, että raiskauksen uhrin vaatteita oli heitelty ympäri lähimetsikköä. Nuori neitonen oli surmattu raa´asti jollain tylpällä esineellä, päähän kohdistuneilla iskuilla. Poliisi on tähän asti ollut vaiti teon tarkoista yksityiskohdista, sillä niistä tietävät vain murhaaja ja poliisi.

Pienellä paikkakunnalla levisi nopeasti tieto tapahtuneesta verityöstä. Niinpä kioskin kentälle tuli torstaipäivän kuluessa valtavasti uteliasta väkeä. Paikallispoliisi oli kuitenkin valppaana, eikä yleisöä päästetty syyllistymään samanlaiseen jälkien sotkemiseen kuin esimerksi Bodominjärven kolmoismurhassa Espoossa 1960.

Poliisi veti paksun köyden jonkin matkan päähän lakanalla peitetystä ruumiista. Siihen saakka yleisö päästettiin.

Suomalaiseen rikoshistoriaan jäi tästä tilanteesta legendaarinen ja samalla irvokas valokuva: lapset ja aikuiset tungeksimassa poliisin lippusiiman takana. Etualalla murhattu nuori nainen peitettynä.

Kun murha tapahtui noin kello 2, vasta iltapäivällä rikospaikkatutkijat siirsivät ruumiin pois Kankaanpään keskustasta.

Poliisi sai pienen hidastelun jälkeen kohtalaisen paljon vihjeitä. Ne lisääntyivät, kun Kankaanpään kaupunginvaltuusto lupasi ratkaisevista vihjeistä 3 000 markan palkkion (nykyrahassa noin 500 euroa) silloista rahaa. Sitä ei koskaan maksettu.

Aluksi jahdattiin verisiä seteleitä paikkakunnalla levittänyttä miestä. Hänet löydettiinkin, mutta mies ei ollut etsitty surmaaja.

Tämän jälkeen keskityttiin lähellä surmapaikkaa liikkuneeseen punaiseen venäläisvalmisteiseen Mosseen. Kun auto vihdoin löytyi, siitäkään ei ollut hyötyä rikoksen selvittämiseen.

Julkisuudessa alettiin puhua siitä, tunsiko Helena surmaajansa. Häntä pidettiin voimakkaana tyttönä. Lisäksi hän oli suhteellisen pitkä, 178 senttiä, joten kuka tahansa ei olisi pystynyt toteuttamaan raiskausta.

Poliisin etsimiä nuoria miehiä ei kuitenkaan löytynyt.

Tilannetta vaikeutti sekin, ettei seudulla ollut tapahtunut muita ahdisteluja tai outoja itsemurhia, jotka olisivat kytkeytyneet veritekoon.

Huhuiltiin myös, että joku ihailija olisi voinut seurata Helenaa tämän työpaikkakunnalle ja torjumisen jälkeen tehdä epätoivoisen tekonsa. Tämäkään tutkintalinja ei johtanut tulokseen.

Vaikka rikoksesta on kulunut jo  41 vuotta, ihmetyttää, että poliisi silloin tällöin tulee ”ulos” ja korostaa, kuinka tekniikka on kehittynyt ja surmatutkimuksissa on edistytty.

Onko heillä joku epäilty, jonka ympärille kerätään todistusaineistoa?

Murha ei rikoksena vanhene koskaan, joten veriteko voisi vielä selvitä.

*****

Raiskaus ja surma keskellä pikkukaupunkia

Teksti Hannes Markkula,

Kuvitus Hans Eiskonen