Markku Pölönen oli 1990-luvun elokuvan suuri nimi, joka oppi, miltä epäonnistuminen tuntuu – ”Ihmiset väistelee katsetta näytöksen jälkeen”

Joskus vuoden 1994 keväällä Helsingin Kalliossa ajateltiin, että nyt ei toimi. Markku Pölösen tulevan elokuvan näyttelijät seisoivat vasten kivikaupungin kiviseinää, puettuina roolivaatteisiinsa. Lama-Suomen arjessa puvustamossa vaatetta lihansa ylle saaneet Pölösen tulevan elokuvan hahmot näyttivät epäuskottavilta.

– Kaikki oli sitä mieltä, ettei tällaisia voi olla, Pölönen muistelee.

Ja kuitenkin juuri noista erikoisista hahmoista ja Pölösen elokuvasta tuli seuraavan vuoden suurimpia menestystarinoita.

– Sitten kun alettiin kuvaamaan, niin siellähän painoi joka päivä ohi paljon hurjempia hahmoja, ihan oikeita asukkaita. Siellä asui ihmisiä, joiden persoona oli rakentunut täysin riippumatta siitä, mitä ajassa milloinkin liikkui tai mikä oli muotia.

Kivenpyörittäjän kylää kuvattiin Pohjois-Karjalan Juuassa, kesällä 1994. Seuraavana vuonna se tuli elokuviin, ja siitä tuli tavattoman suosittu. Sen näki melkein 300 000 suomalaista, ja se oli vuoden katsotuin elokuva.

Suosio sementoi Pölösen aseman yhtenä 1990-luvun tärkeimmistä kotimaisista ohjaajista. Jos ei tärkeimpänä. Tuossa vaiheessa vuonna 1957 syntynyt Pölönen kolisteli jo varhaisen keski-iän kynnystä.

Ensimenestys tuli vuoden 1993 Onnen maa -tangoelokuvasta, sitä ennen elämä mahtui ”kahteen matkalaukkuun”.

– Niin se mahtuu taas nykyäänkin.

Synnyinseuduilleen Pohjois-Karjalaan Pölönen palasi jo parikymmentä vuotta sitten. Nyt hän asuu Joensuun keskustassa, muutaman sadan metrin päässä Kotileipurin herkkupajasta, jonka takkatulitallennetta toistavan laajakuvatelevision ehdimme hämmästellä heti pöytään istuttuamme.

Hirsipirtin lämmössä voi palata hetkeksi 30 vuoden taakse Suomeen, jota ei enää ole. Siinä Suomessa vetosi aiempi Suomi, jota ei enää ollut.

Kivenpyörittäjän kylän nouseminen vuoden katsotuimmaksi elokuvaksi oli 1990-luvun puolivälin Suomessa suoritus, jonka merkitystä on vaikea hahmottaa. Osin siksi, että suomalaisen elokuvan nousu alkoi siitä. Edellinen vuosi 1994 oli ollut suomalaisen elokuvan musta vuosi, kaikkien aikojen aallonpohja.

Katsotuin kotimainen oli Pekko ja poika -leffa, jonka näki noin 60 000 ihmistä. Kakkosena seurasi uunoton Uuno Turhapuron veli -tuherrus, jonka katsoi noin 20 000 suomalaista. Kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa ei ollut yhtään kotimaista elokuvaa.