Psykologi kehotti työstään irtisanottua Maria Romantschukia antamaan anteeksi – ”No, kaikille en voinut”

1. Kulttuuri on henkireikä

Jäin eläkkeelle Hanasaaren kulttuurikeskuksen ohjelmajohtajan työstä alkuvuodesta 2020 eli heti, kun sain. Niin olin alun perin päättänyt. Elämää on paljon työuran jälkeen, ja kulttuuri on ollut minulle aina henkireikä. Olin pikkutyttö, kun äitini opetti minut nauttimaan teatterista.

Teini-ikäisenä tajusin teatterin magiikan, kun olimme katsomassa Suomen Kansallisteatterissa Tolstoin kirjoittamaa Hevosen tarina -monologia. Vaikka esitys oli venäjänkielinen, olin lumoutunut. Niin intensiivinen ja mukaansatempaava näyttelijän tulkinta oli. Käyn yhä todella usein teatterissa, joskus jopa monta kertaa viikossa. Nytkin minulla on liput syksyn kiinnostaviin esityksiin. Käyn myös konserteissa, mutta teatteri on rakkain kulttuuriharrastukseni. Istuin aikoinani parikymmentä vuotta Svenska Teaternin hallituksessa ja pääsin myös sitä kautta tutustumaan teatterimaailmaan.

Meillä riittää puolisoni Sixtenin (Korkman) kanssa kirjoja, ja luemme paljon. Niitä kannetaan kesämökillekin kassikaupalla. Kirjat avaavat ikkunoita uuteen maailmaan ja avartavat ajattelua.

2. Irtisanottuja pitää tsempata

Olin Bonnier-kustantamon viestintäjohtaja, kun minut irtisanottiin vuoden alussa 2013. Olin jo huomannut, että toimenkuvani puuttui uusista kaavioista. Rakastin duuniani ja olin todella surullinen, koska jouduin jättämään sen. Yli viisikymppinen nainen jää työmarkkinoilla hyvin yksin, mutta päätin, etten katkeroidu. Katkeruudelle ei pidä antaa valtaa, sillä se syö ihmistä. Psykologi sanoi minulle, että saan olla vihainen, mutta anteeksi pitäisi kuitenkin antaa. No, kaikille en voinut antaa anteeksi.

Aktiivinen päätökseni selviytyä oli tärkeää. Pidin rutiineista kiinni, heräsin ajoissa ja harrastin liikuntaa. Onneksi minulla oli perhe, lapset, kolme veljeäni ja paljon ystäviä. Aloin heti etsiä töitä ja jouduin ensi kerran ilmoittautumaan työvoimatoimistoon. Sieltä ei kuitenkaan tullut mitään työtarjouksia. Hain toistakymmentä työpaikkaa, mutta loppututkinnon puute oli este moneen. Kun pääsin Yleen toimittajaksi 1970-luvun lopussa, loppututkinto Svenska social- och kommunalhögskolanissa jäi suorittamatta.

Meni melkein kaksi vuotta työttömänä, ja sitten sain unelmaduunin Hanasaaren kulttuurikeskuksen ohjelmajohtajana. Se oli ihana työ, jossa pystyin hyödyntämään kulttuurin ja politiikan kontaktejani. Olen tsempannut muita irtisanottuja, sillä edustan kokemusasiantuntijuutta. Korostan aina sitä, että tilanteeseen ei saa jäädä vellomaan.

3. Nuorissa on toivomme

Olen huolestunut Suomen tämänhetkisestä ilmapiiristä. Rasismi ja suvaitsemattomuus kasvavat, ja lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt. Oikeusvaltion periaatteista täytyisi pitää kiinni, mutta tuntuu siltä, että poliittiset johtajat antavat kielteisten ilmiöiden hivuttautua hitaasti eteenpäin. Pitäisi olla varuillaan eikä herätä tilanteeseen liian myöhään.

Myös ympäristön tila huolestuttaa. Näen kuitenkin nuorissa toivoa ja voimaa muuttaa kehityksen suuntaa. Lapsenlapsieni sukupolvi on etulinjassa. Ja me mummot voimme käydä osoittamassa mieltä. Itsekin olen osallistunut Ukraina- ja Palestiina-mielenosoituksiin. Luen paljon lehtiä, mutta katson yhä vähemmän televisiota. Alkaa ahdistaa, jos seuraa uutisia parin tunnin välein. Silti niiltä ei pidä sulkea silmiään. Olen huomannut, että Ruotsin television uutisissa analysoidaan maailmaa ehkä laajemmin kuin meillä.

4. Kunnosta pitää huolehtia

Olen liikkunut lapsesta lähtien. Aikanaan harrastin yleisurheilua ja hiihdin. Sen jälkeen kun pääsin pilateksen makuun, en ole enää voinut kuvitella viikkoa ilman tuntia. Kesällä ohjaaja piti ryhmällemme tunnit Zoomin kautta.

Minulla on nivelrikkoa käsissä ja ehkä vähän muuallakin, mutta pilates ja vesijumppa ovat auttaneet. Ikäihmisten täytyisi ehdottomasti pitää huolta myös lihaskunnostaan: se on oikeus ja velvollisuus. Jos ei sairasta mitään todella vakavaa tautia, voi vaikuttaa paljon omaan kuntoonsa.

Asumme kantakaupungissa, joten pääsen joka puolelle kävellen – ja kävelenkin paljon. Autoa tarvitsemme vain mökkimatkoille. Minua pitävät aktiivisena myös lapsenlapset, joista nuorin on vasta puolitoistavuotias. Hän on niin vikkelä jaloistaan, että minulla, mormorilla, on täysi työ pysyä hänen vauhdissaan!