Markku Aro, 75, ei lähde Dannyn tapaan esiintymään istuen ja taustanauhoilla: ”Jokin itsekunnioitus pitäisi säilyttää!”
Elämäni biisi on palauttanut Markku Aron, 75, valokeilaan. Vuodet ovat olleet välillä vaikeita, mutta taas mennään täysillä. Yleisölle on annettava kaikkensa, mutta tärkeää on myös osata lopettaa ajoissa. Kaikki eivät sitä osaa, hän huomauttaa.
Lauantai-ilta Järvenpään Eikan Pankissa on vasta ottamassa muotoaan. Ravintolan perällä illan tähti, iskelmälaulaja Markku Aro, istuu pienessä takahuoneessa kaljatynnyrin päällä ja hörppii kahvia.
Odotustila on niin ahdas, ettei tänne mahtuisi artistin, kuvaajan ja toimittajan lisäksi muita. Aroa huomio huvittaa.
– Ei nää aina näinkään ruhtinaallisia ole, hän naurahtaa.
Äänessä on kokemuksen tuomaa varmuutta. Aro on kiertänyt esiintymispaikkoja lähes kuusi vuosikymmentä. Tanssikansan suosikiksi hän nousi jo vuonna 1968 ensisinglellään Käyn uudelleen eiliseen. Mukavuudet olivat tuolloinkin harvinaisia. Keikkapaikoilla ei ollut puhettakaan takahuonetarjoiluista – usein ei ollut takahuonettakaan.
Monesti esiintyjiä varten oli kasattu pihan perälle yksinkertainen lautakoppi, jossa istuskelu kolmenkymmenen asteen pakkasessa ei ollut mitään herkkua.
Vuosikymmenet, yleisöt, trendit ja estradit ovat vaihtuneet, mutta Markku Aro on pysynyt tien päällä. Takana on jo yli 9 000 keikkaa, ja keikkakilometrit lasketaan miljoonissa. Asenne on silti sama: siinä missä nykyartistien raiderilistat pursuavat laatuviinejä ja erikoisherkkuja, Aro ei kestitystä kaipaa.
– Kunhan saa kupin kahvia ja bändin pojille muutaman voileivän. Muu menee hienostelun puolelle.
