Marja-Leena Mikkola: Jos vauvat vilkuttavat ratikassa, minun on vaikea jäädä pois kyydistä

Rakastan tanssimista. Löysin 45-vuotiaana itämaisen tanssin ja olen harrastanut sitä siitä asti. Se on naisvartalolle oikein hyvä. Siinä isketään ja pyöritetään lantiota ja kävellään kamelin tavoin. Meillä on nyt sellainen rouvaryhmä, emme enää pysy nuorempien tahdissa.

Italian kieli on kaunein ajateltavissa oleva kieli – ruhtinaskieli! Se on myös runoilijoiden kieli. Olen opiskellut sitä ja kääntänyt italialaista kirjallisuutta suomeksi. Italialaiset rakastavat melodraamaa niin oopperassa kuin omassa elämässään. Jos ostan torilta vain kolme appelsiinia, myyjä huudahtaa: ”Senjorina, haluatteko te ­tuhota minut!” Hänen mielestään pitäisi ostaa enemmän.

Venäläinen sielu on toisenlainen. Olen suomentanut myös suurta venäläistä runoutta ja käynyt Venäjällä sekä Neuvostoliiton aikana että nykyaikana. Vieraan­varaisuus on aina ollut silmiinpistävää. Kaikki jaetaan jopa junanvaunussa: eväät, vodka, mineraalivesi. Sitten keskustellaan. Kerrankin ensimmäinen kysymys, joka minulle yhdessä keittiökeskustelussa esitettiin, kuului: ”Marja-Leena, mikä ­teidän mielestänne on elämän tarkoitus?”

Olen huomannut, että en pysty ratkaisemaan elämän ja kuoleman mysteeriä

Kaikki runoni olen tehnyt sävellettäviksi, ja jokaisen runon eteen täytyy tehdä hirveästi töitä. Kirjoittelen niitä lapuille ja säästelen, versioita on monia. Runo muhii mielessä kauan ennen kuin se valmistuu. Esimerkiksi runo ­Tyttö ja tanssiva karhu syntyi erään tv-näytelmän käsikirjoituksen aikaan. Siinä puhutaan kärsimyksestä ja kuolemasta. Iän karttuessa olen huomannut, etten pysty ratkaisemaan ­elämän ja kuoleman enkä rakkauden ja kärsimyksen mysteeriä.

Työväenliike kuului elämääni pienestä ­pitäen, sillä isä ja äiti olivat ammattiyhdistysaktiiveja. Nuorena tein kaunokirjallisen työni lisäksi reportaaseja työpaikoilta työväenlehtiin. Minulle läheisiä asioita ovat pienipalkkaiset naiset ja palvelu­alojen ammattiliitto PAM, äitini oli siellä töissä. Nyt on kansainvälisestikin näky­vissä, että pienipalkkaiset naiset ja miehet ovat liikkeellä.

Sodan aikana asuimme pommitusalueella Malmin lentokentän lähellä. Venäläiset yrittivät tuhota saksalaisten koneita. Isommat tytöt keräsivät palopommin sirpaleita, ja koska olin pienin, sain aina kauneimman. Sota oli silti kauhein asia lapsena. Olen siksi taipuvainen pasifismiin.

Olen oppinut olla hiljaa, jos en tiedä asiasta

Elämäni tasapainoisinta aikaa oli lasteni ensimmäiset ikävuodet. Nautin vauvojen hoitamisesta. Edelleen, kun näen vauvan, herää heti suunnaton heltymys – olen tällä lailla luotu. Ratikassakin on pakko vilkutella ja hymyillä vauvoille, ja kun ne ­vastaavat, minun on vaikea jäädä pois kyydistä.

Kantapään kautta olen oppinut olemaan hiljaa silloin, kun en asiasta riittävästi tiedä. Sanon itselleni, että pidä suusi kiinni ja kuuntele. Olen nimittäin mokannut monta kertaa. Sitä jatkui ihan keski-ikään asti. Poikani kritisoivat minua siitä oikein ­kunnolla. Nyt osaan kuunnella paremmin.