Kolea tihkusade väistyy Helsingin taivaan yltä ja aurinko pilkistää tummien pilvien takaa. Sää on kuin vertauskuva yrittäjä Marjukka Karttusen, 50, elämän kuluneesta puolivuotiskaudesta. Hänen elämänsä merkittävin ihminen nukkui pois viime vuoden marraskuussa. Ikävä on yhä kova, mutta aika antaa voimaa. Marraskuun alussa Marjukan äiti Annukka Karttunen, 81, oli jo hyvin sairas. Hän oli ollut lähes kuukauden saattohoidossa, vaikka lääkäri ei sitä sanaa käyttänytkään. – Tajusin sen, mutta en ollut varautunut sellaiseen tunnekuohuun. Itkin, hikkasin, enkä pystynyt puhumaan. Halusin kiljua äidille, että lopeta tuo ja ollaan niin kuin ennenkin. Onneksi nuori mieslääkäri osasi tukea minua oikein. Äiti oli täysin vuoteenomana. Lopulta hän ei juuri reagoinut. – Sitä tilaa kesti kymmenisen päivää. Sitä ennen hän vain lakkasi syömästä ja juomasta. Olen iloinen, että hän sai olla loppuun saakka tutussa hoivakodissa. Edellytin, että hänen ei anneta kärsiä kivuista eikä häntä pakkosyötetä.

– Tämä on yksi rakkaimpia kuviani. Olen parivuotiaana äidin kanssa potkukelkkailemassa mummolassa Liperissä.

Entinen kansanedustaja, tv-kasvo ja yrittäjänaisten toimitusjohtaja Marjukka vietti paljon aikaa äitinsä vuoteen vierellä. Yöhoitaja toi hänelle joskus kahvia kansliasta. Eräänä päivänä Marjukka oli hyvin väsynyt torkuttuaan jälleen yön hoitokodissa. – Soitin kolmelle ihmiselle ja kysyin, uskallanko mennä ensi yöksi kotiin, jos sillä aikaa tapahtuu jotain. Marjukka nukkui kotona hyvän yön ja palasi pirteänä. – Harjasin äidin hampaat, joista hän oli aina ollut ylpeä. Juttelin hänelle, soitin merimiesmusiikkia, venäläisiä lauluja ja Laila Kinnusen iskelmiä. Soitin myös meidän lempikappalettamme, Anna Erikssonin laulua Kesällä kerran, ystäväni Aki Mäen levyttämänä. Iltapäivällä äiti äännähti hiljaa. – Menin hänen luokseen, sanoin, että kuunnellaan laulu vielä kerran. Istuimme käsi kädessä ja silittelin häntä. Sanoin hänelle hiljaa: Saat äiti lähteä, olet tehnyt minusta vahvan naisen, joka pitää hyvää huolta nyt omista lapsistaan. Kuulin henkäyksen, jonka tiesin viimeiseksi. Sanoin vain: Hyvää matkaa, äiti! Marjukka istui hetken hiljaa, avasi ikkunan vanhan tavan mukaan, jonka sanotaan auttavan sielun matkaan. Hän soitti kaikessa rauhassa tärkeimmille läheisille. Sitten hän oli valmis lähtemään.  Kaipauksen kyyneleet kihoavat Marjukan silmiin hänen kertoessaan äitinsä kauniista lähdöstä. Hän kokoaa itsensä ja on pian oma itsensä, pirskahteleva, iloinen ja puhelias.  Hän kertoo äitinsä tarinan.

Annukka Karttunen oli lähtöisin Pohjois-Karjalasta kuusilapsisesta perheestä. Isä oli tuima raittiusmies ja kyläkonstaapeli. Äiti hoiti kotityöt perheen pienellä maatilalla. – Äitini lähti 15-vuotiaana etsimään etelästä töitä, päätyi Turkuun ja työskenteli tehtaissa, Marjukka sanoo.  Sitten Annukka kuuli, että merillä riittäisi töitä. – Nuorena ja mielestäni todella rohkeana naisena hän aloitti laivoilla messityttönä ja tarjoilijana. Äiti työskenteli myös valtamerilaivoilla, ylitti Atlantin ja kiersi Afrikan rannikon monta kertaa. Yli kolmekymppisenä Annukka ihastui kemiöläiseen  merikapteeniin. Lyhyen romanssin seurauksena Marjukka sai alkunsa.  – Äitini kävi raskauden alkuvaiheessa lääkärillä, joka suositteli ensimmäisenä aborttia. Äidin kertoessa tätä tuli mieleeni Hippokrateen vala, jonka mukaan lääkärin tehtävä on suojella kaikkea elämää. Lääkäri oli sitä koulukuntaa, joka piti yksinhuoltajia huonoina naisina, epäkelpoina yksilöinä. Äiti oli vahva nainen, hän halusi pitää lapsen, minut, Marjukka sanoo. Marjukan äiti kertoo päiväkirjoissaan, kuinka hän oli huolissaan tulevaisuudesta. Hän mietti jopa lapsensa luovuttamista nunnien hoitoon.

– Lapsenlapset olivat äidille äärimmäisen rakkaita. Kuvassa olen raskaana, odotan Anni-Vanessaa, Touko on seitsemänvuotias. Kuva on otettu äitini pihalla alkukesällä 2005.

Marjukka syntyi toukokuussa 1967. – Aviottomia lapsia välitettiin vielä siihen aikaan adoptoitavaksi lehti-ilmoituksella kuin kissanpentuja, Marjukka tuhahtaa. Äiti ja tytär viettivät ensimmäisen joulun Turussa kahdestaan, koska äiti jännitti oman äitinsä reaktioita. – Jonkun suosituksesta hän osti sormuksen itselleen, jotta ei herättäisi pahennusta. Vasta kesällä äiti liftasi vuoden ikäinen vauva kainalossa mummolaan. Meidät otettiin avosylin vastaan. Annukka-äidin piti kuitenkin lähteä töihin merille. Marjukka asui eri hoitoperheissä, joskus hän nukkui jopa patjalla talonmiehen keittiön pöydän alla.  Joissakin perheissä hän teki kovaa työtä, kantoi sisälle puita ja ämpärikaupalla vettä. – Äiti oli koko ajan huolissaan, lähetti kortteja ja yritti soittaa puhelinkioskeista laivan ollessa jollain mantereella käymässä. Marjukka aloitti kansakoulun, joka muuttui saman tien peruskouluksi. Samoihin aikoihin hänen äitinsä jäi laivoilta pois, opiskeli kotiavustajan ammatin ja hankki pankin avustuksella omistusasunnon. – Rahaa oli käytettävissä tosi vähän, mutta äiti oli positiivinen ja kekseliäs. Hankimme vaatteita kirpputoreilta tai äiti teki niitä itse. Hän säästi vähiä rahojaan ja vei minua polkupyörällä pianotunneille. Isättömyys painoi Marjukkaa kovasti. – Olin erilainen, kuten eronneiden lapset. Äitini oli uskomaton tukija ja rohkaisija. Itsetuntooni vaikutti myös ihana opettajani Aulikki Kainulainen, joka sai minut uskomaan, että opin, osaan ja olen taitava.

– Äiti oli niin ylpeä, kun sain lakin toukokuussa 1986. Tein lakkiaispukuni itse, sillä äiti sanoi, että on liian kallista ostaa kaupasta. Hän tosin harmitteli jälkeenpäin, että oliko hän liian pihi. 

Lukioon Marjukka meni mielellään. Hän osasi jo haaveilla paremmasta tulevaisuudesta. – Olin nätti pitkä tyttö ja äitini toivoi minusta missiä. Hän säästi taas rahaa ja laittoi minut Sanelma Vuorteen mannekiinikouluun, Marjukka nauraa. Äiti opetti Marjukalle myös liikunnan merkityksen ja ilon. Hän itsekin lenkkeili merillä ollessaan vaikka laivan kannella. Äiti oli onnellinen ja ylpeä Marjukan saadessa ylioppilaslakin kutreilleen. Vielä silloinkin elettiin säästeliäästi, ja lakkiaispukukin ommeltiin itse. Marjukka eteni määrätietoisesti elämässään. Hän oli tehnyt kesätöitä jo 16-vuotiaana, opiskeli ja valmistui kasvatustieteen maisteriksi. Hän piti välivuoden opiskeluista tullessaan valituksi Maitotytöksi ja säästi mukavan summan opiskelurahaa.  Lakimies Ville Parpola kanssa tuli juuri 12 aviovuotta täyteen, vaikka suhde on pidempi. Marjukalla on 1997 syntynyt poika Touko, ja parilla yhteinen 12-vuotias tytär Anni-Vanessa. – Tein töitä televisiossa odottaessani Toukoa. Siihen aikaan piti vielä peitellä raskausvatsaa, eihän se olisi sopinut hehkeän juontajan imagoon. Äiti oli Marjukalle suuri apu esikoisen hoidossa. – Olin paljon pois kotoa töiden ja luottamustehtävien vuoksi. Tullessani valituksi eduskuntaan vuonna 1999 Touko oli alle kaksivuotias, ja äitini oli usein Helsingissä luonani hoitamassa häntä.

Annukka kertoi tyttärelleen tämän isästä jo melko varhain. Hän kertoi myös, että Kemiössä asuvalla suomalaisella merikapteenilla on ollut Skotlannissa perhe, ja siellä asuu yhä kaksi velipuolta. – Isyyslain uudistumisen myötä isyys todennettiin oikeudessa. Surin sitä, että isäni ei koskaan halunnut tavata minua. En edes osaa nimittää häntä isäksi, hän on minulle enemmänkin sukusoluni luovuttaja. Velipuolistaan ja heidän aikuisista lapsistaan Marjukka on todella iloinen. – Isän perunkirjoitusten yhteydessä sain heidän osoitteensa, ja olemme olleet yhteydessä nyt yhdeksän vuotta.  – Sain heidät vieraiksi kesäjuhlilleni, jotka vietin kesäkuussa toukokuisen 50-vuotispäiväni johdosta. Marjukka ei kanna kaunaa isälleen. Hän on onnellinen, että äiti antoi hänelle elämän ja huolehti tyttärestään kaikkien kykyjensä mukaan. Marjukka on herättänyt joskus julkisuudessa huomiota kipakoilla mielipiteillään. Hän muun muassa puoltaa pienten lasten äitien työssäkäyntiä. Hän on nähnyt, kuinka vaikeaa kouluttamattomalla, naimattomalla äidillä voi olla. – Naisen paras turva on koulutus, ammatti ja työpaikka. Ei pidä jäädä odottamaan, että löytyy elättäjä tai puoliso rinnalla on ikuinen. Mitä tahansa voi tapahtua, ja silloin kysytään itsenäisyyttä ja kykyä pärjätä. 

– Kehottaisin miettimään eutanasiaa vakavasti. Minulla oli vahva tunne, että äitini kävi läpi jotakin luopumisprosessia, vaikka emme saaneet enää kontaktia häneen.

Teksti Marja Nyman, kuvat Jussi Särkilahti